Star Trek: Ajan Nuoli (Star Trek: Time's Arrow, 1992)

Tämän viikon työmatkoja on tahdittanut Star Trek-elokuvien soundtrackit ja kun Search For Spockissa soiva James Hornerin Returning to Vulcan toi kauneudellaan kyyneleet silmiini, oli merkki selvä, oli jälleen palattava Star Trekin kiehtovaan maailmaan.

Jean Luc Picard (Patrick Stewart) joukkoineen saa erikoistehtävän palata maahan tutkimaan outoa löytöä. Vaikuttaisi siltä että 1800-luvun loppupuolella Maassa olisi vieraillut maapallon ulkopuolisia olentoja.
Mutta miksi juuri Enterprisen miehistö on kutsuttu tutkimaan asiaa, Maapallollakin olisi varmaan jo valmiiksi tutkijoita tarjolla. Pian Picard ja Data (Brent Spiner) saavat huomata miksi juuri heidät pyydettiin paikalle. Ei, kyseessä ei ole Datan tietämys vanhoista silmälaseista taikka triolisäteilystä, vaan se että tämä Maapallon ulkopuolista elämää edustava löydös sattuu olemaan Datan pää.
Picard ja Data palaavat Enterpriselle Datan pään kera ja William Riker (Jonathan Frakes) ei voi uskoa korviaan kuullessaan Datan analysoivan omaa irtopäätään kuin kyseessä olisi kenen tahansa pää, mutta Data vaan chillaa.
Miten Datan pää oli ajautunut Maapallolle 1800-luvulle ja mikä lopetti tuon aikasiirtymäDatan elämän?
Tieto siitä että Data palaisi ajassa taaksepäin ei niinkään kummaksuta Enterprisen miehistöä, mutta tieto siitä että tämä toisen ajan Data on kuollut masentaa yhtä jos toistakin punapaitaa.
Samoillessaan avaruudessa Enterprise löytää eräältä planeetalta, Davinia 2:lta samaista triolisäteilyä jota löytyi myös Maasta Datan pään löytöpaikalta. Koska Picard on huolissaan Datasta, koettaa hän estää androidiamme päätymästä liian lähelle vaaratilanteita ja Data ei pääse tuolle planeetalle tutkimaan säteilyn syytä. Davinia 2 vaikuttaa autiolta, mutta Deanna Troi (Marina Sirtis) kokee hokkuspokkusaistimuksia ja selittää että paikka on täynnä ihmisiä, mutta ilmeisesti he ovat eri aikatasolla ja eivät siksi näy. Eli sitä ihan perinteistä toisessa ulottuvuudessa oloa.
Jotta aikaulottuvuushenkilöiden kanssa voitaisiin kommunikoida on luotava rajoitettu aliavaruuskenttä,,, öö, okei,,, ja se on niin tarkkaa puuhaa että siinä tarvitaan Dataa avuksi, joten Data päätyy kuitenkin vaarojen planeetalle. Data siirtyy toiseen aikatasoon ja katoaa muiden silmistä. Data kuvailee kuinka paikalla on villin lännen malliin pukeutuneita ihmisiä jotka eivät noteeraa häntä ja reikä otsassa olevia harmaita avaruusolentoja nojailemassa seiniin.
Hetkinen! Avaruusolentoja nojailemassa seiniin. Jokin siinä vain kuulostaa erityisen hupsulta. Sitten Datan ulottuvuuksien välinen kommunikointi alkaa pätkimään ja Data kokee aikavääristymän siirtyen San Franciscoon jonnekin 1800-luvun loppupuolelle.
Menneisyyteen ajautunut Data ei jostain syystä herätä mielenkiintoa kenessäkään, mutta varmistaakseen ettei kukaan ihmettele kalpeanaamaista outoon univormuun pukeutunutta mekanomiestä sanoo Data olevansa Ranskalainen ja kukaan ei varmasti enää edes harkitse ihmettelyä.
Data käy kynimässä ihmisiä pokeripöydässä ja voittamillaan rahoilla ostelee tarvikkeita joiden avulla pystyisi rakentamaan laitteen,,, no, aikakoneen jolla voisi palata takaisin omaan aikaansa ja paikkaansa.
San Franciscossa liikkuu myös pariskunta jotka ampuvat laukustaan sinisen säteen jolla imevät ihmisistä näiden elinvoiman.
Toisaalla saamme myös selville että Samuel Clemens näytti tuohon aikaan harmaalta ihmissudelta ja käyttäytyi kuin nykyajan paparazzi.
Historian siivillä liikkuu myös normaaliin ST:Next Genin aikaan kuuluva Guinan (Whoopi Goldberg) ja en edes yritä selittää kuka Guinan oli ST: Next Genissä, mutta lyhyesti todettuna hän oli jonkinlainen Dr. Whon ärsyttävä baarimikkovaihtoehto.
