Masters of the Universe (1987)

Conan Barbaari-elokuvan menestys johti siihen, että siitä päätettiin tehdä animaatiosarja, mutta syystä tai toisesta käärmepäisiä ihmisiä teurastavasta miehestä kertovasta lastensarjasta ei tullutkaan todellisuutta. Sen sijaan konseptia muutettiin hieman ja sarja päätettiin luoda ennen Conan elokuvaa Mattelin julkaisemasta lelusarjasta, joka puolestaan oli hakenut itse alkuperäisen ideansa Conan-sarjakuvista. Siinä siis syy miksi Masters Of The Universe (tai kuten pelkästään He-man kuten valtaosa [minä mukaanlukien] tuntuu sarjaa kutsuvan) tuntui heti alusta asti niin kovin tutulta.
Lopputulos oli syntyhistoriastaan huolimatta, tai kenties juuri sen ansiosta mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaimpia animaatiosarjoja.

Huomautettakoon vielä että myös kovasti He-manin kanssa samanoloinen Thundarr Barbaari oli selkeästi Conanin inspiroima, mutta se ja Blackstar kuuluvat ihan toiseen kirjoitukseen.

En voi sanoa että He-man oli minulle sairaan kova juttu kun olin lapsi, sillä se on edelleenkin sairaan kova juttu. Kun olin vielä pieni poika asuimme kerrostalossa ja He-man tuli televisiosta aina sopivasti siten, että meillä oli saunavuoro juuri ennen sitä. Niinpä saunan jälkeen kiirehdin äkkiä toiseen kerrokseen ja pääsin nauttimaan äärimmäisen pornograafisesta väkivaltasarjasta uutena ja raikkaana ihmisenä. Toki joka jakson lopussa oli opetus kuten "tämän päivän jaksossa opimme ettei kaikki kultaa mikä kiiltää."

Nyt haemme hieman muistoja kirjoituksesta jonka kirjoitin toisaalla 10.8.2007 ja siinä käsittelin nimenomaan Masters Of The Universea enimmäkseen animaatiota ja sarjakuvaa ajatellen, mutta se soveltuu vallan mainiosti myös tähän tilanteeseen.
Mukaan yhdistän myös 17.8. 2008 kirjoittamaani pelkkää sarjakuvaa käsittelevää tekstiäni.
Joten jos kirjoitus tuntuu rikkonaiselta ja itseään toistavalta, niin väitän syynä olevan siis kolmena eri ajankohtana tehdyn tekstin yhteensovittaminen.

Masters Of The Universe on täynnä kiiltäviä, lihaksikkaita, remmejä rakastavia turkiskalsarimiehiä painimassa koko ajan. Idealtaan siis aika yksinkertainen.

On prinssi Adam, jota kaikki hänen vanhemmistaan alkaen pitävät superluuserina. Adam kuitenkin on Eternia-planeetan valittu (vrt. Neo, Luke Skywalker, Shrek, etc.) jonka leveillä harteilla lepää planeetan jatkuvasti uhattu rauha. Taikamiekkansa avulla Adam kutsuu Pääkallolinnan voiman itseensä ja muuttuu He-Maniksi, maailmankaikkuden vahvimmaksi mieheksi. Parasta asiassa onkin se että He-Man on vain väline voiman kululle, eikä oikeastaan todellinen hahmo. He-Man on tavallaan se miekka itsessään, koska ilman miekkaa hän on vain Adam, mutta Adam on miekan avulla He-Man. Tämä on tärkeä seikka siksi, että fyysisesti Adam on ihan hillitön voimanpesä, mutta ilman asetta kädessään hän ei osaa toimia. Adam ei ole kuten Clark Kent, sillä Clark on kokoajan Teräsmies, mutta Adam tarvitsee ulkopuolisen vaikutuksen tullakseen He-Maniksi. Teräsmiehestä muistuttaen Adam osoittaa ihastuneisuuttaan Teelaan, joka puolestaan on ihastunut He-Maniin, joka ei noteeraa Teelaa juuri millään lailla. Tämä kolmiodraama on hieman samanlainen kuin Teräsmiehessä, mutta sekä Teräsmies ja Clark Kent ovat rakastuneet Lois Laneen, joka on rakastunut Teräsmieheen. On loogista että sekä Kent että Teräsmies tuntevat samoin Lanea kohtaan, koska ovat yksi ja sama henkilö, mutta Adamin ja He-Manin kohdalla sama asia ei toteudu, vaikka tavallaan ovatkin sama henkilö.

