Duran Duran: Arena (1985)

Ilmoitustaulullani (siis tarralapulla) on kirjoitettuna että hautajaisissani olisi suotavaa soittaa Duran Duranin The Chauffeur. Kyseinen paperi on ollut olemassa ainakin sen ajan kun olen nykyisessä asunnossani asunut, eli vähintäänkin 10 vuotta.
Tämä nyt oli vain kiertotie mainitakseni että minusta Duran Duran on vallan mainio laulu- ja soitinyhtye.

Duran Duranin konserttitaltiointi Arena, tai Arena (An Absurd Notion) kuten koko nimi kuuluu, on yksi oudoimpia ellei jopa oudoin konserttivideo jonka olen koskaan nähnyt.
Arenassa on konserttiosuuden yhteyteen kuvattu eräänlaista cyberpunktarinaa jonka pitäisi ainakin väitetysti olla yhteydessä Barbarellaan, josta yhtyeen nimikin on tunnetusti otettu. Lopputulos on kieltämättä mielenkiintoinen yhdistelmä elokuvaa ja konserttia olematta kuitenkaan esimerkiksi musikaali, mutta lopputoksesta tulee mieleen jonkinlainen The Rocky Horror Mad Max ekstaasissa.

Arenan alussa näemme kuvajaisia avaruudesta. On tähtisumua sun muuta ja kertojaääni kertaamassa Barbarella-elokuvan tarinaa ja kuinka elokuvan pahis, Durand Durand (Milo O'Shea) on nyt palaamassa aluksellaan Maahan huomattuaan täällä ihmisten ylistävän hänen nimeään. Ymmärrettyään ihmisten iloitsevan yhtyeestä nimeltä Duran Duran, eikä diktaattorista nimeltä Durand Durand, päättää vihulaisemme tuhota Duran Duranin, apunaan Mad Maxista karanneita kääpiöitä.
Näemme Hellraiserista muistuttavan huoneeen/varaston jossa katosta roikkuu runsaasti ketjuja, on häkkiä ja vettä lattialla, sähköistä surinaa, lasereita ja näemme jonkinlaisilla hämähäkkimäisillä mekaanisilla puujaloilla kulkevan Durand Durandin siirtyvän monitorin ääreen seuraamaan Duran Duranin konserttia.
Itse konserttiosuus alkaa kappaleella Is There Something I Should Know? ja järjettömän isolle yleisölle esiintyvä yhtye tuntuu olevan täydessä vedossa. Välillä kuva siirtyy hiipiviin Mad Max-kääpiöihin, tai Durand Durandiin istumassa putkien ja johtojen joukossa ja laserit leikkaavat ilmaa.
Konserttiosuudessa kuuluu yht'äkkiä tiikerin murinaa ja yleisön jalkojen juuressa kävelee tiikeri joka muuttuu tiikeriksi naamioituneeksi naiseksi. Takahuoneessa syttyy ilmeisesti tulipalo ja poliisit juoksevat,,, pidättämään tiikerin?
Bändi esiintyy ja taas tiikeri muuttuu naiseksi (ironista että kappaleena on kylläkin Hungry Like the Wolf.) Yllättäen yhtyeen laulaja Simon Le Bon on jossain maagisen pyramidin edessä väistelemässä jotain leguaani-ihmisiä ja sitten taas lavalla esiintymässä.
Sitten Durand Durand painaa jotain nappulaa ja vihreästä altaasta nousee kaksi jotain ihme kyborgia jotka rupeavat ilmeisesti rakastelemaan.
