Klaus Schulze and Lisa Gerrard: Dziękuję Bardzo - Warsaw 25 Years Later (2009)

Mitä saadaan kun yhdistetään saksalaisen lähikauppiaalta näyttävän ambientmaestro Klaus Schulzen musiikki Dead Can Dancesta tuttuun keijukaismaisen Lisa Gerrardin eteeriseen lauluun? No minäpä kerron mitä siitä saadaan. Musiikillista tantraseksiä.

Lisa Gerrard ihastutti minua jo aikoinaan aivan loistavan Dead Can Dancen riveissä laulamalla tavalla joka kuulosti jotenkin mukavalla tavalla murheelliselta, aivan kuin joku seisoisi rantakalliolla myrskyävän meren äärellä ja kaipaisi jotain kaukaisuuteen katoavaa. Vaikka täti laulaakin usein vailla minkäänlaisia varsinaisia sanoja, niin kutsutulla idioglossialla ("An invented form of dialect, language, or speech used by children, typically twins, and intelligible only to its speakers.") niin silti hän onnistuu kertomaan paljon. Ja kuulostamaan arabialaiselta.

Klaus Schulze tuli itselleni tietenkin alunperin tutuksi Tangerine Dreamin kautta, mutta herran levyjä rupesin ostamaan vasta katsottuani elokuvan Psykopaatin Jäljillä (Manhunter) jossa soi miehen kappale Freeze. Schulzen musiikki on aaltoilevaa, kokeellista ja juuri sellaista jollaisesta Tangerine Dreamin, taikka Brian Enon ystävien on oltava pähkinöinä.

Siispä sekoitus jossa Gerrardin murheellinen laulu yhdistyy Schulzen aaltoilevaan musiikkiin kuulosti sellaiselta, ettei tätä levyä voinut jättää kaupan hyllylle pölyyntymään.

Konsertti koostuu ruhtinaallisista kolmesta biisistä, mutta hei, niiden yhteispituus on hiukan päälle puolitoista tuntia.
Aluksi Schulze astuu yleisön eteen, tervehtii ja jutustelee hieman siitä kuinka mukavaa on olla täällä. Sitten mies istahtaa nojatuoliinsa ja aloittaa. Schulze on kaikenmaailman syntikoiden, sämplerien ja hokkuspokkuselektroniikan ympäröimänä.
Savukoneet puksuttavat ja värivalot vaihtuvat hiljalleen sinisen, punaisen ja lilan välillä. Yleisilme on tummanpuhuva.
Ensimmäisen kappaleen (Shoreless Two) Schulze esittää yksin, mitä nyt välillä kuvan reunaan eksyy kameramies.
Seuraavat kaksi kappaletta (Bazylika NSJ ja Godspell) esitetään Gerrardin kera ja hiukan synkkä, mutta rauhallisen lohduttava fiilis pysyy yllä.
Lopuksi kiitokset ja kukat.

Pitkät raukeat kappaleet, rauhallinen esiintyminen ja yleisön hiljainen keskittyminen tekevät tästä konserttitaltioinnista sellaisen, ettei sillä ole oikein väliksi jaksaako ruutua tuijottaa tauotta, mutta ajatus ei pääse rikkoutumaan sillä musiikki on niin hypnoottista että sitä vain rupeaa vajoamaan johonkin oman mielensä Mariaanien hautaan. Silmät puoliksi kiinni, keho kuin nestettä ja the tree of life syntyy rinnasta.
Tämä. On. Aivan. Helvetin. Hienoa.

Konserttitaltioinnin nimi viittaa Schulzen 25 vuotta aiemmin suorittamaan konserttikiertueeseen Puolassa, joten ymmärtääkseni siinä suhteen sillä ei ole suurempaa merkitystä Gerrardin kohdalla. Mikä ei tietenkään tarkoita etteikö tämäkin taltioinnissa mukana oleva konsertti olisi ollut Gerrardille merkittävä, mutta nimen suhteen se viittaa vain toiseen tästä duosta.

Lisänä on dokumentti In The Moog For Love joka on päätähtien osalta pitkälti keskinäistä kehumista, mutta oli mielenkiintoista nähdä, että kuinka paljon työtä ja apuvoimia vaaditaan kokoamaan konsertti jossa esiintyjinä on vain kaksi ihmistä.

Erityismainintana täytyy kertoa, että noin 25 minuutin kohdalla Schulze soittaa sellaisen kiertävän ulinaosuuden joka sai kissani aivan sekaisin ja hän näki ilmeisesti jotain pikku-ukkoja.


