Painajainen Elm Streetillä 4: Unien Valtias (aNoES 4: The Dream Master, 1988)

Muistan elävästi sen hetken kun sain ensimmäistä kertaa käsiini tämän elokuvan. Tai, se ei nyt pidä aivan paikkaansa, sillä käsissäni Unien Valtias oli ollut jo aiemmin kun olin sen kantta hypistellyt videovuokraamossa. Mutta muistan elävästi sen hetken kun sain ensimmäistä kertaa käsiini kappaleen joka tulisi hetkiä myöhemmin osoittautumaan omakseni.
Olin iältäni jossain siellä missä olisi odotettava vielä vuosia ennen kuin minun olisi soveliasta katsoa tätäkään elokuvaa.
Näin Unien Valtiaan videovuokraamon poistokorissa ja ensimmäinen ajatukseni oli että tämän kyseisen kappaleen kunnon täytyy olla huono, sillä miksi muuten aivan uusi elokuva olisi jo poistokorissa. Päätin kuitenkin ottaa riskin kahdellakin tapaa.
Ensinnäkin epäilyksistäni huolimatta pistin uskoni siihen että elokuva oli kunnossa ja sen syy olla poistokorissa 39 markan hintaan johtui jostain muusta.
Toiseksi uskaltauduin kokeilemaan onneani siinä että saisin ylipäätään edes ostettua sen, sillä moraalisesti valveutunut vuokraamon työntekijä ei taatusti antaisi kaltaiseni räkänokan ostaa Unien Valtiasta. Toisin kuitenkin kävi, sillä työntekijä josta nyt seuraavaksi kerron elokuvaan liittymättömän tarinan, antoi minun ostaa sen.

Ja nyt se kertomukseni tästä nimenomaisesta videovuokraamon työntekijästä, jota ystävällisesti kutsuimme Homoprostituoiduksi, eli Homikseksi. Tiedän, eihän siinä ole mitään järkeä, mutta lapset ovat lapsia ja nimen takaakin löytyy oma tarinanssa, jota ei nyt tässä kuitenkaan puntaroida.

15 vuotiaana menin tekemään itselleni asiakastietoja, jotta ei tarvitsisi aina vanhempien tiedoilla vuokrailla.
Sanoin Homikselle haluavani tehdä omat asiakastiedot ja esitin henkkarini hänelle. Keskustelu meni näin:
Homis: "Ootsä ennen vuokrannu täältä?"
Minä: "En. Siks mä tulin tekemään asiakastiedot."
Homis: "Emmä voi vuokrata sulle, jos sä et oo ennen vuokrannu meiltä."
Minä: "? Joo, siks mä just tulin tekemäänkin omat tiedot."
Homis: "Mutt jos sä et oo aiemmin vuokrannu meiltä, niin mä en voi tehä sulle asiakastietoja."
Minä: "? Siis jos mä en oo aiemmin vuokrannu, niin mä en voi vuokrata? Mutt jos mä en saa tehä tietoja tänne, niin miten mä voin vuokrata edes sen ekan kerran, että mä olisin sit vuokrannu edes sen kerran, joka olisi sitten se aiempi vuokraus. Ja jos mun ikä riittää omien tietojen tekoon ja mulla on henkkarit, niin mä en ymmärrä ongelmaa"
Homis: "Jos. Sä. Et. Oo. Aiemmin. Vuokrannut. Meiltä. Niin. Mä. En... EN!... Voi. Tehä. Sulle. Tietoja."
Tässä vaiheessa en tiennyt enää mitä sanoa, vaan poistuin hämmennyksen vallassa.
Mikä maa? Mikä valuutta?
Sinänsä hassua, että myöhemminkin vuokraaminen onnistui vain sanomalla isäni nimi lainatessa. Mitä lie peyotea oli Homis nauttinut.