Mad Max-kääpiöt kulkevat yleisön jaloissa ja koskettelevat tyttöjen takapuolia.
Durand Durand pistää päälle jonkin hypnoosiaallon ja yleisössä pari tyttöä heiluu ja yksi viedään takahuoneeseen lepäämään. Durand Durand on tyytyväinen kun sai yhden tytön pyörtymään.
Välissä näytetään pätkiä Barbarellasta.
John Taylor menee jonnekin käytävälle ja tapaa tytön joka vaikuttaa mielenkiintoiselta. Yllättäen tyttö katoaa ja John palaa lavalle. Tyttö on nyt jossain häkissä
ja sitten alkaa Wild Boys-video, joka on jotain niin outoa että pää räjähtää jo sitä ajatellessa. Okei, olemme jossain pölyisessä hallissa joka on täynnä pulpetteja. Muutama mies seisoo niiden päällä sylkemässä tulta. Sitten näemme jonkinlaisen muovisen pään katselemassa televisiosta Duran Durania ja jonkinlaiset sulkiin pukeutuneet ihmiset hyppivät soihdut käsissään ja sitten Simon Le Bon on sidottu tuulimyllyyn jonka siivet koukkaavat välillä veden kautta, ja Le Bon on pukeutunut Mad Maxiksi. (Empire Of The Sunin videot ovat selkeästi saaneet vaikutteita tästä osuudesta.) Sitten jotkut siivekkäät tyypit lentävät ympäriinsä ja naiset näyttävät rintojaan. Joku kaljupäinen torahammastyyppi ryömii ja murisee. Le Bon karkaa tuulimyllystä ja pyörremyrsky jahtaa häntä. Le Bon hyppää veteen ja tappelee Königin Tappajakondomin kanssa. Joku vanhanaikainen lehtimies kävelee kameransa kanssa. Sulkapäätyypit hyppivät voltteja. TSIISUS KRAIST! Pink Floydin Wall oli tämän rinnalla kuin Nalle Puhin Taikamaailma.
Takaisin konserttiin, jossa Durand Durandin lähettämä energiarihmastosäde nappaa ihmisiä yleisöstä ja bändi soittaa. Joku yleisöstä nostaa ilmaan,,, luottokortin? Peilin? No jotain joka saattaa Durand Durandin säteen takaisin häneen itseensä ja se suunnitelma kariutui siihen.
Le Bon ampuu nuolen kuuhun ja Careless Memories rokkaa kovemmin kuin Iggy Pop ja kukaan ei rokkaa kovemmin kuin Iggy Pop.
Mad Max-kääpiöt käyvät kaappaamassa naisia mukaansa ja Durand Durand myhäilee.
Rullaluistelevia tyttöjä tappelemassa.
Kidnapattuja tyttöjä lasketaan alusvaateisillaan johonkin Mountain Dew:lla täytetyihin säiliöihin joiden sisällä on happiletkuilla varustettuja ihmisiä.
Yht'äkkiä Durand Durand pysäyttää koko konsertin ja kelailee sitä edestakaisin. Jonkun tyypin naama hajoaa ja sen sisältä tulee Tappajakondomi.
Durand Durand jahtaa ihmisiä sylkien tulta ja ihmiset suojautuvat tulelta Duran Duran-julisteella.
Durand Durand kaatuu liekehtivänä maahan ja huutaa ”i only wanted to be loved” jonka perään leikataan Jane Fondan pätkä Barbarellassa, ”well, that's nice.”
Lopputekstit ja Mad Max-kääpiöt ovat joutuneet ilmapallojen sisään.