Mastersin pääpahis on Skeletor, tuo pääkallokalloinen sininen lihaskimppu, joka tahtoo raivata kaikki tieltään ja valjastaa Pääkallolinnan voimat itselleen. Skeletor kuvataan pääosin vain ärsyttävän itserakkaana pahiksena, jonka jokainen yritys kaatuu aina siihen kun He-Man tulee tielle. Mutta Skeletorin motiiveihin voidaan löytää muitakin syitä kuin vain se, että hän on paha sarjakuvamaiseen tyyliin.
Ensinnäkin kun muut paitsi pahikset kuvataan ideaaleina lihaskimppuseksipommeina, niin Skeletor ei voi koskaan kasvojensa vuoksi olla täysin yhteiskuntaan hyväksytty vaikka hän olisi paavi. Skeletorin ulkonäkö aiheuttaa sen, että hän tuntee alemmuudentunnetta ja siksi purkaa kiukkunsa väkivaltaan.
Toisekseen Eternian mystinen voima sijaitsee pelottavan näköisessä Pääkallolinnassa, joten luonnollisesti Skeletor katsoo olevan oikeutettu sen omistukseen, onhan kyseessä Pääkallolinna. Linna on ainoa seikka johon Skeletor voi samaistua, joten hän tahtoo sen ja sen sisältämän voiman osaksi identiteettiään.
Kolmanneksi Skeletor on Eternian yhteiskuntarakenteessa slummiasukas, joka joutuu kuluttamaan aikansa muiden yhteiskunnan hylkiöiden kanssa. Epätoivoinen ympäristö ajaa epätoivoisiin tekoihin ja miekkansa heilutuksen sijaan He-Manin pitäisi tarjota vain haleja Skeletorille. Skeletorin on vain vaikea ottaa hellyyttä vastaan kun on joutunut koko ikänsä katselemaan selkänsä taakse. Ei Skeletor ole paha, vaan väärinymmärrettty.

He-Man koettaa estää Skeletorin juonet penetroida itsensä Pääkallolinnakkeeseen. Lievässä falsetissa puhuva Skeletor tahtoo tosiasiassa painia He-manin kanssa, muu on vain ekstraa. Siinä Masters Of The Universen juoni lyhykäisyydessään.

Tietenkin yksi asia jota ei voi olla huomaamatta, ainakaan näin vanhemmalla iällä, on Mastersin seksuaalisuus. Sehän on täynnä lihaksikkaita puolipukeisia miehiä ja naisia.
Kun kaikki mieleen tulevat seksiviittaukset ottaa huomioon, niin nimen tulisi olla Fetish Of The Universe.
Kuten sanoin, lihaksikkaita puolipukeisia miehiä ja naisia, ja heidän kaikkien vähäiset vaatteet ovat jotain S/M-nahkavöitä, remmejä ja niittejä. Ollaan alushousuisillaan koko ajan ja ne alushousut ovat usein turkiksia. Ja jaloissa on tietenkin pitkävartiset karvasaappaat. Sitten nämä remmeihin pukeutuneet lihaskimput painivat ja tunkevat miekkaa joka aukkoon. Hitto! Ainoa asia joka on lähempänä pornoa kuin Masters on porno itsessään. Vielä kun mukaan ottaa elokuvaversion jossa lihaksien lisäksi kuvassa kimmeltää öljy taukoamatta, niin you go girl.
Homoerotiikka on tietenkin Mastersin suurin päälletuleva huomio. Kaikki ne kimmeltävät miehiset lihakset ja tyttömäiset kampaukset. Mutta Masters Of The Universe ei ole vain pelkkää homoerotiikkaa, vaikka se pinnassa tuntuu olevankin. (Etenkin kun katsoo Man-At-Armsin [Asemies] viiksiä ja nimeä.) Sarja sisältää myös ihan älyttömiä S/M-beibejä, että nautintoa tulee kaikin puolin. Hyviksien näkyvin naishahmo Teela ja pahiksien Evil-Lyn ovat molemmat niin hiostavan näköisiä, että Evil-Lyn saisi alistaa minut valtaansa koska tahansa.
Ja jos ette usko minua siinä, että Masters Of The Universe on lähes puhdasta fetissipornografiaa, niin katsokaapa näitä:

Tuollaista tarjoiltiin lapsille hopealautaselta. Ja oi, kuinka minä rakastankaan sitä edelleenkin.

