Metsien Soturi (The Forest Warrior, 1996)

Olemme siis tulleet Chuck Norris-viikon päätepisteeseen ja vaikka emme päädykään tilanteeseen jossa ”...not with a bang, but a whimper” olisi kovinkaan kuvaava, niin pitihän sekin viittaus päästä jossain vaiheessa tekemään.
Muutoin kuluneella viikolla ei ole tullut katseltua kuin satunnaisia Miami Vicen jaksoja, joten viikon filmaattinen annos on ollut täynnä pastellivärejä ja partakarvoitusta. Tilanne täytyy tasapainottaa jollain aivan muulla, mutta sen näemme sitten siinä vaiheessa kun keksin millä.

Metsien Soturi on viikon Norris-elokuvista ainoa jota en ollut nähny ennen tätä tilaisuutta, vaikka elokuva onkin vuosia maannut (pystyasennossa) hyllyssäni.
Syyni sen ostoon oli ollut kannen layout. Kannesta tulee hieman mieleen esimerkiksi Stephen Kingin kirjojen kannet joissa sana King on julmetun isolla ja muu osuus jää täysin sen varjoon. Eli kirjan sisällöllä ei niin väliksi, sehän on sentään Stephen Kingin.
Metsien Soturin kannessa Norrisin nimi ei ole Kingin tapaisilla jumbopalkkikirjaimilla, mutta sen yläosa on eniten huomioarvoa keräävä. Väliäkö sillä että elokuvalla on nimi, tai että siinä esiintyy joitakin kakaroita ja karhu. Pääasia on että siinä on pitkähiuksisen Norrisin kuva tekstillä ”legenda, jota ei voi murtaa.”
Legenda on siis Norris itse, ei kukaan Metsien Soturi.
Näinhän se on.