Tämä on outo tapaus.
Arena on koostettu siten että on otettu normaali konserttitaltiointi johon on lisätty erikseen näyteltyjä videopätkiä ja jälkikäteen äänitettyä repliikkejä. Ja hitto mitä kaikkea onkaan kuvaan lisätty. Juoniosuudessa Durand Durand koettaa siis tuhota Duran Duranin ja päästä jonkinlaiseksi maailmankaikkeuden herraksi. Siksi siis näitä hypnoosiääniä, Mad Max-kääpiöitä, kyborgeja ja muuta on mukana auttamassa häntä pyrkimyksissään. Mutta mitä ne kaikki tiikerinaiset, leguaani-ihmiset ja mekaaniset hämähäkkipuujalat ovat olevinaan. Puhumattakaan lukemattomista muista metaforamaisista visioista, päälleliimatuista puhesämpleistä, Terminatorin silmänäkymistä ja kaikesta siitä mitä ikinä on mieleen juolahtanutkaan. Tuntuukin kuin ohjaaja Russell Mulcahy (mm. Highlander) olisi päättänyt pistää joka ainoan elämänsä aikana keksimänsä idean Arenaan, sopi se siihen tai ei.

Mielenkiintoinen on sopiva sana kuvaamaan Arenaa. En tiedä onko sana Hyvä kovinkaan osuva.
Toki Duraneiden biisit ovat toimivia ja itse konsertti tuntuu olevan aivan loistava. Konserttifiilikseen on vain todella vaikea päästä sisään kunnolla, kun yksikään biiseistä ei pääse kulkemaan kunnialla alusta loppuun, kun aina väliin ja päälle tulee näitä elokuvaosuuksia ja silloin kappale joko jää kokonaan äänettömäksi, on päällelaitettujen efektien sekoittama, tai hiljenee taustalle.
Sen mitkä osuudet ovat jälkikäteen lisättyjä huomaa aivan liian selkeästi ja usein ne eivät ole minkäänlaisessa synkassa konsertin kanssa, mikä tekee kokonaisuudesta todella tilkkutäkkimäisen
Ja kun tuolla aiemmin kuvailin Arenan sisältöä, niin luottakaa minuun, vähättelin siinä esiintyviä erikoisuuksia ja niiden lukumäärää. Tässä ei tunnu olevan mitään tolkkua ja rehellisesti sanottuna, juuri siksi kyseessä on aika kick ass-teos.

Duran Duran oli Arenan aikoina varmaankin maailman suosituin popyhtye ja tälläisen teoksen aikaansaaminen on varmasti ylikuumentuneen hybriksen tulosta. Kun kaikki oli saatavilla eikä raha ollut este, niin kaikkea oli kokeiltava ja sen seurauksena oli aikaansaatu sellainen trippi että sitä katsoo huuli pyörenänä tajuamatta enää missä maa missä taivas, mutta hitto vie sen aiheuttama outo mielentila on outo ja miellyttävä.

Arena ei toimi elokuvana, eikä konserttifilmatisointina, eikä oikeastaan niiden yhdistelmänäkään.
En minä oikein tiedä mitä tästä voisi sanoa.
Se on outo, jotenkin kiehtova.
Ei hyvä, mutta ei kyllä huonokaan.
Se on nimensä mukaisesti absurdi.

Seuraavasta linkistä pääsette kuulemaan ja näkemään miltä Arena kuulostaa ja näyttää:
Union of the Snake.

Hauskaa oli että Durand Durandia oli saatu näyttelemään Milo O'Shea joka esitti samaa roolia Barbarellassakin.

En nyt äkkiseltään huomannut missään mainintaa, mutta piirrosjäljestä päätellen kannen on kuvittanut Enki Bilal.

DVD-julkaisua pitää kyllä kehua. Pakkaus on ensinnäkin todella hieno ja mukana on juliste, sekä tarroja. En tiedä ovatko tarrat olleet mukana alkuperäisessä VHS-julkaisussa, mutta ne näyttävät sen kaltaisilta että ovat saattaneet hyvinkin olla.
Tarrat tuntuvat vain hassulta idealta tähän julkaisuun, kun jotenkin ajattelen että pitäisi olla jotain 10 vuotias tyttö innostuakseen niistä, mutta kuka 10 vuotias tyttö ostaisi Arenan. Hauska idea kuitenkin.
Plussana DVD:llä on vielä making of-osuus jossa Nick Rhodes on yhtä dandy kuin on aina, mutta mukana on paljon asiaakin Arenan teosta. Lisäksi tarjolla on trailereita, haastattelua ja muuta perinteistä ekstraa.

Tähdet: ***
Duran Duran: Arena
...NOIR

American History X (1998)

On olemassa muutama uskomattoman hyvä elokuva joiden kohdalla ajattelen etten tulisi toistamiseen katsomaan niitä ja toisaalta juuri niiden loistavuuden vuoksi haluan tietenkin katsoa ne uudestaan. Kyse on vain siitä että nämä elokuvat ovat olleet hyvyydestään huolimatta henkisesti niin raskaita, että en tiedä kestäisinkö toista katselukertaa. Onneksi tämä ei tietenkään estä katsomasta niitä uudestaan, sillä muutoin American History X keräisi vain pölyä hyllyssä. Ja tämä on niitä elokuvia jotka todellakin kannattaa katsoa edes sen kerran.