Menneisyyden Guinan ja Data jutustelevat ja utelias Clemens salakuuntelee heitä saaden tietoonsa Guinanin olevan jotain muuta kuin ihminen ja Datan olevan todellakin jotain muuta kuin ihminen.
Toisaalla, normaalissa ajassa Picard yrittää Geordin (LeVar Burton) kanssa luoda uutta aikapyörrettä jonka avulla he voisivat löytää ja mahdollisesti pelastaa Datan. Picard ja valikoima tuttuja loittoryhmän jäseniä näkevät nuo Datan aiemmin mainitsemat nojailevat avaruusolennot ja yhdellä näistä olennoista on kädessään elävä sauva ja sauvan pää näyttää hieman siltä pikkuolennolta joka notkui Jedin Paluussa Jabban luona ja koetti syödä C3PO:n silmän.
Seuraavaksi Picard, Riker, Geordi, Deanna Troi ja Beverly Crusher (Gates McFadden) ovat siirtyneet samaan aikaan Datan kanssa, mutta eivät ole vielä löytäneet itse Dataa. Jotenkin tuntuu kuin tästä puuttuisi pätkä, sillä Picard joukkoineen on yht'äkkiä menneisyydessä, mutta tapahtumien perusteella he ovat olleet jo hetken tuossa ajassa sillä he ovat jo tavallaan soluttautuneet menneisyydeen maailmaan ja kinastelevat jo vuokraemäntänsä kanssa siitä kuinka vuokra on edelleenkin maksamatta. Crusher ja Riker tutkivat väitettyjä kolerakuolemia ja epäilevät että jokin muu kuin koleraepidemia olisi kuolemien taustalla, sillä ruumiit on imetty täysin tyhjiin mistä lie energia-aalloista, eli kyseessä ovat nämä reikäpääavaruusolennot.
Clemens tunkee edelleenkin nenäänsä Datan ja Guinanin asioihin eikä suostu uskomaan Datan väitettä että hän on vain kehittelemässä hevosettomia vaunuja, sillä Clemens uskoo että nyt ollaan H. G. Wellsin maaperällä odottelemassa avaruuden voimien hyökkäystä.
Riker ja muut kohtaavat sen mystisen sädelaukkupariskunnan, eli niitä reikäpääolentoja ja lyhyen kamppailun jälkeen olennot katoavat jättäen taakseen kävelykepin. Tämä kävelykeppi on se Jedin Paluu-sauva ja sen avulla pystytään avaamaan aika-avaruusmadonreikävääristymäjutska.
Datakin löytää paikalle ja nyt ovat ystävykset koossa ihmettelemässä yhdessä aikapaikkaportaalisauvaa.
Clemens saapuu paikalle heiluttamaan pyssyä, mutta yllättäen paikalle ilmestyvät myös energianimijäpariskunta ja aikaportaalisauva aktivoituu. Data räjähtää osoittaen että näin se pää irtosi.
Picard, Guinan ja Datan pää jää menneisyyteen kun muut, myös Clemens siirtyvät normaaliin Star Trek-aikaan. Clemens pääsee Enterpriselle ja kohdatessaan Worfin (Michael Dorn) hän sanoo ”ihmissusi”, mikä on äärimmäisen ironista sillä kuten jo totesin, niin Clemens näyttää itse ihmissudelta.
Normaalissa ajassa oleva Riker kysyy normaalissa ajassa olevalta Guinanilta miten väärässä ajassa oleva Picard voitaisiin pelastaa, mutta oikeassa ajassa oleva Guinan puhuu DaVinci Koodia.
Normaaliajassa olevat Riker ja muut tulevat tulokseen että niin Davinia 2 kuin ne reikäpääolennot tulee tuhota näiden ollessa liian vaarallisia aikavääristymiensä kanssa ja se ihmisten tappaminen ei kanssa kuulosta hyvältä. Mutta mitä Riker ja muut eivät tiedä on se että jos Davinia 2:n trionisäteily kohtaa fotonitorpedot niin se aiheuttaa aikavääristymän räjähdyksen joka varmaan siinä sivussa tuhoaa myös koko maailmankaikkeuden.
Onneksi kuitenkin Geordi saa yhdistettyä Datan irtopään irtoruumiin kanssa ja herättyään Data sanoo ”jou dudes, älkää ampuko!” Mutta riski on otettava ja fotonitorpedot ovat iskuvalmiina.
Clemens lähetetään ajassa takaisin viemään Picardille se aikaportaalisauva ja sen avulla Picard palaa oikeaan aikaansa ja ehtii Enterpriselle juuri ennen kuin fotonitorpedot tuhoavat Davinia 2:n ja maailmankaikkeus tuhoutuu palavassa helvetissä. No ei nyt sentään, sillä torpedot tuhoavat vain halutun ja muu pysyy kunnossa.
Datan pää jää historiaan.