Mutta siis, Elm Street 4.
Ei minua tuolloin kiinnostanut se että elokuvan oli ohjannut suomalainen, sillä mitä nyt Harlin olikaan tuohon mennessä tehnyt? Jäätävän Poltteen joka oli herättänyt huomiota pääosin sensuurivaikeuksillaan ja Vankilan jota en muista edes tuolloin vielä nähneeni. Siispä Elm Street nelosen tärkein anti oli se, että kyseessä oli uusi Freddy-elokuva ja voi jukra, kuinka coolilta tämä elokuva tuolloin vaikutti. Mistä pitääkin mainita että Elm Streetien kannet olivat aina aivan älyttömän hienoja ja myöhemmin julkaistujen DVD-versioiden punaiset kannet ovat kyllä tyyliltään yhteensopivia, mutta niin kovin tylsän näköisiä.
Minua ei haitannut yhtään että Elm Street 4 oli aikansa trendin mukaisesti leikattu aivan torsoksi, sillä goreilu ei muutamia poikkeuksia lukuunottamatta ole koskaan ollut oikein minun alaani, mutta on myönnettävä että myöhemmin näkemäni leikkaamaton versio osoitti kuinka paljon elokuva voikaan muuttua kun sen näkee kokonaisena.
Elm Street 4 oli ja on edelleenkin varsin mainio lisä sarjaan ja Harlinin tultua myöhemmin ohjaajana tutummaksi, on ollut hauska huomata kuinka paljon jo tässä vaiheessa hän oli luonut omaa myöhemminkin nähtävää tyyliään. Mikä siis tarkoittaa jo Elm Streetin kohdalla sitä kuinka hyvin hän osaa ohjata toimintaosuuksia, mutta kompuroi pysähtyneemmissä juonen kannalta tärkeissäkin dialogin vaihdoissa. Ei se kyllä nyt hirveästi haittaa tämänkaltaisessa elokuvassa.

Kristen (edellisen osan Patricia Arquette on vaihtunut Tuesday Knightiksi) alkaa taas näkemään painajaisia. Uniensa kautta hän ottaa kontaktin edellisen osan nuorisojoukosta selvinneisiin Roland Kincaidiin (edelleen uskomattoman ärsyttävä Ken Sagoes) ja Joey Cruseliin (Rodney Eastman.) Kristen kertoo että hän tuntee Freddyn olevan vielä elossa, mutta Kincaid vinkuu että eipäs. Kincaid on väärässä, sillä koira tulee ja kusee tulta (aivan) Freddyn haudalle, herättäen tämän henkiin. Tai siis kuolleisiin henkiin, sillä siellä unimaailmassa Freddy edelleen hengailee.
Hereillä ollessaan Kristen käy koulua ja notkuu ystäviensä kanssa, joihin lukeutuvat muun muassa elokuvan varsinainen päähenkilö, päiväuniin toistuvasti ajautuva hissukka, Alice (Lisa Wilcox) ja he muut joiden nimet ovat tarpeettomia ja roolihahmoina nörtti ja kovis. Kristen myös seurustelee Alicen veljen, Rickin (Andras Jones) kanssa.
Freddy käy ja pistää hengiltä Kincaidin ja Joeyn, joten heistä päästiin eroon.
Alice on ihastunut Rickin ystävään, koulun urheilijatähteen Daniin (Danny Hassel) ja hän näkeekin urheilijanuorukaisesta päiväunia. Tai en minä tiedä onko Dan urheilijaTÄHTI, mutta sellainen mielikuva hänestä syntyy.
Kristen kertoo Rickille ja muille Freddysta ja kuinka vaarallista uni voi olla. Siispä onkin luonnollista että Kristenin edellisestä osasta mitään oppimaton äiti huumaa tyttärensä uneen.
Unessa Kristen ottaa yhteyllä Aliceen ja avaan tämän kautta Freddylle mahdollisuuden uusiin uhreihin. Se onkin tarpeen silllä Freddyn ansiosta Kristen ei elä kauaa.
Sitten saamme seurata kuinka Freddy lahtaa Rickin ja muut nyt edesmenneen Kristenin ystävät. Alice ryhdistäytyy ja aloittaa Rockytreenin valmistautuakseen kohtaamaan Freddyn. Niin ja siellä välissä Alicesta ja Danista tulee pari ja Dan loukkaantuukin auto-onnettomuudessa johon osasyylliseksi voidaan laskea vanha kunnon Freddy.
Ai niin, aiemmin saimme huomata kuinka koulussa opetetaan oppilaille kuinka unien valtias vartioi jotain positiivista uniporttia. Kyseessä taisi olla matematiikan tunti.
Alice kohtaa Freddyn kirkossa, potkii Freddya ja sohii jollain omatekoisella sähköpaimenella. On tietenkin tärkeää pukeutua Mötley Crüen jäseneksi tätä taistelua varten.
Tuulikone surraa kun Alice keksii keinon voittaa Freddy ja can you believe this shit, Alice näyttää Freddylle tämän peilikuvan ja sitten Freddyn itseensä imemät sielut repivät hänet palasiksi ja Freddy lentää taas sinne Nebulaan. Okei, vaikka kohtaus jossa Freddy hajoaa on hienosti toteutettu, niin miten hitossa se pelkkä peilikuva riittää tuhoamaan Freddyn, etenkin kun jo kolmososassa eräässä kohtauksessa Freddy luo eräänlaisen peilitalon jonka jokaisessa peilissä esiintyy juuri hän itse. No, ehkä tämä Alicen peili oli jonkinlainen maaginen peili. Joo, sovitaan niin.
Alice ja Dan ovat nyt turvassa, aurinko paistaa ja Sinead O'Connorin mainio I Want Your (Hands On Me) Soi.