Pääosin Mastersin tarinat kulkivat samaa latua koko ajan. Skeletor pyrkii valloittamaan Eternian ja He-Man käy estämässä hänet. Aina silloin tällöin väliin tulee jakso jossa joku ulkopuolinen lepakkolohikäärme tai jokin muu pyrkii toteuttamaan vastaavan suunnitelman ja,,, He-Man estää sen. Eli konsepti on samankaltainen kuin vaikkapa X-Filesissa, jossa on pitkä koko sarjan kestävä tarina-aihio johon palataan vähän väliä ja sitten joukossa ovat ne eräänlaiset tauot.

Koska sekä lelut, sarjakuva että animaatiosarja olivat suosittuja, oli myös odotettavaa että elävillä (no, Dolph Lundgren) näyttelijöillä tehtäisiin myös ns. oikea elokuva ja vuonna 1987 viimein sellainen ilmaantui. Siispä siirtykäämme vihdoin ja viimein siihen.

Elokuvan alkutekstit ovat Teräsmiehestä matkitut ja Bill Contin uskomattoman nyhverö musiikki imitoi John Williamsia tunnistettavasti, mutta huonosti.
Skeletor (Frank Langella) on saavuttanut vallan Eternialla ja He-Man (Dolp Lundgren) harrastaa sissisotaa tyranniaa vastaan. Skeletor on saanut yliotteen Eternian sankareista avaintentekijä Gwildorin (Billy Party) keksimän syntetisaattoriulottuvuusavaimen avulla. Tällä avaimella voi avata eräänlaisia portteja ja sitä hyödyntämällä Skeletor on siis valloittanut Eternian. Tietenkään Gwildor ei keksinyt avainta Skeletoria varten, mutta pahuuden toimiin se silti ajautui.
He-Man, Asemies (Jon Cypher) ja Teela (Chelsea Field) törmäävät vangittuun Gwildoriin, mutta päätyvät pian Skeletorin joukkojen kanssa taisteluun. Ilmenee että Gwildorilla on toinenkin ulottuvuusavain, mutta katsojalle ei selitä että miten Gwildor saattoi jäädä Skeletorin vangiksi, jos olisi avaimellaan voinut paeta minne vain. No, taistelun tuoksinassa Gwildor avaa avaimellaan portin ja sinne sankarimme hyppäävät. Sokkona valittu portti heittää He-Manin kumppaneineen Maapallolle, ilmeisesti elokuvan valmistumisvuoteen päätellen siitä että ääniraidalla soi Living in a Boxin samanniminen hittibiisi.
Maapallolla koemme ilmeisesti hauskaksi tarkoitetun kohtauksen kun joukkiomme tapaa ensimmäikseksi lehmän ja koettaa kommunikoida sen kanssa.
Ulottuvuushypyn aikana ulottuvuusavain irtosi Gwildorin hyppysistä ja nyt se olisi löydettävä jotta sankarimme pääsisivät palaamaan Eternialle.
Ihmiset, angstaava Julie (Courteney Cox) ja hänen poikaystävänsä Kevin (Robert McNeill) löytävät avaimen ja musiikkia harrastava Kevin uskoo sen olevan Japanilainen syntikka. Tottakai. Vilkkuvaloilla varustettu ja muotoilultaan jotain Blade Runnerin rakennusta muistuttava putki on varmastikin syntikka. No, Kevin painelee nappuloita ja kuulemme musiikkia sekä näemme Pink Floydin valoshown, joten soitinhan sen täytyy olla.