Jos ei ole Star Trek-fani jo kasettia koneeseen asettaessaan, niin Ajan Nuoli ei tuo muutosta tähän suureen mielen tyhjiöön, sillä Ajan Nuoli ei missään nimessä ole Star Trekin parhaimmistoa saati heikointa antia, se on vain sitä ihan hyväksi kutsuttua tasavahvaa peruslaatua.

Tarinallisesti Ajan Nuoli sisältää joitakin todella mainioita oivalluksia, joista tämä alussa ilmenevä Datan pää-idea syntyi uudelleen lähes suorana kopiona Futuraman jaksossa Roswell That Ends Well, mutta vastaavasti hyvien oivallusten joukossa on ammottavia kadotukseen johtavia aukkoja ja suoranaisia hölmöyksiäkin.
Emme oikeastaan koskaan saa selville miksi nämä reikäpääolennot imevät ihmisten elinvoimaa, muuta kuin sen että heidän täytyy tehdä niin selviytyäkseen. Okei, selviytyminen kuulostaa ihan hyvältä syyltä ja toimihan se vuorelle pudonneelle rugbyjoukkueellekin, mutta nämä Ajan Nuolen olennot eivät tunnu kuitenkaan elävän ihmisten elinvoimalla. Deanna Troikin toteaakin ettei näissä olennoissa ole elämää, joten he tappavat ihmisiä imeäkseen itseensä heidän elinvoimansa mutta he eivät silti itse elä?
Ja se tapa millä nämä olennot avaavat aikasiirtymän oli todella typerä. Keppi jonka koristepää muuttuu eläväksi ja ampuu ilmoille jonkin sähköisen aikareiän. Oli nyt ollut edes jokun tekniseltä näyttävä laite, vaikka edes vanhat kunnon Jaakobin tikapuut, mutta että elävä keppi?
Sitten kun vielä keskeltä jaksoa tuntuu puuttuvan pätkä joka selittää kauanko Picard kumppaneineen on historiassa jo ollut. He kuitenkin ovat olleet ilmeisesti siellä jo tovin koska ovat jo hankkineet ammatit, asuneet ties kuinka kauan vuokria maksamatta, tutkivat kolerakuolemia joita on näemmä tapahtunut jo hyvän ajan, etc. mutta Data puolestaan omassa osassa tarinaansa vaikuttaa kulkevan aikaa normaaliin tahtiin. No okei, kyseessä on aikamatkustustarina ja nehän ovat tunnetusti sellaisia joiden kohdalla selitykset ovat tarpeen, mutta ne eivät koskaan kerro kaikkea joten älkäämme välittäkö tuosta aukosta.

Ajan Nuoli sisältää siis sekavia selityksiä ja ihan turhaan tämä oli tehty kaksiosaiseksi jaksoksi, kun yksikin olisi selkeästi riittänyt.

Vastaavasti pidin tavasta jolla jakson tarina aloitettiin ja todellisen hahmon, eli Samuel ”Mark Twain” Clemensin mukaantuonti oli hauska idea. Toki on myönnettävä että hahmoa esittävä Jerry Hardin oli välillä niin raivostuttava ylinäyttelijä että se raivostutti, mutta ajatuksena se että mielikuvitusrikkaita kertomuksia suoltanut kirjailija olisi saanut inspiraatioita Enterprisen miehistöltä on kutkuttava.

