Ihan tavallinen perusduunari Hank (Bill Paxton) sieltä idyllisen rauhalliselta peräkylältä lähtee kalja ja kivääri-metsälle yksinkertaisen veljensä Jacobin (Billy Bob Thornton) ja tyhmän punaniskakaverinsa Loun (Brent Briscoe) kanssa. Metsästä he löytävän pudonneen pienkoneen, sen jokin aika sitten kuolleen lentäjän sekä salkullisen rahaa. Pienen moraalikinastelun seurauksena Jacob ja Lou saavat pientuloisen Hankin uskomaan olevan hyvä idea pitää rahat ja jakaa ne kolmeen pekkaan. Hank vannottaa tovereitaan pysymään hiljaa ja hillitsemään innostustaan, mutta kuten näissä tarinoissa on aina tapana, niin vaikeaahan se on, mikä johtaa epäilyksen siemenen rikkaruohomaiseen kasvuun, jonka lannoitteena toimii etenkin Hankin ahne vaimo Sarah (Bridget Fonda).
Asiat rupevat menemään tosi pahasti käsille ja vasta sitten kaupunkiin saapuu epäilyttävä FBI-agentti Baxter (Gary Cole), joka tuntuu tietävän liikaakin pudonneesta koneesta ja sen kuormasta.
Coenin veljekset ja Sam Raimi ovat tunnetusti ystäviä ja ovat tehneetkin jonkin verran yhteistyötä toistensa elokuvissa. Varsinkin edellisten vaikutus näkyy tässä Raimin kenen hermot pettävät-jännärissä, joka on kuvastoltaan, rytmitykseltään ja idealtaan niin Coenia, että äkkiseltään voisi luullakin katsovansa heidän elokuvaansa. Jopa Danny Elfmanin musiikki tuo tunnelmaan sellaista Carter Burwellmaista haurautta, jollainen on yleensä hieman vierasta Elfmanin reippaammalle soitannalle ja yleisesti ajatellen Raimin elokuville, mutta erittäin tuttua Coeneille. Eikä mikään tästä ole negatiivista, sillä kyseessä ei vaikuta olevan niinkään kopiointia, kuin pikemminkin kunnianosoitusta ja se on toteutettu niin hyvällä maulla, että tätä katsoo hyvinkin mielellään. Raimille tyypillistä äkkiväärää kamerakikkailua ja eräänlaista sarjakuvamaisuutta odottaville tämä saattaa olla pettymys, sillä verrattuna Raimin muihin elokuviin Joka leikkiin ryhtyy on melkein kuin mitä The Straight Story on David Lynchille (no, ei ehkä kuitenkaan ja tietenkään).
Tyylikäs, hyvin näytelty jännäri, jonka pahin miinus onkin vain siinä, että sujuvista käänteistään huolimatta, kyseessä on kuitenkin aika tavanomainen lajityyppinsä edustaja aina sitä kaikki häviävät-loppua myöten ja mielenkiintoa herättääkin tällöin eniten sen ohjaaja. Kuitenkin niin hyvä elokuva, että saattaisin olla halukas korjaamaan pistetytystä ylöspäin jo siksikin, että Raimin ns. henkilödraamapainotteisemmista elokuvista tämä on mielestäni onnistunein.
Tähdet: ***
Joka leikkiin ryhtyy
Muutaman vuoden vankilassa olon jälkeen Nicole (Madonna) pääsee ehdonalaiseen ja koska hän oli tietenkin siellä syyttömänä, niin pitäähän sitä vapaalla ollessaan hakea hyvitystä istutusta ajasta, joka luonnollisesti tarkoittaa kostamista hänelle joka Nicolen vankeuden syynä oli. Tämä henkilö on itserakas miljonääri Montgomery Bell (John Mills), jonka hemmotelty tytär Wendy (Haviland Morris) on menossa naimisiin Bellin arkajalkamaisen lakimiehen Loudenin (Griffin Dunne) kanssa. Tässä vaiheessa niin Nicole kuin Louden eivät tiedä Bellin olevan se elokuvan ilkeä rötösherra.
Bell passittaa Loudenin varmistamaan Nicolen matkaavan kauaksi muualle. Joten Louden ja Nicole saavat nyt seuraa toisistaan ja neitihän on sellainen villikko, että hän oikein ajaa autoa katto alhaalla ja tekee donitseja parkkipaikalla. HÄN MYÖS KUTSUU LOUDENIA LONDONIKSI! RADICAL JA COWABUNGA! Ja miksi hän puhuu kuin Cyndi Lauper?
Hirveää sekoilua, mutta Nicolen ansiosta Louden vapautuu ihmisenä, löytäen tosirakkauden muualta kuin Wendysta ja pahakin saa palkkansa.
Madonna ja hyvä roolisuoritus ovat harvinainen yhdistelmä ja syystäkin, sillä hän ei ole kovinkaan hyvä näyttelijä. Eivät ne kaikki hänen tähdittämänsä elokuvat nyt huonoja ole ja esimerkiksi Missä olet Susaniin hän sopi kuin nyrkki pernaan, että samoin kuten Eminem 8 Milessa, kyllä se sokeakin kana joskus ruokapöydän koristeeksi löytää. Mutta liian usein Madonna tuntuu olevan elokuvissa vain Madonna, kun tarkoitus olisi esittää jotain muuta ja toisin kuin esimerkiksi William Shatnerin, Gary Buseyn ja jopa David Hasselhoffin kohdalla, hän ei tunnu myöntävän esittävänsä itseään. Who's That Girlin kohdalla Madonna saakin tarkoituksella esittää juuri itseään, tai tietenkin Madonnaa ajalta jolloin hän vielä surutta esitti aiemmin mainittua Cyndi Lauperia, jolloin sitä uskoisi tämän olevan ideaali elokuva hänelle. Saahan hän olla äänekkäästi ja värikkäästi esillä, kaikkien tiellä, niin kuvan kuin äänenkin kautta. Muiden tehtävänä on vain olla mukana muka koomisina mutta sopivan hiljaisina sivuhahmoina, kun Madonna mainostaa uusinta hittiään.
Ilmeisesti ajatus on ollut tehdä jotain Cary Grantin ja Katharine Hepburnin Bringing Up Babyn kasariversiota, sillä Dunnen nörttimäinen hissukka ja Madonnan eläväinen hahmo yhdistettynä vauhdikkaisiin sekaannuksiin ja isoon kissaeläimeen lupailee sellaisesta, mutta lopputulos on pelkkää päämäärättömän oloista hosumista ja juosten virtsaamista. Selvästikin tässä on ensiksi päätetty kuka stara palkataan ja sitten kuvausten aikana keksitty jotain tekemistä.
Madonna on söötti mutta rasittava, Dunne näkymätön, iso kissaeläin ei pelasta mitään, mutta kasaristaili on hauskaa ja musiikki miellyttävää, vaikka kokonaisuus onkin sitten aivan liian laskelmoidusti vain Madonnamainos.
Luojan kiitos Madonna ei enää ääntele samalla tavalla kuin puhuu tässä elokuvassa.
Ja nyt viimein ymmärsin miksi Josh Radnor on aina vaikuttanut jotenkin tutulta, vaikka tietääkseni en ollut kuullutkaan hänestä ennen Ensisilmäyksellä-sarjaa.
Tähdet: **
Who's That Girl