Näppäiminen painelu aiheuttaa sen että Eternialla oleva Skeletor saa tiedon avaimen aktivoinnista ja lähettää hirviöapulaisensa Maahan tappamaan He-Manin, mutta vähintäänkin tuomaan avaimen hänelle jotta kukaan muu ei saisi hyödynnettyä sitä.
Olemme myös oppineet että Julien vanhemmat olivat kuolleet lento-onenttomuudessa ja Julie vinkuu siitä suunnilleen joka toisessa repliikissään, joten ikäväksemme se alkaa nopeasti muuttumaan surullisesta ärsyttäväksi.
Skeletorin joukot hyökkäävät Julien kimppuun, mutta sopivasti He-Man, Asemies, Teela ja Gwildor ovat paikalla pelastamassa neidon.
Seuraa jonkin verran sädepyssyillä ampumista ja miekkailua, ja sitten ollaankin musiikkitarvikeliikkessä jossa Gwildor koettaa saada Keviniltä takaisin saamaansa ulottuvuusavainta toimimaan.
Julie tapaa kuolleeksi luullut äitinsä, joka selittää tekevänsä jotain salaista valtion työtä ja siksi olisi lavastanut kuolemansa. Julien äiti pyytää saada Gwildorin ulottuvuusavaimen itselleen ja Julie antaa sen hänelle. Eihän se nyt tietenkään Julien äiti ole, vaan naamioitunut Evil-Lyn. Joten Julien äiti on edelleen oikeasti kuollut.
Nyt pahikset ovat saaneet Gwildorin ulottuvuusavaimen itselleen ja Skeletor saapuu itse henkilökohtaisesti Maahan sitä noutamaan. Seuraa taas hieman sädepyssyillä ammuskelua ja He-Man hyppää lentävälle kiekolle nappaamaan avaimen takaisin itselleen. Kaupungilla käydään lasertaisteluita ja Skeletorin hirmujoukot marssivat ympäriinsä, mutta poliisit eivät jostain syystä käy edes vilkaisemassa mitä on tapahtumassa.
Avain vahingoittuu siten että siitä pyyhkiytyy muisti
Skeletor palaa Eternialle He-Man vankinaan.
Ennen lähtöään Skeletor ehti vielä ampua jollain lilalla sähkövarauksella Julieta jalkaan ja nyt Julie on kuolemassa johonkin mystiseen mikä-lie-virukseen ja ainoa keino parantaa hänet, löytyy Eternialta. Maahan jääneet Gwildor, Asemies ja Teela eivät vain keksi keinoa päästä takaisin Eternialle. Onneksi Kevin kuitenkin keksii että kiinnitetään tyhjäksi pyyhkiytynyt ulottuvuusavain syntetisaattoriin ja hän soittelee vähän synapoppia, niin eikös se sillä toimisi.
Eternialla Skeletor on saanut viimein itselleen Harmaakallon voiman kokonaisuudessaan, mikä siis tarkoittaa että keltainen valopallo lensi häntä päin. Skeletorin päähän ilmestyy naurettava kultainen kypärä.
Samaan aikaan Maapallolla sopivat sävelet ovat löytyneet ja sankarimme ilmestyvät He-Manin seuraksi Harmaakallon sisätiloihin. He-Man vapautuu kahleistaan ja taas ammutaan sädepyssyillä. He-Man nappaa miekkansa ja tappelee Skeletorin kanssa. He-Man lyö Skeletorin valtikan poikki ja jostain syystä Skeletor menettää sen vuoksi Harmaakallon voiman jotka se valopallo toi mukanaan. Mutta se voimahan oli hänessä itsessään, eihän Lukekaan hukkaa voimaansa valomiekkansa mukana.
Skeletor putoaa sinne tunnettuun pohjattomaan kuiluun ja Eternia on vapaa tyranniasta.
Julie on taas kunnossa ja lämpimien hyvästien jälkeen hän palaa Kevinin kanssa Maahan.
Kotiin palattuaan Julie huomaa päässeensä ajassa taaksepäin aikaan ennen vanhempiensa kuolettavaa onnettomuutta ja tottakai hän estää sen toteutumisen.
Lopputekstien jälkeen Skeletorin pää ilmestyy punaisesta nesteestä ja hän toteaa palaavansa.

Kyllä minä pidin tätä penskana aikamoisena pettymyksenä.
Ensinnäkin mukana oli aivan liian paljon uusia hahmoja, jotka aiheuttivat hieman samanlaisen olon kuin sellaisella keikalla käyminen jossa bändi soittaa enimmäkseen tulevan levynsä materiaalia. Tottahan ne voivat olla hyviä, mutta koska niitä ei tunnista, niin niihin ei pääse samalla tavalla sisään. Missä olivat esimerkiksi Trap Jaw tai Tri-Klops?
Syy uusiin hahmoihin oli niinkin ikävä, että Mattel halusi markkinoille uusia leluja ja elokuvan käsikirjoitusta muokattiin niihin sopiviksi.
Toiseksi pidin pettymyksenä sitä, että elokuva sijoittui pääosin Maapallolle eikä Eternialle. Ja siitä tulee mukaan ensimmäiseen ja toiseen pettymykseen liittyvä kolmas seikka, eli se että mukana oli uusien Masters-hahmojen lisäksi uusia ihmishahmoja joihin keskityttiin aivan liian paljon Maapallolla.
Pidän noita seikkoja edelleenkin jokseekin häiritsevinä ja niiden johdosta Masters-elokuva ei täysin tunnukaan oikealta Masters-elokuvalta. Se muistuttaa enemmän alkuperäistä Casino Royalea, tai Sean Conneryn Bondcomebackia, Älä Kieltäydy Kahdesti.