Ajan Nuoli on tuttua Star Trek Next Genia. Jos on fani niin se on perusvahva jakso, mutta jos ei ole entuudestaan sarjan ystävä, niin tarinassa esiintyvät aukot ja Hardinin ylinäyttely voivat käydä hermoille pahastikin.

Tähdet: ***
Star Trek: Ajan Nuoli
...NOIR

Elämäni (My Life, 1993)

Jälleen kerran vuorossa on elokuva sarjasta ”olisin halunnut pitää enemmän”, sillä olisin halunnut pitää tästä enemmän.

Elokuvan aluksi näemme kuinka pieni poika rukoilee Jumalaa järjestämään sirkuksen takapihalle. Seuraavana päivänä poika kutsuu kaikki seudun mukulat bilettämään Jumalan järjestämään sirkukseen, mutta kun sirkusta ei löydykään, niin yksi aikuinen oikeasti jopa suuttuu tälle pojalle ettei hänen Jumalalta rukoilema sirkus ollutkaan manifestoitunut pojan takapihalle. Poika juoksee unelma särkyneenä piiloon ja siirrymme ajassa 30 vuotta eteenpäin näkemään kuinka tästä pojasta on kasvanut Bob Jones (Michael Keaton) joka on kuolemassa syöpään.
No siinäpä positiivinen alku elokuvalle. Ensin tuhotaan lapsuuden unelmat ja sitten ollaan parantumattomasti sairaita.
Tosiaan, Bob on kuolemassa syöpään johon tavanomaiset hoitokeinot eivät enää tepsi. Koska Bobin vaimo, Gail (Nicole Kidman) on raskaana ja Bob pelkää ettei elä tarpeeksi kauan nähdäkseen lapsensa syntymää, tai vähintäänkin ei näe hänen kasvavan, aloittaa Bob oman elämänsä dokumentoinnin.
Bob juttelee kameralle niitä näitä, koettaen antaa jonkinlaisia kasvatuksellisia oppeja. Samalla Bob kuitenkin huomaa että hän on vieraantunut ystävistään, työtovereistaan ja jopa omasta perheestään. Syynä ei kuitenkaan ole Bobin sairaus, sillä hän ei ole kertonut siitä muille kuin Gailille. Toki Bob on luonteeltaan sarkastinen, sillä onhan hän mainostoimistossa töissä, mutta hän itse näkee oman elämänsä sulkeutuneisuuden johtuvan lapsuudesta jossa hänen nähdäkseen isä ei ollut tarpeeksi kotona, perhe ei osoittanut aitoa rakkautta häntä kohtaan ja velikin oli kieltäytynyt Bobin työtarjouksesta. Siispä Bob oli oppinut ettei muihin kuin itseensä voi luottaa ja muuta sellaista perinteistä itsekieltämistä jota tälläisissä draamoissa sitten puretaan ja opitaan muuttamaan.
Koska tavanomainen lääketiede ei pysty Bobia auttamaan, vierailee hän Gailin vaatimuksesta jonkun aasialaisen hokkuspokkusmiehen luona, mutta hänkään ei pysty Bobia pelastamaan. Vaihtoehtolääkärillä käynti saa kuitenkin Bobin miettimään että ehkä hän tosiaankiin sulkee liikaa asioita itseensä ja kenties hänen lapsuutensa ei ollutkaan niin kurja kuin millaiseksi hän oli sen itselleen uskotellut olleen. Siispä vieraillaaan vanhempien luona, tavataan vanha ystävä ja unohdetaan tarinasta kokonaan Bobin sairaus, sillä aiemmin korostettiin Bobin kunnon heikkenemistä ja sairauden etenemistä, mutta nyt se on elokuvasta tipotiessään.
Juhlitaan Gailin raskautta, juhlitaan synnytystä ja Bob on täysin kunnossa. Ilmeisesti lapsentulo karkoitti Bobin sairauden.
Sitten se kuitenkin iskee ja Bob heikkenee silmissä. Tai siis, hänelle kasvaa sänki ja hän makaa sängyssä.
Tässä vaiheessa muutkin ovat saaneet tietää Bobin sairaudesta ja Bob itse on tehnyt sovinnon itsensä kanssa ymmärtäessään viimein että isä oli poissa koska teki paljon töitä elättääkseen perheensä ja teki niin rakkaudesta.
Bobin perhe järjestää hänelle yllätyksen ja Bob pääsee viimeinkin pihalla olevaan sirkukseen.
Sitten Bob on jo kuollut ja Gail muksuineen katselee televisiosta Bobin jälkeensä jättämiä nauhoja.