Tässä vaiheessa Freddy-hahmo ja koko Elm Street on ylittänyt sen maagisen rajan jonka juuri nyt keksin. Unien Valtias muistuttaa suuresti Unien Sotureita, jo osittain tietenkin siksi että elokuvan alku sidotaan aiempaan hahmojensa kautta. Ja myös siksi että Freddy on noussut selkeästi tärkemmäksi kuin muut elokuvan hahmot ja Freddylle onkin kirjoitettu muita muistettavampia dialogiosuuksia, mutta nyt sävy on muuttunut uhkaavasta aiempaa humoristisemmaksi ja tuntuukin kuin jokainen Freddyn sanoma lause olisi jonkinlainen kasku. Elokuvan huumoripainotteisuutta lisää se, että Freddy tuntuu lähes joka kohtauksessa esiintyvän jonkinlaisessa kostyymissa, oli sitten kyseessä pelkät aurinkolasit, tai sitten kattavampi asukokonaisuus.
Kun tähän puheliaampaan Freddyyn lisätään joukko teinejä, rocksoundtrack ja edellisestä osasta tuttu omien univoimien hallinta, niin Unien Valtias on luonnollinen jatko Unien Sotureille, mutta myös samaisista syistä jokseekin yllätyksetön, ”perinteinen” jatko-osa joka näille tyypillisesti pistää kaikkea lisää, mutta ei lisää yhtään mitään merkityksellistä.

Myönnettävä toki on, että Unien Valtiaan kevyempi toiminnallinen ote tuo mukanaan hyvin muistiin jääviä onelinereita, mielikuvituksellisia unifantasioita ja Dramadraman vetävän Anything, Anything-biisin joka soi kohtauksessa (kahdessakin itseasiassa) joka tuo elävästi mieleen Rocky nelosen toistuvat montaasit.

Näyttelijät ovat mitä ovat, eli jälleen kerran pääosin sitä samaa pökkelöteinisarjaa, vaikka mukana onkin tällä kertaa kaksi sellaista joista pidin suuresti etenkin ensikatselun aikana. Eivätkä he nytkään juuri laimenna mielipidettäni.
Alicea esittävä Lisa Wilcox on hyvin miellyttävä ja hän tekee herkästä hissukkahahmostaan unisoturiksi muutoksen varsin onnistuneesti. Hän ei ehkä ole mikään Meryl Streep, mutta on ensimmäinen Elm Streetin naishahmo joka vetoaa minuun muutoinkin kuin vain ulkonäöllään. Vaikka toki Heather Langenkamp oli ihan kiva, niin Wilcox on kivempi. (Vähän niin kuin Don Rosan sanoin.)
Toinen näistä teinihahmoista joista pidin, oli Alicen veljeä ja samalla siis Kristenin poikaystävää Rickia esittävä Andras Jones. Hänessä oli jotain kasarihenkisyyden cooleutta, joka toi hieman mieleen samana vuonna valmistuneen Heathersin Christian Slaterin.
Unien Valtiaan parhaimmaksi esiintyjäksi nostaisin Rickin ja Alicen alkoholisti-isää, Dennisiä esittävän Nicholas Melen. Hän esittää varsin hyvin masentunutta lapsiaan rakastavaa, mutta tunteitaan väärin esittävää miestä ja tuo jotenkin mieleen Harry Dean Stantonin, ja hieman Dennis Hopperin Taistelukalassa.