Joukko lapsia on kerääntynyt nuotion ääreen kuulemaan kertomusta Sudenpennulta näyttävästä McKennasta (Chuck Norris) joka vuonna 1875 hakkaa joukon rosvoparoneja jotka koettavat anastaa McKennalta hänen omistamansa metsät ja estää McKennaa viemästä lääkettä sairaalle vaimolleen. Yhden miehen armeijastaan huolimatta McKenna joutuu taipumaan kuolemaan kuuden pahiksen edessä. Lyijyä sisuksissaan McKenna putoaa koskeen, mutta metsän eläimet, kuten taputtava karhu nostavat hänet kuiville. Metsästä ilmaantuu valoilmiö joka koskettaa McKennaa ja jälleen hän on hengissä. Nyt McKenna on tarujen metsänhenki, mikä lie muodonmuuttaja jonka tehtävänä on suojella luontoa ja sen tasapainoa.
Mutta kysehän on vain vanhasta sadusta ja vaikka osa tarinaa kuulevista lapsista pitääkin McKennan tarua hyvänä tarinana, niin se on vain ja pelkästään kertomus.
Olemme Tanglewoodin pikkukylässä jossa kaupunginhallitus on juuri päättämässä pistää rahoiksi sahaamalla paikallisen metsän puut matalaksi. Kyse on tietenkin samaisesta metsästä jota McKenna suojeli. Sikaria poltteleva sahan omistaja ja täten elokuvan pääpahis Travis Thorne (Terry Kiser) on tietenkin innokkaimpana tuhoamassa ekosysteemiä.
Lapsikatras koostuu itserakkaasta Brianista (Jordan Brower), alkoholistin huolestuneesta tyttärestä Austenesta (Megan Paul) ja täysin vailla persoonallisuuksia olevista Loganista (Josh Wolford), Justinista (Trenton Knight) ja Lewisista (Michael Friedman.) He lähtevät metsään hengailemaan sieltä löytyvälle Tarzanin puumajalle josta löytyy keinuja ja liaaneja ja muuta sellaista kivaa. Näemme kuinka erinäiset metsän eläimet tarkkailevat lapsien kulkua ja tätä kautta saamme tietää McKennan suojelevan edelleen metsää. Metsässä on lasten lisäksi myös maanmittareita ja luonnollisesti he ovat aseistautuneita (sillä kyseessä on vaarallinen ammatti) ja heti valmiina ampumaan kaikki alueelta löytyvät eläimet. Lapset koettavat pysäyttää asemaanmittarit astumalle heidän eteensä, mutta silloin yllättäen kotka muuttuu McKennaksi jotka potkii maanmittareita kelleille ja naamaan.
McKenna on otettu siitä että lapset tykkäävät metsästä ja sen eläimistä, ja sitten McKenna katoaa paikalta. Lasten seurassa viettää aikaansa suloinen karhunpentu nimeltä Räsypekka.
Välillä näemme synkän musiikin tahdittamana kuinka sahalla teurastetaan puita, tai sellainen mielikuva tahdotaan ainakin synnyttää katsojan päähän.
Maanmittarit kertovat Thornelle kuinka joku hippi estää heitä tuhoamasta metsää ja Thorne ei ole tyytyväinen kuullessaan asiasta, joten hän sytyttää sikarin.
Thornen ääliöapulaiset käyvät viemässä räjähteitä sinne metsässä olevalle puumajalle. (Okei, toki ne lapset ovat hiukan ärsyttäviä, mutta eikö tämä ole hieman ylireagointia.)
McKenna käy potkimassa Thornen ääliöapulaisia.
Pommi räjähtää ja tuhoaa puumajan.
Austene ja Räsypekka loukkaantuvat räjähdyksessä ja McKenna vie heidät mukanaan auttaakseen heitä. Muut lapset hätääntyvät ja ilman parempaa tietoa ovat vihaisia kun metsän henki, eli McKenna ei ollut auttamassa Austenea. Lapset hakevat vanhempiaan avuksi Austenen etsinässä ja toisaalla näemme kuinka alunperin McKennan pelastanut valoilmiö tekee saman Austenelle ja varmaan Räsypekallekin vaikka emme sitä näekään.
Luultuaan menettäneensä tyttärensä, Austenen alkoholisti-isä Arlen (Michael Beck) paranee kertaheitolla. Onneksi pian selviää kaikille että Austene on elossa ja kunnossa.
Austenen kertomus McKennasta ja tilanteen yleinen uskomattomuus saa kaupunkilaiset puntaroimaan, että onkohan se nyt sittenkään hyvä asia pistää metsä polttopuiksi. Mitä jos raha ei olekaan kaikki kaikessa. Mutta aikuisten toimia estää Thornen puuhat hidastavat sellaiset seikat kuin laki, säännöt ja politiikka. Thorne ei sellaisista pikkuseikoista välitä vaan lähtee miehineen tuhoamaan metsän kertaheitolla, mutta onneksi lapset päättävät asettaa toimintansa Yksin Kotona-asetukselle ja ansoittavat metsän. Tiedättehän sellaisia pikkuseikkoja kuten lautoja joissa törröttää pystyssä nauloja. Ai kun kiva, Rambo olisi ylpeä.
Siispä seuraa kohtauksia joissa muksut ylävitostavat toisiaan, työntävät potaatteja pakoputkiin ja onkivat autojen antenneja irti.
McKenna saapuu paikalle ja potkii kaikki metsurit nurin.
Myös poliisit saapuvat paikalle pidättämään Thornea, mutta ilkimyksemme pakenee metsän siimekseen. Ei huolta sillä McKenna pysäyttää hänet.
Thorne tekee sen erehdyksen että koettaa lyödä McKennaa, mutta McKenna väistää.
McKenna pitää puheen siitä kuinka unelmia ei voi ostaa rahalla ja muuttuu sitten karhuksi.
Thorne päätyy putkaan, Austenen isä on selvä, lapset ovat iloisia ja kaupunkilaiset osoittavat arvostustaan metsälle rakentamalla sinne uuden puumajan, ja get this, joku oikeasti lakaisee metsää.
Lopuksi McKenna ilmaantuu vielä näyttämään että hän on onnellinen vaimonsa kanssa, joten saamme selvyyden siihen että McKenna pääsi silloin 1875 lopulta vaimonsa luokse.