Elämäni on tarinaltaan varsin sopiva draamaelokuvan aiheeksi, mutta toteutus on välillä tosi pahasti hakusessa.

Ensinnäkin heti elokuvan alussa oleva Bobin lapsena kokema illuusioiden murtuminen on aivan liian pinnallinen jotta se tuntuisi kovinkaan vakavasti otettavalta. Jumala ei siis tuonut sirkusta pihalle ja sen vuoksi Bob alkoi muuttumaan kyyniseksi ja sulkeutuneeksi. Paljon parempi syy Bobin luonteeseen löytyy siitä ajatuksesta että isä on liikaa poissa kotoaan.
Epäloogista tässä jutussa on se, että elokuvan aikana, oli sitten kyseessä takauma tai nykyhetki, Bobin isä näyttää viettävän enimmän ajan juuri kotonaan. Ja muutoinkin Bobin perheen näytetään olevan ihan tavallinen perhe jonka perusteella Bob ei todellakaan vaikuta missään vaiheessa hyljeksityltä tai mitenkään varjoon jääneeltä ihmiseltä, joten elokuvassa ei oikein missään vaiheessa tule minkäänlaista kunnon perustelua sille miksi Bob olisi sulkeunut. Sen toki kerrotaan johtuvan hänen lapsuudestaan ja nimenomaan perheestään, mutta siellä ei tule esille mitään syytä miksi näin olisi. Ja kyseessä olisi tarinallisesti tärkeä seikka koska Bob ei muista kunnolla lapsuuttaan ja on jopa tietoisesti halunnut unohtaa menneisyytensä, mutta sitten siellä menneisyydessä ei ole mitään mikä olisi pitänyt tieten tahtoen unohtaa.
Eikä Bob edes vaikuta mitenkään sulkeutuneelta edes aikuisena, minkä huomaa esimerkiksi siitä kuinka hän kommunikoi esimerkiksi vaimonsa kanssa.

Toisekseen oli mielestäni selkeä virhe jättää elokuvan alkuun sirkusjuttu, sillä sen aikana tajuaa että siihen palataan elokuvan loppuratkaisussa sirkuspäivän toteutumisena. Hiukan latistava se oli myös siksi että sen avulla katsoja tietää ennen Bobia miten hän tulee muistamaan menneisyytensä ja oppimaan jotain elämästä, sen sijaan että katsoja voisi kokea Bobin elämänilon löytymisen hänen kanssaan.

Kolmanneksi elokuva tuntuu välillä unohtavan aiheensa. Elokuvan alussa korostetaan Bobin olevan sairas ja hän saa välillä kovia kipukohtauksia muistuttaakseen katsojille että nyt asiat eivät ole kunnossa. Mukaan on laitettu myös niitä kohtauksia joissa Bob koettaa huumorilla peitellä ajatusta kuolemasta, suuttuu kuullessaan ettei mitään ole tehtävissä ja yrittää hyväksyä vaihtoehtoja hoitojen suhteen, eli Bobin sairauteen viitataan toistuvasti eri tavoin. Ja Bob kuvaa tässä vaiheessa ahkerasti elämäänsä, samalla palauttaen itselleenkin muistoja mieleen ja avaa siten koko vyyhtiä ymmärtääkseen itseään ja perhettään, mutta puolessa välissä elokuvaa kaikki tuo tuntuu unohtuvan. Kun Bob ja Gail lähtevän sukuloimaan, niin yllättäen Bob vähentää elokuvassa elämänsä dokumentointia, mikä on hupsua koska aluksi hän nimenomaan tuntuu haluavan kuvata sukuaan. Eikä Bob tunnu olevan enää laisinkaan sairas, vaikka alussa siitä muistutettiin koko ajan. Sitten taas lopussa Bob onkin taas sairas ja elokuva kiiruhtaa pikaiseen loppuunsa.
Minä ainakin näen elokuvan tärkeinpänä tarinallisena elementtinä Bobin halun tarkastella elämäänsä johon sairaus on vain käynnistävä voima ja sen tilalla olisi voinut olla jotain muutakin. Siksipä olikin surku että elokuvassa ei keskitytty tarpeeksi tuohon itsensä tutkiskeluun, mutta toisaalta sairauskuvauksenakaan se ei tuntunut pysyvän aiheessa. Kaikki jäi jotenkin ontoksi.