Elokuvan huonoin esiintyjä on sama kuin edellisessä osassakin, eli Ken Sagoes Kincaidina. Hahmo on edelleen samanlainen Chris Tuckerin sukulaissielu(ton) ja luojan kiitos, tämä hahmo kuolee jo elokuvan alkupuolella, sillä päähän siinä olisi hajonnut jos olisi pitänyt kestää vielä toinenkin kokonainen elokuva häntä.

Englund oli jo tehnyt hahmostaan niin omansa, että rooliin tuntui olevan mahdon kuvitella enää ketään muuta ja hän tuntui nauttivan roolistaan täysin siemauksin. On kuitenkin hyvä että jos kerran tehdään remake, niin alkuperäiseen otettaisiin mahdollisimman paljon etäisyyttä, vaikka se tarkoittaisikin että Englundia ei nähtäisi edes cameoroolissa.

Unien Valtiaan uniosuuksista mielestäni onnistunein oli vesipatjakuolema. Vaikka Freddy esittääkin tässä kohtaa ennalta-arvattavan hölmön vitsin, niin etenkin Joeyn löytyminen ehjän vesipatjan sisältä oli mieleenpainuva.
Vaikkakin autoromuttamosta ja sen autoista muodostuva planeetta oli myös mainio ja myöhemmin koettava unilooppi oli ideana erinomainen.

Jos ei ota Unien Valtiasta kovinkaan vakavasti ja näkee sen luonnollisena jatkumona tyylinmuutoksessa, niin katsottavakseen saa hyvin toteutetun toimintakauhuelokuvan joka viihdyttää erinomaisesti.
Jonkinlainen toiston tunne tässä jo kuitenkin on jonka ansiosta elokuva ei jää mieleen minkäänlaisena klassikona.
Kevyt, humoristinen ja vauhdikas.

Kuriositeettina mainittakoon että Lisa Wilcoxin official sivujen mukaan Unien Valtiaan on ohjannut Renee Harlin.

Tähdet: ***
Painajainen Elm Streetillä 4: Unien Valtias
...NOIR

Painajainen Elm Streetillä 3: Unien Soturit (aNoES 3: Dream Warriors, 1987)

Elm Streetin jatko-osista tämä osa kolme on oma suosikkini ja nähdäkseni tämä nimenomainen elokuva on eniten vaikuttanut Elm Street-sarjaan. En nyt vie mitään pois ensimmäiseltä osalta, sillä tottakai se sarjan aloituksena on tuonut mukanaan tärkeimmät elementit, mutta jos katsoo koko Elm Street-sarjaa niin Unien Soturit on varmasti eniten vaikuttanut elokuvien yleisilmeeseen. Unien Soturit nimittäin rupesi tuomaan Freddya entistä enemmän ja puheliaampana esille. Lisäksi elokuvat alkoivat tästä eteeenpäin olla efektipainotteisimpia ja ääniraidalle rupesi ilmaantumaan enemmän rokkimeininkiä.
Unien soturit on myös vastuussa siitä että jokaiselle näitä elokuvia seuranneelle tutusta lastenlorusta tuli väkisinkin pysyvä muisto, sillä sitä toistetaan tästä eteenpäin lähes kyllästymiseen asti.
Lähes kaikki elementit joiden vuoksi Elm Streetit muistaa ovat mukana tässä nimenomaisessa jaksossa ja tämän osan tyylikeinot jäivät pitkälti loppusarjan ohjenuoraksi.
Vaikka Unien Soturit on ehkä ollut se nimenomainen elokuva josta myöhemmät osat katsoivat mallia, niin älkäämme kuitenkaan ajatelko tämän olevan vain vitsailua ja Late Night With Conan O'Kruegeria.