Metsien Soturi on aika perinteinen opettavaiseksi tarkoitettu hiukan sinisilmäinen nuorisoelokuva, mutta sellaiseksi ihan yhtä kelpo katseltavaa.
Tarina ja hahmot ovat ok-tasoa. Eivät mitenkään ihmeellisiä, mutta Free Willy-asteikolla katsottua, Willy pääsee edelleen turvaan avomerelle.
Se että mukana on Chuck Norris tarkoittaa tietenkin sitä, että mukana on jonkin verran väkivaltaa/toimintaa, mutta se on pääosin toteutettu samaan tapaan kuin aiemmin mainitsemassani elokuvassa Yksin Kotona. Joten toki porukka saa tällejä kelleille ja muuta sellaista, mutta kiitos hupsujen ilmeiden ja hölmöjen ääniefektien, olemme ehkä enemmänkin Jackie Chanin reviirillä kuin Bloodsportissa.

Elokuvassa oli kylläkin kaksi väkivaltaan liittyvää kohtausta jotka olivat mielestäni hieman arvelluttavia ja kun kaikki muu ympärillä oli selvästikin koomiseksi tarkoitettua ja siinä onnistunuttakin, niin nämä tuntuivat epäonnistuneilta.

-Yksi lasten tekemistä ansoista oli sellainen jonka olisi kaiken logiikan mukaan pitänyt samantien tappaa siihen joutuva uhri ja sen vuoksi en nähnyt kyseisessä kohtauksessa mitään humoristista.

-Toinen jokseenkin harmaalla rajalla liikkuva kohtaus oli kylläkin hivenen huvittava, mutta jos elokuvasta etsi jotain opetuksellista, niin sen opetus oli kaikkea muuta kuin positiivinen.
Eräs Thornen ääliöapulaisista ottaa yhden näistä lapsista kiinni ja uhoaa tälle ettei muksu uskalla lyödä häntä. McKenna saapuu paikalle ja hakkaa ääliöapulaisesta ulosteet pihalla ja kun ääliöapulainen on polvillaan, kehottaa McKenna tätä kakaraa lyömään ääliöapulaista kun hän on selkeästikin avuton.
Eli periaatteessa opetus on että kannattaa potkia maassa makaavaa.

Onnekseen kuitenkin elokuva pysyttelee pääosin enemmänkin slapstickin puolella, joten sen vuoksi elokuva ei toiminnastaan huolimatta tunnu kovinkaan raa'alta. Vaikkakaan en varmaan koskaan oikein opi ymmärtämään jenkkien tapaa tehdä lasten-/nuortenelokuvia ja sitä että miksi niihin pitää aina saada mukaan enemmänkin aikuisille suunnattua toimintaa. En siis mitenkään vastusta toiminnan läsnäoloa nuortenelokuvissa, vaan mietin että miksi tämä toiminta niissä tuntuu kuuluvan enemmänkin elokuviin joita nuortenelokuvien kohdeyleisö ei saisi vielä katsoa. Jos otamme jälleen esimerkiksi Jackie Chanin, niin vaikka Chanin leffat löytyvät pitkälti toimintahyllyistä, niin niissä esiintyvä toiminta on yleensä yllätävänkin viatonta ja lähempänä Chaplinia kuin ns. oikeaa väkivaltaa. Kun taas jos katsoo jotain seikkailuhyllystä löytyvää Spy Kidsia, niin melkein yhtä hyvin katsottavaksi voisi antaa Martyrsin. No, ei ehkä aivan niin, mutta melkein kuitenkin.
Ehkä se on vain siinä että aikuisethan näitä elokuvia tekevät.

Toinen asia jota en ole koskaan ymmärtänyt jenkkiläisissä nuorisoelokuvissa, on se että miksi yksi kakaroista on aina sellainen hieman ylimielinen blondi poika jonka hiukset ovat vähintäänkin puolipitkät (vrt. Koti Kuntoon sarjan Brad.)

Ja vastaavasti kiltit herkät lapset ovat kiharahiuksisia.

Elokuvassa oli yksi pieni juttu josta pidin suuresti.
Kun eräs metsuri lyö naulan puuhun, kuuluu metsästä vaikerointia ja tämä oli mielestäni mainio huomautus siitä kuinka metsä on elävä tiedostava olento.

Metsien Soturi on varsin kiva nuorisoseikkailu, mutta ei sen enempää.
Hyvä Viimeistä Mohikaania imitoiva musiikki.