Elokuva alkaa mustavalkoisella takaumalla jossa näemme kuinka uusnatsi Derek (Edward Norton) tappaa pari mustaa autovarasta jotka erehtyivät valitsemaan uudeksi omaisuudenvaihtoprojektikseen juuri Derekin auton.
Siirrymme värikkääseen nykyhetkeen ja näemme että Derekin jalanjäljissä kulkeva pikkuveli Danny (Edward Furlong) on jälleen pulassa uskomustensa vuoksi. Koulun musta rehtori Bob Sweeney (Avery Brooks) tietää että Danny, kuten veljensäkin ei ole sisimmässään rasisti, vaan väärän kasvatuksen ja ympäristön harhauttama. Sweeney tuntee heidät, mutta Derek ja Danny eivät tunne itseään. Danny uskoo natsismiin koska Derek uskoo siihen ja Derek uskoo natsismiin koska sai rasismin siemenet isältään ja tunnettu uusnatsijohtaja Cameron Alexander (Stacy Keach) otti hämmentyneen Derekin siipiensä suojiin ja tönäisi pojan reunan ylitse.
Derekistä muodostui Cameronin johtamien uusnatsien kansikuvapoika ja Cameronin oikea käsi. Vihan täyttämä elämä johti tilanteeseen jonka näimme elokuvan alussa. Derek tappoi jonkun ja joutui vankilaan.
Vankilassa Derek sai huomata natsismin ja ylipäätään rasismin olevan umpikujia ja kaikki ylevät aatteet joista Cameron kertoi olivat valhetta. Tärkein asia mitä Derek oppii vankilassa, on se että hyviä ja huonoja ihmisiä löytyy kaikkialta. Hyvää ja huonoa löytyy kaikesta ja kaikista. Joten ihonväri tai uskonto eivät ole pätevä syy vihaan.
Derek vapautuu ja kaikki hänen entiset uusnatsikollegansa ovat aivan innoissaan kun aatteen tärkeimpiin ihmisiin kuuluva on palannut idolisoitavaksi. Derek itse vain ei enää tunne kuuluvuutta uusnatseihin ja haluaisi pysytellä poissa kaikesta siihen liittyvästä, mutta hänen aiemmat pahat tekonsa tuovat mukanaan vastuun korjata asioita. Derekin yksi tärkeimmistä uusista velvollisuuksista on estää Dannya kulkemasta samaa tietä pitkin jota Derek ennen luuli rakastavansa.
Cameron järjestää juhlat Derekin kunniaksi, mutta Derek ei pysty peittämään vastenmielisyyttään Cameronia ja tämän edustamaa harhaoppia kohtaan ja pian Derekiä pidetään aatteen ja rotunsa petturina.
Danny, Sweeney ja Derek itse pelkäävät Derekin turvallisuuden puolesta, mutta kukaan ei osannut odottaa että elokuvan alussa Dannyn nolaama musta poika tulisi ja kostaisi mielestään kokemansa nöyryytyksen ampumalla Dannyn.
Derek syyttää itseään.

American History X on elokuva jota tulisi esittää kouluissa.
Parasta elokuvassa on se ettei se sorru minkäänlaiseen mustavalkoiseen aiheensa kuvaukseen. Toki tässä syystäkin näytetään uusnatsit ja rasismi huonossa valossa, mutta ei niinkään ihmisiä jotka ajautuvat kannattamaan niitä. Samanlaisen asennoituminen kohdistuu kaikkiin elokuvassa oleviin ihmis- ja uskontoryhmiin.

Elokuvan hahmoihin ja heidän kohtaloihinsa on helppo uskoa. Derekin kulkeminen tiedonjanoisesta nuoresta rasismin ja vihan hämmentämäksi aikuiseksi joka löytää itsensä tilanteessa jolloin kaikki voi olla jo liian myöhäistä, on todellisuudelta tuntuvaa. Ja samanlaisen päätelmän voi tehdä katsoessaan ketä tahansa elokuvan hahmoa. Jokainen vaikuttaa oikealta ihmiseltä. Sen vuoksi tuntuukin vaikealta sanoa kuka olisi elokuvan roolissaan onnistunein näyttelijä.
Olisi tietenkin helppo puhua vain Edwardeista Furlong ja Norton, sillä hehän ovat elokuvan keskushahmot, mutta takaan ettei kukaan elokuvan esiintyjistä tuota pettymystä. Jokaisen läsnäolo on perusteltua ja jokainen esiintyy tavalla, että monen kohdalla ihmettelee että miksi he eivät yleensä tähän tasoon yllä.