Frank Langella oli varsin hyvä Skeletorina ja hahmosta oli saatu aikaiseksi sopivan pelottava pahis. No, olihan se maski hiukan kumimaisen näköinen, mutta ottaen huomioon alkuperäisen mallin, oli lopputulos hyvin onnistunut. Langella on selkeästi elokuvan lahjakkain näyttelijä ja vaikka Skeletor esiintyy elokuvassa loppujen lopuksi aika vähän, niin hahmona hän on kiinnostavin ja tekee suurimman vaikutuksen. Lisäksi Skeletorin puku oli todella hieno.
Minusta onkin aina ollut hauskaa, että vaikka Langella on tehnyt hyvin paljon loistavia draamarooleja, niin aina ensimmäiseksi hänen nimensä tuo minulle mieleen Skeletorin.

Vaikka aiemmin hieman vinoilinkin Dolph Lundgrenista, niin rehellisesti sanottuna en osaa vielä nykyäänkään kuvitella parempaa näyttelijää esittämään He-Mania. Hahmo kun ei vaadi osakseen mitään Gary Oldman-tasoa, vaan pikemmin fyysisesti sopivimman oloisen ja sitä Lundgren on. Koska elokuvassa ei esiinny Adam-hahmoa, niin sen tuoma leikkisyys jää pois ja Lundgren saa keskittyä enimmäkseen pullistelemaan ja öljyämään itseään, ja se häneltä sujuu.

Muutoin elokuvan näyttelijät ovat sellaisia että kunkin voisi korvata huomaamattomasti toisella. Hahmojen paperinohuiden luonteiden vuoksi näyttelijöiden ulkoinen sopivuus nousee tärkeimmäksi huomion kohteeksi. Siitä syystä on todettava että esimerkiksi Teelaa esittävä Chelsea Field on aivan väärä valinta, mutta vastaavasti Meg Foster on tosi kuuma Evil-Lynina, vaikka ei yhtä paljastavasti pukeudutaan kuin oikea esikuvansa.

Juoni on aika heppoinen ja sinänsä sellaisenaan ihan sopiva Mastersin kaltaiseen elokuvaan. Siksipä Courteney Coxin esittämän ihmishahmon ympärille kehitetty vanhempien menetys-tarina on turhan syvällinen. Sitähän se ei todellakaan ole, siis syvällinen, mutta elokuvan yleisluonteen huomioon ottaen sitä voi kyllä syvälliseksikin kuvailla. Coxin hahmon ympärille kudottu kertomus on vain turhaa huomiota osakseen saava ja jotain sellaista mitä ei Mastersin kaltaiselta elokuvalta kaipaa. Elokuvan katsojakunta kun koostunee pääosin noin 10 vuotiaista, niin sen ikäisiä harvemmin kiinnostaa katsella muka-syvälliseksi ihmissuhdedraamaksi kirjoitettua tarinaa lasersäteiden välissä ja vanhemmille katsojille samainen juonikuvio esiintyy liian yksinkertaistettuna ja kliseisenä.

Uusista hahmoista on mainittava se, että Gwildor on todella ärsyttävä. Hahmo näyttää siltä että se kuuluisi pikemminkin Willow-elokuvaan kuin Mastersiin ja ilmeisesti se oli kehitelty korvaamaan tutumpi Orko vain koska Orkon lentäminen olisi ollut liian kallista toteuttaa. Aika samankaltaisesta koomisesta hahmosta on kuitenkin kyse, mutta mikä toimii animaatiossa ei todellakaan toimi tässä elokuvassa ja Gwildor aiheuttaa enemmän hammasten kiristelyä kuin naurua.
Lienee turhaa mainita jotain kaikista uusista pahiksista, mutta mainittakoon se että ainostaan kahta miekkaa heilutteleva Blade jäi varsinaisesti elämään elokuvan jälkeiseen Mastersiin ja kyseessä onkin ainoa suht' cool hahmo. Iitsellänikin oli se lelu.