Tähdet: ***
Metsien Soturi
...NOIR

The Octagon: Hiljaiset Tappajat (The Octagon, 1980)

Joukko uusia kokelaita saapuu Octagoniin. Täällä heistä koulutetaan terroristeja ja koulutuksesta vastaavat ninjat, nuo huppupäiset äänettömät tappamisen mestarit.
Leirille on mahdollista päästä, mutta liityttyään Octagonissa koulutettaviin, on koulutus suoritettava kunnialla loppuun asti, muutoin kuolo korjaa.
Scott James (Chuck Norris) on entinen karatemestari joka on vannonut lopettavansa väkivaltaisen elämän, mutta kun hän sattuman kautta törmää tilanteeseen johon liittyvät nuo ninjojen kouluttamat terroristit, alkaa hänen vakaumuksensa rauhasta horjumaan. Scott kun on karatemestaruutensa lisäksi myös itsekin entinen ninja ja tietää kuinka vaarallisia he voivat olla, niinpä hän on luonnollisesti huolissaan tästä kasvavasta ninjaterroristiuhasta. Scott kuitenkin koettaa kaikin voimin vältellä koko asiaa, mutta koko ajan jostain tulee muistutuksia hänen menneisyydestään.
Scott kohtaa Justinen (Karen Carlson) jonka mediamoguli-isä oli joutunut ninjojen tappamaksi ja hän pyytää Scottia tappamaan isänsä kuolemasta päävastuussa olleen miehen nimeltä Seikura (Tadashi Yamashita.) Kyseinen herra onkin Scottille tuttu mies, sillä hänen kanssaan Scott kasvoi ja opiskeli ninjaksi. Seikura oli Scottille kuin veli (tyyliin Cain ja Abel.) Seikura oli parivaljakosta se agressiivisempi ja kiukutteli toistuvasti kun Scott oli kaikessa aina hieman Seikuraa parempi. Tämä ilmenee flashbackeista joissa näemme miesten kasvua ja kilpailua. Kyseessä on siis samankaltainen suhde kuin Storm Shadowilla ja Snake Eyesilla, paitsi että Storm Shadow oli kuitenkin hyvä tyyppi.
Scott koettaa edelleen taistella tutkainta vastaan ja unohtaa niin ninjat kuin Seikurankin. Mutta Scott ei pysty välttelemään vallitsevaa todellisuutta ja kun Scottin asiaan sekaantuva ystävä A.J. (Art Hindle) lähtee etsimään Seikuraa, on Scottin viimein puututtava asiaan.
Sopivasti A.J. jää vangiksi Octagonissa.
Scott pukeutuu kokomustaan ja yön pimeydessä hyökkää leirille.
Pistettyään matalaksi joukon ninjoja, ajautuu Scott eräänlaiselle areenalle ja taistelee siellä jonkun punahuppuisen ninjamestarin kanssa ja jostain syystä tämä ninja murisee ja sihisee koko ajan. No, se ninjamestari päätyy palamaan hengiltä.
Seikura tappaa A.J.:n ja on viimein aika Scottin ja Seikuran kohdata silmästä silmään. Samaan aikaan leirillä syttyy kapina jossa ninjakouluttajat ja terroristikokelaat kamppailevat keskenään. Miksi terroristikokelaat yllättäen aloittavat kapinan? Who cares, sillä sen avulla saadaan aikaiseksi suuri toimintakohtaus.
Scottin ja Seikuran kaksintaistelu päättyy luonnollisestikin Seikuran kuolemaan ja surumielinen Scott jää seisomaan auringonousuun melankolisen musiikin soidessa taustalla.

Olen aiemmin nähnyt Octagonin monia monia vuosia sitten kasetilta jota oli leikelty suuresti ja nyt kun sen katsoi leikkaamattomana niin on todettava, että hitto ne leikkaukset oli tehty syystäkin. Elokuvassa ei loppujen lopuksi ole paljoa väkivaltaa, suurin osa toiminnasta kun tuntuu tapahtuvan kaikenlaisten ninjatreenien kautta, mutta silloin kun elokuvassa on varsinaista väkivaltaa, niin se todellakin on sitä. Etenkin heti elokuvan alkupuolella tapahtuva murha on toteutettu ehkä tarpeettomankin verisesti. Muutenkin elokuvan toimintaosuudet ovat hyvin kylmääviä/tunteettomia ja vaikka veri ei roiskukaan kaaressa koko aikaa, niin väkivalta esitetään sopivan vastenmielisenä eikä esimerkiksi juhlinnan aiheena. Mikä on hyvä saavutus elokuvalta jonka tarinassa on ninjojen terroristileiri. Juonikuvio jollaiseen törmäsi esimerkiksi American Ninjoissa, mutta enemmänkin tahallisen ja tahattoman huumorin kautta.
Elokuvan toiminta on edelleen nykymittapuun mukaan erittäin vertailukelpoista ja vaikka elokuvan visuaalinen tyyli ja kokonaisvaltainen toteutus on selkeästikin aikansa kuvaa, niin vakuuttavuutta tässä on huomattavasti enemmän kuin valtaosassa nykyajan vastaavissa elokuvissa.