Nortonista on kyllä erikseen mainittava se, että hän esiintyy hieman pelottavankin uskottavasti kun värvää uusia nuoria natsismiin ja pitää puheitaan. Kun kyseessä on rasistinen hahmo niin jotenkin tuntuu kuin sellaiset hahmot tulisi esittää aina vain kuolaavina raivohulluina. Samanlainen fiilis tulee kun katsoo Kevin Baconia Woodsmanissa ja yleensäkin silloin kun kyseessä on pedofiili, rasisti, tai muu sellainen joiden luoma mielikuva saa poliittisen ylikorrektiuden maailmassa olla vain yhdenlainen. En tietenkään puolustele näiden ihmisten tekoja (mitä tuskin kukaan luulikaan), mutta hyssyttely ei kuitenkaan korjaa mitään eikä auta missään.
Norton on kyllä aivan yhtä uskottava siinäkin vaiheessa kun katuu aiempia tekojaan, joten minkäänlaisena natsivärvääjänä häntä ei tarvitse ajatella.

Furlongista on jälleen todettava, että hitto vie, tule takaisin ja palaa tähän tasoon mitä esitit niin tässä elokuvassa, kuin Pikku Odessassakin.

Monessa elokuvassa käytetään flashbackeja ja lähes yhtä monessa erotetaan takauma nykyhetkestä esimerkiksi esittämällä se mustavalkoisena muun elokuvan ollessa värillinen. Joten siinä suhteessa American History X ei keksinyt pyörää uudelleen, mutta vaikka se tuntuukin ehkä hölmöltä sanoa, niin jotenkin elokuvan esittämän aiheen vuoksi mustavalkoisuus vaikuttaa tällä kertaa jotenkin voimakkaammalta tunteiden tulkitsijana.

Yksi takaumista, eli kohtaus jossa Derek tappaa miehen kadun reunaan saa aina aikaan huonon olon. Te jotka olette elokuvan nähneet, varmasti tiedätte mitä kohtausta tarkoitan.

Elokuvassa oli mielenkiintoinen ja varmasti tarkoituksellinen seikka joka liittyy Derekiin.
Yksi suurimpia negatiivisia vaikuttajia Derekin elämässä oli ollut hänen isänsä kuolema, johon oli ollut syypäänä musta mies. Kun Derek on viimein päässyt irti siitä että syyttäisi vähemmistöryhmiä kaikesta pahasta, johon lukeutuu myös hänen isänsä kuolema, niin Dannyn tappaa musta poika. Tämän kautta nousee esille pohdinta siitä, onko mahdollista että Derekin aiempi rasismi nostaa jälleen päätään sen vuoksi mitä Dannylle tapahtui ja kuka sen aiheutti. Ja kun Derek on nyt tietoisesti katkaissut välit Cameroniin ja aatteeseen, niin mitä on enää jäljellä.

On aivan uskomatonta ajatella että American History X:n teossa on ollut vaikeuksia. Tietenkin elokuvan aihe on sen verran arka, että sen vuoksi on jo ihme että elokuva on ylipäätään saatu tehtyä, mutta en nyt tarkoita elokuvan aiheesta johtuvia ongelmia, vaan elokuvan teon sisällä olleita pulmatilanteita.
Elokuvan ohjaaja Tony Kaye oli suuttunut tuottajille heidän puututtuaan elokuvan tekoon ja lopulta Kaye potkittiin pihalle ennen lopullista leikkausta. Ilmapiiri oli ollut sen verran vihamielinen että haasteita oikeuteen lenteli puolin ja toisin, puhumattakaan Kayen julkisuudessa esittämistä kiukkuisista kommenteista. Yleensä jos ohjaaja riitaantuu niin pahasti tuottajien kanssa että saa potkut, niin ongelmat pystyy huomaamaan elokuvasta. Sitä ei kuitenkaan tapahdu American History X:n kohdalla. Tästä ei huomaa missään vaiheessa elokuvan teossa olleita ongelmia ja oli sitten lopputuloksessa kuinka paljon Kayen käsialaa tahansa, niin siitä kannattaisi olla pikemminkin ylpeä kuin vihainen.

American History X on aika rankka, emotionaalisesti uuvuttava katselukokemus, mutta jokainen sekunti on parasta elokuvaa juuri sillä hetkellä.

”Life's too short to be pissed off all the time.”

Tähdet: *****
American History X
...NOIR