Muut hahmot ovat aika kömpelön näköisiä ja yhtä uskottavia kuin Robot Monster, joka kuitenkin oli omassa elokuvassaan pirun hauska hahmo. Puhumme siis sellaisesta pilailupuotitasosta.

Masters Of The Universe ei ole kovinkaan hyvä elokuva. Toki siinä on oma charminsa ja sitä on kiva katsella, mutta kyseessä on niitä elokuvia joiden muistelee olevan parempia kuin ne ovat.
Elokuvan aloitus on hyvä ja Harmaakallon lavastukset ovat todella näyttäviä, mutta heti siinä vaiheessa kun tarina siirtyy Maapallolle muuttuu elokuva halvan näköiseksi ja samalla tuntuu kuin tekijöiden kiinnostus luoda suurta avaruusoopperaa olisi muuttunut budjettirajoitusten myötä työväenteatteriksi. Tämänkaltainen elokuva kuitenkin vaatii holtitonta rahantuhlausta.
Elokuvasta ei tutuista nimistä huolimatta tule suuremmin mieleen Masters Of The Universe, vaan pikemmin jonkinlainen ripoff.

Elokuvan tuotti Cannon, joten se selittää budjetaariset pulmat, mutta mukaan oli silti saatu itse Moebius kehittelemään elokuvan visuaalista ilmettä.
Toivottavaa olisi ollut että ensimmäisten minuuttien visuaalisuus oltaisiin voitu pitää pinnalla koko elokuvan ajan, niin tällöin juoneen ei kiinnittäisi niin paljoa huomiota, etenkin kun se tarina on aika heikko jo sellaisenaankin. Mastersin kohdalla kun ei odota syvällistä tarinaa, vaan siitä hakee visuaalisesti riehakasta kevytseikkailua, joten siitä ei pystyttäisi saamaankaan aikaiseksi mitään Indian Runneria.

Kuitenkin, kun pystyy välttelemään ajatustoimintaa, niin Masters on Tank Girlin ja Howard The Duckin rinnalle sopiva roskasarjakuvaelokuva, jonka nostalgia-arvo on suuri.

Miksi He-Manilla on viitta?

Tähdet: ***
Masters of the Universe
...NOIR

Ninja Scroll (Jûbei Ninpûchô, 1993)

Hiukan surku oikeastaan että nanosekunnin kestänyt innostukseni animeen eli ja kuoli reippaasti yli 10 vuotta sitten. Tuolloin kun Suomen markkinat eivät olleet vielä täynnä kaiken maailman Lohikäärmekivekziä ja Salapoliisi Conan Ranmoja, joten valikoimalla ei voinut hurrata. Siispä oli tyydyttävä sellaisiin lajityypin sivuhuomautuksiin kuten Akira.
Joten vaikka paikallisten markettien videohyllyt eivät oleet täynnä jokaista julkaistua anime-elokuvaa, niin se vähä taisi olla keskimääräiseltä tasoltaan parempaa kuin nyt. Nykyään vain eksyisin sinne Japanpopviidakkoon.
Eikä sitä aina viitsi pelata varman päälle ja ottaa vain uusinta Miyazakia, joten innostukseni lajityyppiin ei todellakaan roihua täydellä liekillä.
Mutta pieni kyteminen siellä tuhkan alla kuitenkin odottaa.

No, niin. Kuitenkin silloin joskus kauan sitten koin jonkinlaisen animeheräämisen ja tulin ostaneeksi muutaman elokuvankin, joihin kuului myös tämä Ninja Scroll. Mutta kunnia siitä kuinka näin Ninja Scrollin ensimmäisen kerran kuuluu eräälle Timolle, joka lainasi minulle kasetin johon hän oli nauhoittanut elokuvan Crying Freeman. Sen perässä kun sattui olemaan Ninja Scroll.
En ollut katsonut elokuvaa herran aikoihin, joten muistikuvani siitä olivat hatarat mutta epävarmat.
Itseasiassa tarkoitukseni oli kirjoittaa Mel Brooksin Blazing Saddles-elokuvasta, mutta en saanut sitä aikaiseksi, joten päätin valita jotain aivan muuta.