Neljänneksi pistää mietityttämään että mitä virkaa elokuvan näyttelijöillä olikaan? En nyt väitä elokuvan näyttelijöiden olleen huonoja, mutta kenelläkään Michael Keatonia lukuunottamatta ei tuntunut olevan muuta tekemistä kuin seisoa taustalla. Erikoisesti jopa Nicole Kidman joka esittää Bobin vaimoa ja on täten se henkilö joka ensikädeltä näkee miehensä sairauden vaikutukset ei silti tunnu sanovan tai tekevän mitään elokuvassa. Hän vain on, kuten kaikki ovat.
Elokuva toimiikin parhaiten kohtauksissa joissa Michael Keaton esimerkiksi yksinpuhelee kameralle katsoen ja kommentoiden vanhoja kotivideoitaan. Tämänkaltaisissa kohtauksissa Bobin elämä tuntuu avautuvan parhaiten ja elokuva vaikuttaa etenevän.

Viidenneksi ja tämä tuntuu minusta uskomattoman tyhmältä kommentilta, elokuva olisi kaivannut parempaa maskeeraajaa. Ei tälläisten elokuvien kohdalla yleensä suuremmin pistä painoa efekteille, meikkaukselle, etc. mutta kun kyseessä on elokuva jossa päähenkilö on rappeuttavan sairauden kalvama ja heikkenee elokuvan aikana lopulta kuolemaan saakka, niin aiheesta tekee jotenkin uskottavamman oloisen jos hahmon ulkonäössä on muutakin muutosta kuin sängen kasvu. Ajatellaan vaikkapa elokuvaa Philadelphia ja kuinka epäuskottavaa olisi ollut jos Tom Hanksin ainoa muutos elokuvan alusta loppuun olisi ollut Sonny Crockett-sänki.
Keaton tekee kyllä parhaansa osoittaakseen olemuksellaan Bobin muutokset ja hän on kyllä varsin hyvä kapinoidessaan tilaansa vastaan, hyväksyessään sen ja pyrkien elämään elämänsä lopun vailla murhetta ja surua, mutta kun kaikki muu ympärillä, maskeerausta myöten on pelkkää pintaraapaisua niin edes Keaton ei elokuvaa pelasta.

Olen nyt antanut elokuvasta negatiivisemman kuvan kuin miltä se oikeastaan katsoessa tuntuu.
Elämäni kuuluu sinne jonnekin Lasse Hallström-kategorian draamoihin joissa on sellaista keveyttä jota voisi kutsua jopa komedialliseksi, mutta missään nimessä tätä elokuvaa ei voi kutsua komediaksi ja haluaisinkin tietää että minkälainen komediamaku on sillä henkilöllä joka on tämän elokuvan takakanteen kirjannut puffitekstiksi seuraavan maininnan:
”Jos haluat läkähtyä naurusta puolet ajasta ja nyyhkyttää toisen puolen, tämä elokuva on kuin tehty sinulle.”
Toki ymmärrän jos tämä elokuva saa ihmiset itkemään, sillä kyseessä on kuitenkin hyvin melankolinen aihe, mutta nauramaan? No, jos Tunnit-elokuvassa Ed Harris on käsitys Kramerista niin sitten, mutta muutoin Elämäni on yhtä komediallinen kuin Sademies ja Heräämisiä.

Elämäni-elokuvalle suuri haitta onkin se että mieleen tulee aivan liian paljon saman sarjan elokuvia jotka ovat huomattavasti parempia.

Pienenä kevyenä välipalana, kuten riisikakku salaatinlehdellä, tämä käy ihan mainiosti, mutta aiheestaan huolimatta mitään syvällistä draamaa tästä on turha etsiä.
John Barryn elokuvaan säveltämä musiikki on kaunista.

Tähdet: **
Elämäni
...NOIR