Kristen Parker (Patricia Arquette) on angstinen teinityttö joka pelkää nukahtamista, koska näkee unta Freddysta (Robert Englund.) Kristenin äiti pitää tytärtään itsetuhoisena ja passittaa tytön pöpilään. Siellä Kristen tapaa muita ongelmanuoria joilla tuntuu olevan samankaltaisia univaikeuksia. Nuorisojoukkoomme kuuluvat se hiljainen poika, se äänekäs poika, se rampa poika, se kovistyttö ja muita tuttuja joiden nimet mainittakoon vain jos se katsotaan tarpeelliseksi.
Pöpilän lääkärit ja hoitohenkilökunta ovat pääosin heitä joiden mielestä parhaimmat hoitokeinot ovat eristys ja pakkolääkitys, ja missään nimessä nuoria ei tule kuunnella, sillä mitäpä he tietäisivät.
Pöpilässä työskentelee myös se mukava lääkäri, Neil Gordon (Craig Wasson) joka oikeasti tahtoo auttaa potilaitaan, mutta hän ei tunnu saavan yhteyttä heihin.
Sitten pöpilään saapuu uusi lääkäri, ensimmäisestä osasta tuttu Nancy Thompson (Heather Langenkamp) joka saa heti kontaktin univaikeuksista kärsiviin nuoriin. Nancy ehdottaa nuorten hoitoon lääkettä jolla voidaan poistaa unet, mutta hän tietää että ainoa keino jolla nuoria voidaan oikeasti auttaa on Freddyvitsauksen hävitys.
Nancy saa Neilin uskomaan puheitaan ja samalla Neil ymmärtää nuorten puhuvan totta kun he kertovat Freddysta. Ymmärtämistä tietenkin auttaa se, että sairaalan nuoria alkaa kuolemaan itsemurhien kautta liiankin ahkerasti. Itsemurhat, kuten oman pään lyöminen seinällä roikkuvan television ruudun läpi. Aivan.
Neil kohtaa aina ajoittain salaperäisen Sisar Helenan (Nan Martin) ja vaikka hän ilmaisee asiansa kryptisesti, niin Neil saa kuulla että Freddyn maallinen ruumis tulee saattaa rauhaan jotta hänestä päästään eroon. Niin ja Freddyn syntytarina on että joskus muinoin sairaalaan henkilökuntaan kuulunut tyttö oli jäänyt lukkojen taakse ja sadat pöpit olivat raiskanneet hänet ja siitä kehkeytyi Freddy. Kai tekin jo ymmärsitte, että Sisar Helena on Freddyn äiti.
Nancyn ja Neilin täytyy ensin löytää Freddyn jäännökset jotta ne voidaan saattaa sinne tarkoituksenmukaiseen lepoon. Tarvittava tieto löytynee alkoholisoituneelta Nancyn isältä, Donaldilta (John Saxon.) Neil ja Donald lähtevät hakemaan Freddyn luita (hei! Tähän osaan ilmeisesti perustuu Nintendon aNoES-peli), mutta sitä ennen noudetaan hieman pyhää vettä ja risti kirkosta. Nancy puolestaan palaa pöpilään, sillä siellä lääkärit ovat katsoneet parhaimmaksi väkisin nukuttaa Kristenin.
Nancya ei päästetä Kristenin luokse, mutta helläsydäminen vartija Max (Laurence Fishburne) päästää Nancyn tapaamaan sairaalan muita nuoria.
Nancy vaipuu hypnoosiin nuorten kanssa ja he siirtyvät unimaailmaan tapaamaan Kristenia ja kiljumaan Freddyn vuoksi.
Tällä välin Neil ja Donald ovat saapuneet autoromuttamolle jonne Freddy on haudattu.
Freddyn luut muodostavat luurangon joka tappaa Donaldin.
Unessa Freddy tappaa Nancyn, mutta Nancy ehtii sopivasti lyödä Freddyä tämän omalla veitsikädellä. Kun siihen yhdistetään Neilin siunausmeininki niin Freddyssa avautuu jokin tähtiportti ja hän siirtyy sinne Nebulaan minne aiemminkin.
Loppu hyvin, kaikki hyvin.
Tai siis, okei, Nancy ja joukko teinejä kuoli, mutta olosuhteisiin nähden kyseessä on onnellinen loppu.
Vai onko?
Ei.