Tähdet: *****
Klaus Schulze and Lisa Gerrard: Dziękuję Bardzo

Firefox (1982)

Venäläiset ovat kehittäneet taistelulentokoneen, Firefoxin ja voi pojat millaisesta vempeleestä onkaan kyse. Se on tutkassa näkymätön, lentää niin nopeasti että muut koneet sulavat sen rinnalla, on kovempi kuin True Grit ja kaiken lisäksi sitä voi ohjata ajatuksen voimalla. Tietenkään britit ja jenkit eivät kestä ajatusta siitä, että neukuilla olisi tämmöinen vempele, kun siinähän voisi käydä vielä niin, että Ivan Drago voittaisi Rockyn ja politbyroo pitäisi huolen ettei kommunismin punaiselta matolta astuta harhaan. Siispä Firefox on varastettava ja tehtävään vapaaehtoistetaan eläköitynyt sotilas Mitchell Gant (Clint Eastwood), sillä kukapa olisikaan sopivin tälläiseen tehtävään kuin sodan traumojen henkisesti rampauttama sotilas joka ajautuu kammottavien muistojensa vuoksi ajoittain katatoniseen tilaan. No ainakin hän on kokonsa puolesta sopiva ja se selitys kelpaa minullekin. Hahaha! Hei kuulkaa, tämä vain paranee.
Päästäkseen neukkulandiaan joutuu Gant omaksumaan valheellisen henkilöllisyyden ja siihen sopii heroiinin salakuljettajan imago, jota tiedusteluviranomaisten mukaan jopa neuvostopoliisi pitää kansanvihollisena. Eli se on vähän niin kuin joku olisi koettanut soluttautua CIA:n palvelukseen tekeytyen Osama Bin Ladeniksi. No samapa tuo, sillä tekoviikset kasvoille ja matkaan.
Moskovassa sitten otetaan tekoviikset pois, vaihdetaan henkilöllisyyttä ja koetaan sodan kauhuja. Aina viiden minuutin välein esitellään milloin millekin KGB:lle henkilöllisyypapereita ja tapellaan.
Ja taas vaihdetaan henkilöllisyyttä.
Ja taas vaihdetaan henkilöllisyyttä.
Gant hivuttautuu armeijan alueelle jossa Firefox sijaitsee ja kunhan hän on ensin kokenut kauhen muiston sodasta voi hän sitten varastaa koneen ja lentää pakoon. Tällä välin kaikki Gantia auttaneet kaksoisagentit sun muut joko tapetaan, tai he tekevät itsemurhan.
Neukut koettavat pudottaa Firefoxia taivaalta ja perään lähetetään vieläpä toinen vastikään valmistunut Firefox.
Firefoxit kiertelevät ja kaartelevat toisiaan ja taas Gant kokee sodan kauhuja. No pian Gant ryhdistäytyy, ajattelee venäjäksi ja ampuu toisen Firefoxin alas.
America the beautiful!

Hyvä jos tällä tarinalla saisi juuri ja juuri tunnin mittaisen elokuvan kasaan, mutta niin vain on että 120 minuuttiin se on venytetty. Suurin osa elokuvasta tuntuu kuluvan siihen, että Eastwoodin hahmo pysähtelee näyttämään papereitaan viranomaisille ja lopun lentotakaa-ajoon. Ylimalkaisesti todettuna noin 20 minuuttia taitaa olla sitä mitä uskaltaisi kutsua varsinaiseksi elokuvaksi.
Elokuva on täynnä kohtauksia ja juonenkäänteitä joiden kohdalla on ihan huuli pyöreänä ihmettelemässä, että mitä hittoa? Tämän täytyy olla vitsi.

Koska hyvin iso osa elokuvasta kuluu siihen, että Eastwoodin hahmo lentää lentokonetta niin siihen ei ole juuri suuremmin keksitty vastahahmoa jonka kanssa Gant voisi keskustella, joten hiljaisuuden sijaan ratkaisuksi oli keksitty mustaan laatikkoon raportoiminen. Ihan kiva, mutta jostain syystä se saa aikaan ajatuksen siitä, että Gant on vanha kärttyisä pappa joka puhelee itsekseen.

Eastwood tuntuu olevan suurimman osan elokuvasta aivan pihalla, aivan kuin hän olisi juuri juossut päin ovea. Kyseessä on kyllä varmastikin tarkoituksellinen esiintymisratkaisu, sillä sen avulla koetetaan viestittää sitä, että Mitchell Gant on sodan traumoittama ja ei täten täysin kykeneväinen annetun tehtävän suorittamiseen. Se taas puolestaan johtaa taas sinne mitä hittoa?-ajatukseen, että miksi pirussa tälläiseen Firefox-tehtävään ylipäätään valittaisiin mies ei selvästikään pystyisi siihen. Tietenkin Gant voittaa ja on suuri sankari, mutta alun alkaeenkaan ei kukaan olisi hänen historiallaan valinnut häntä meneillä olevaan tehtävään.

Firefox on niitä elokuvia joiden kohdalla logiikka heittää häränpyllyä ja se pitää selkeästikin nähdä oman aikansa jenkkipatriotismituotteena samaan tapaan kuin esimerkiksi Rocky 4.
Vaikka Firefox näemmä ajoittain koettaakin olla sotakriittinen, niin se vaikuttaa hyvin ontolta ja päällimmäiseksi ajatukseksi jää jenkkien toimiminen (brittien kanssa) itse nimitettynä maailmanpoliisina.
Jos pistää aivot OFF-asentoon, niin Firefox tarjoaa ajoittain mukavaa toimintaa, vaikkakin ne aikoinaan paljon hehkutetut lentoefektit olivat jo silloin ja edelleen aika hupsun näköisiä. Ja tokihan tämän elokuvan poliittinen epäkorrektius on etenkin nyttemmin piristävää.

Pikakelauksella paras.

Tähdet: **
Firefox