Vaikka Chuck Norrisista ei vielä tähän päivään mennessäkään ole muodostunut mielikuvaa erinomaisena näyttelijänä, niin Octagonissa hän on vielä erityisen jäykkä ilmeiltään ja tunteiden esittämiseltään. Mutta fyysisen liikehdintä Norrisilla on uskomatonta. Herrahan on kuin jonkinlainen yön musta pantteri.
Taistelukoreografiat ovat erinomaisia ja ne Norris suorittaa loistavasti.

Muutoin elokuvan näyttelijät ovat enemmän tai vähemmän siedettävän rajamailla haahuilevia. Kenestäkään en keksi oikein mitään pahaa sanottavaa, mutta vastaavasti kukaan ei tee ihmeitäkään.

Art Hindle tuntuu olevan hieman väärässä paikassa, samaan tapaan kuin John Saxon Enter the Dragonissa. Ei missään nimessä huono, mutta elokuvan lajityyppi on vain sellainen johon kyseistä näyttelijää ei osaa millään yhdistää.
Art Hindle muuten näytti tähän aikaan aivan Greg Kinnearilta.

Elokuvan sivuosassa esiintyy myös itse ninja master, eli Lee Van Cleef. (Tosin Ninja Masterin teko alkoi vasta neljä vuotta Octagonin jälkeen, mutta kuitenkin.)
Van Cleef esittää ammattisotilasta joka toimii Norrisille eräänlaisena isähahmona ja järjen äänenä. Vaikkakin Van Cleefin hahmo koko ajan houkuttelee Norrisin hahmoa mukaan tappopuuhiin, joten se järjen ääni on hieman kyseenalainen.
Norrisin ja Van Cleefin yhteiset kohtaukset korostavat tahtomattaankin Norrisin näyttelijälahjojen vajavaisuutta, sillä Van Cleefin kyvyt ja karisma ovat aivan omaa luokkaansa.

Elokuvassa on yksi asia joka rupeaa häiritsemään jonkin verran, vaikka onkin toisaalta mainio idea.
Kuulemme Scottin ajatukset kertojaäänen kautta ja sitä tapahtuu usein. Sen kautta saamme ymmärtää Scottin motiiveja vältellä väkivaltaa ja esimerkiksi sitä kuinka hän ei haluaisi pahaa Seikuralle jota pitää veljenään, mutta tietää yhteenoton olevan väistämätöntä. Siispä kertojaääni toimii tyypilliseen tapaan sekä asioiden selventäjänä, että juonen kuljettajana. Sisältöään mielenkiintoisemmaksi kertojaäänen tekee se seikka, että se on toteutettu kuiskaavana äänenä. Jotenkin kuiskaus sopiikin normaalia ääntä paremmin ilmentämään ajatuksia, mutta samalla se tekee siitä ajoittain hieman hankalaa kuunneltavaa. Asiaa ei myöskään auta se, että kuiskaukset ovat usein kaiutettuja, joka on idea jota en oikein ymmärrä.
Vaikka kuiskaamien soveltuu varsin hyvin kuvastamaan henkilön ajatuksia, niin sen teho laskee suuresti sen vuoksi että kertojaääntä kuulee aivan liian usein elokuvan aikana, vaikka sisältö ei sellaista kaipaisikaan.

The Octagon on varsin onnistunut toimintaleffa joka saa nyökkäämään hyväksyvästi.
Niin ja Norrisilla on tässä elokuvassa aivan järjettömän pulisongit. Niillä voisi valloittaa galakseja.

Tähdet: ***
The Octagon: Hiljaiset Tappajat
...NOIR