Unien Sotureissa on erinomaisesti toteutetut painajaisosuudet ja vaikka tämän elokuvan mukanaan tuomaa suurempaa efektimäärää voidaan pitää myös negatiivisena asiana seuraavia elokuvia ajatellen, niin tässä vaiheessa se toimii loistavasti. Uniosuudet ovat näyttäviä ja niiden toteutuksessa on selkeästi käytetty mielikuvitusta ja ymmärretty se seikka, että koska kyseessä on fantasia, niin siitä kannattaa ottaa kaikki tarvittava irti. Mutta vaikka tätä kautta tulee suuri määrä efektejä, niin niistä ei tule tunnetta että niitä olisi laitettu mukaan vain koska se on mahdollista ja jatko-osiin tulee aina lisätä määrää entisestään. Vaan kohtaukset ovat toteutettu elokuvan tunnelmaan sopivasti ja vaikka mielikuvitus on selkeästi ollut liidossa, niin se on ollut hallittua lentoa. Eikä elokuva näytä yhtään sen kalliimmalta kuin kakkososakaan, joten kyse lienee enemmän mielikuvituksesta kuin budjetista.

Tähän unitodellisuuteen liittyen, pidin kovasti siitä että uneen joutuvat nuoret eivät ole automaattisesti pelkkiä teurasporsaita, vaan näillä uhreilla on jonkin verran mahdollisuuksia hallita itseään unessa ollessaan. Tässä tapauksessa nörtti voi olla unessa jonkinlainen supernörtti ja muuta sellaista.

Näihin unikohtauksiin liittyen elokuvassa on kaksi sellaista jotka ovat jääneet erityisen onnistuneina mieleeni:
-Kun Freddy tekee eräästä nuoresta marionettinuken.
-Kun narkomaanineidon neulan jättämät reiät aukovat ”suutaan” kuin tipuset pesässä.

Robert Englund on tässä vaiheessa jo selkeästi löytänyt hahmonsa ja hän esiintyykin huomattavasti varmemmin kuin aiemmissa osissa. Tässä elokuvassa hän on saanut tietenkin huomattavasti enemmän tilaa olla valokeilassa ja dialogin määrää on kasvatetttu. Osaltaan nämä seikat vievät mystiikkaa pois Freddysta, mutta vastaavasti Englund esiintyy herkullisesti.
Particia Arquette ja pääosin muutkin elokuvan esiintyjät ovat sitä samaa liukuhihnateinisarjaa jotka eivät suuremmin herätä tunteita suuntaan tai toiseen.
Pienessä roolissa oleva John Saxon oli varsin hyvä ja Laurence Fishburne oli varsin katsottava. Vaikka Fishburnen kohdalla hieman ihmettelenkin hänen läsnäoloaan. Hän oli kuitenkin jo jonkinlainen nimi (ei ehkä mikään suuri, mutta nimi kuitenkin) tämän elokuvan aikana, joten miksi hän oli mukana niinkin tarpeettomassa roolissa. Vaikka hän oli mukana pitkin elokuvaa, niin hänen roolinsa oli kuitenkin periaatteessa vain pitkitetty cameo.
Heather Langenkamp ei juuri ollut muuttanut esiintymistapaansa sitten ensimmäisen elokuvan, mutta kyllä hän ihan siedettävä oli.

Oikeastaan elokuvassa on vain yksi hahmo ja näyttelijä joka ajaa raivon partaalle. Ja kaiken lisäksi tämä hahmo palaa takaisin neljännessä osassa.
Kyseessä on vinkuva kovanaama, Kincaid ja häntä esittävä Ken Sagoes. Kincaid on hahmona pirun ärsyttävä tekokovis ja Sagoes vetää rooliaan niin yli että sitä oikein toivoo menehtyvänsä hapenpuutteeseen. Itseasiassa Sagoes esiintyy ääntään myöten kuin Chris Tucker ja hänen hahmonsa on kuin edeltäjä Tuckerin Rush Houreissa (houreissa todellakin) olleelle vinkuapinalle.

Liekö sitten syynä Unien Soturien tasapainoiseen onnistumiseen se, että yhtenä käsikirjoittajana on ollut Frank Darabont. Oli syy elokuvan onnistumiselle mikä tahansa, niin tämä on erinomaisesti onnistunut absurdin ja kaiken muun välimaastossa tasapainotteleva kauhuelokuva, joka pystyy olemaan halutessaan hauska ja tarvittaessa pelottava. Kyseessä on näyttävä, mutta ei itsetarkoituksellisesti efekteillä leikkivä elokuva joka on kunniaksi sarjalleen.

Tähdet: ****
Painajainen Elm Streetillä 3: Unien Soturit
...NOIR