Ai niin. Vuosia sitten osallistuin piirrustuskilpailuun jonka aiheena oli piirtää mangahahmo. Ironista oli että siitä tuli palkinnoksi kirja jossa opetettiin piirtämään mangaa. Eikö sellainen olisi pitänyt saada käsiin ennen kuin osallistui piirrustuskilpailuun?
No, kirjan tekijä oli eurooppalainen, joten ei siihen kannattanut luottaa pätkääkään ja lahjoitinkin oman kappaleeni kirjastolle.

Ja sitten itse elokuvaan.

Outo sairaus tappaa kaikki Shimodan kylän asukkaat ja kylä pistetään karanteeniin taudin leviämisen estämiseksi. Huhu kuitenkin kertoo että kylässä oli juuri ennen asukkaiden kuolemaa käynyt joukko tuntemattomia ihmisiä. Siispä paikalle lähetetään ninjajoukkio selvittämään mitä Shimodassa todellisuudessa oli tapahtunut. Yllättäen ninjat joutuvat hyökkäyksen kohteeksi ja kohta he ovat kokeneet muodonmuutoksen ihmisistä jauhelihaksi. Joukon naispuolinen jäsen, Kagero jää hyökkääjän vangiksi.
Hyökkääjä on Tessai ja hän on Hulkin kokoinen ja Möykkyihoinen ilkimys.
Tessai päättää raiskata Kageron ja vie tämän johonkin autioon taloon. Hiukan nuoleskeltuaan Kageroa, Tessai huomaa ettei talo olekaan autio, vaan nurkassa istuskelee lepotuokiota pitävä eräänlainen kiertävä palkkasoturi, Jubei.
Jubei pottuilee Tessaille ja pelastaa Kageron.
Ei kestä kauaakaan kun Tessaista on tehty entinen elävä.
Jubein ja Tessain välistä taistelua seurasi pieni irstaan oloinen vanhus, Dakuan.
Jubei jatkaa matkaansa, mutta huomaa kohtaavansa toinen toistaan oudompia vastuksia, joista jokainen tahtoo Jubein hengiltä. Selviää että Jubein tappama Tessai oli yksi Kimon kahdeksasta demonista ja he ovat,,, no,,, demoneja? He ovat samanlaisia kuin jotkut Skeletorin apulaiset, eli jokaisella on joitakin hokkuspokkusvoimia, tai monsterikynsiä, tai jotain vastaavaa.
Dakuan seuraa Jubeita ja ehdottaa tälle mahdollisuutta auttaa pelastamaan Japani ja kenties koko maailma Kimon demoneilta ja niiden johtajalta Gemmalta Gemma aikoo syrjäyttää hallituksen ja syöstä koko maa muinaisten demonien hallintaan, (kuulostaa ihan H.P. Lovecraftilta.) tai ainakin jotain sinnepäin.
Ja jotta Jubei ei pystyisi kieltäytymään Dakuanin ehdotuksesta, Dakuan myrkyttää Jubein. Jos Jubei haluaa vastalääkkeen, on hänen autettava Dakuania.
Kimon demonien johtaja Gemma onkin Jubein vanha tuttu, mutta Jubei väittää Gemman kuolleen jo ajat sitten, sillä Jubei itse tappoi tämän.
Kagero palaa kuvioihin ja on hänen vuoronsa pelastaa Jubei eräältä käärmenaiselta. Nyt he jatkavat kolmestaan matkaansa kohti Gemmaa.
Jubeille selviää että Gemma pystyy syntymään uudelleen, joten vaikka Jubei jo kerran tappoi hänet, niin ihan niin helpolla Gemmasta ei eroon päästä. Paljastuu myös se että Gemma tapattti koko Shimodan kylän koska kyseisen kylän rantaan oli haaksirikkoutunut laiva jonka lastin Gemma oli halunnut, mutta ei halunnut kenenkään tietävän mitä se oli. Lastina oli kultaa, että ei sen kummempaa. Mutta tällä kullalla Gemma aikoo rahoittaa vallankaappaussuunnitelmansa. Aivan kuten demoniapulaiset, sadat ninjasoturit ja omat yliluonnolliset paholaisvoimat eivät riittäisi suunnitelman toteuttamiseen.
Dakuan kertoo että Jubein saaman myrkyn vastalääke on Kageron bylsiminen. Ihan oikeasti. Ei se nyt aivan niin ääliömäinen juttu ole kuin miltä kuulostaa. Kagero kun on eräänlainen Myrkkymuratin kaltainen ihminen, jonka keho erittää myrkyä ja täten hän ei voi Roguen tapaan koskettaa muita ihmisiä aiheuttamatta heille vahinkoa. Kageron oma myrkky siis kumoaisi Jubein saaman myrkyn. No, ei se nyt hirveän paljon fiksummalta kuulosta selitettynäkään.
Mutta Jubei kunnioittaa Kageroa liikaa jotta käyttäisi tämän kehoa itsensä parantamiseen.
Gemma vaurioittaa Kageroa kuolettavasti, mutta ennen kuolemaansa Jubei ja Kagero suutelevat ja se riittää Jubein parantamiseen.
Jubei sytyttää Gemman laivan tuleen ja alkaa kaksintaistelu. Gemma murjoo Jubeita muusiksi ja Jubei koettaa parhaansa mukaan paloitella Gemmaa, mutta tämä menee ja parantuu toistuvasti.
Gemma uppoaa sulaan kultaan ja lopputulos muistuttaa hieman T-1000:n kohtaloa.
Jubei jatkaa harhamatkojaan ja kuulemme erittäin kaunista musiikkia.

Ninja Scroll on varsin onnistunut toiminta-anime.
Se on hyvin animoitu ja erittäin positiivista on se, että siinä ei juurikaan näe stillkuvia joita pitkin kamera liikkuu, vaan kuvassa näkyy enimmän ajan oikeaa liikettä.

Tarina on...
No välillä se tuntui hyvältä ja välillä ei. Pidin siitä että tässä oli hieman Kagemusha-henkistä valtapeliä mukana, johon tosin oli lisätty näitä ihmeen pimeyden Shoguneita ja demoniaanisia voimia. Jälkimmäisten avulla avulla saadaan aikaiseksi joitakin erittäin onnistuneita toimintaosuuksia ja ensimmäisen avulla puolestaan luodaan jonkinlaista syvällisyyttä elokuvaan. Valitettavasti juuri tuo valtapeli-aihe aiheuttaa yhden seikan joka juuri demoniosuuden vuoksi harmaannuttaa hiukseni.
Siis tätä kultaa tarvitaan jotta voidaan ostaa aseita ja palkata apua joiden avulla voidaan suorittaa vallankaappaus Japanissa? Okei, mutta jos kerran Gemma ja demoniapulaisensa ovat niin voimakkaita, kuin elokuvassa osoitetaan, niin mihin hittoon he tarvitsevat sitä kultaa? Sehän tuntuu vain hidastavan heidän toimiaan.

Kuten aina tämänkaltaisissa animeissa, niin mukana ovat superseksikäs nainen, yltiökomea mies ja sitten siellä on se hihittävä harvahampainen pienikokoinen himokas papparainen ja tuo papparainen on hahmo jota en ole koskaan ymmärtänyt. En pelkästään Ninja Scrollissa, vaan ylipäätään animessa. Pitäisikö meidän uskoa että tuollaisesta Jubein kaltaisesta Ronn Moss-kopiosta tulee lopulta Larry King. Miksi animessa miesvanhukset ovat lähes aina jotain ulkonäöltään ja kooltaan Yodaa muistuttavia ja luonteeltaan kuin Muppetien Animal.
(HUOM! Kai ymmärrätte että Ronn Moss ei edusta minulle täydellistä miehen mallia.)

Toiminta on erittäin väkivaltaista ja hyvin, hyvin veristä. Itseasiassa se on samankaltaista kuin mitä Tarantino tarjoili Kill Billissa, joten se menee jo sen verran yli, ettei sitä osaa ottaa enää vakavissaan. Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö Ninja Scroll olisi vakavatunnelmainen elokuva. Huumoria tässä elokuvassa ei juurikaan ole ja tunnelma kulkee ajoittain niin vahvasti kauhun puolella, että pienimpiä (ei kooltaan, vaan henkisyydeltään) tämä varmasti pelottaisi. Mutta vaikka kyseessä on lainausmerkeissä vain piirretty, niin heikkovatsaisille tätä ei uskalla suositella.

Hyvä elokuva.

Tähdet: ****
Ninja Scroll
...NOIR