tiistai 2. maaliskuuta 2010

Alien (1979)

Alien, eli Kahdeksas Matkustaja on yksi ensimmäisiä elokuvia joita olen kotisohvalta nähnyt. Elimme kultaista kahdeksankymmentälukua ja videot olivat tuolloin sellainen ihme, että niistä kirjoitettiin lauluja ja veistettiin toteemipaaluja. No, isäni oli ostanut tuon ihmeaparaatin sisuksiin laitettavaksi elokuvan, jonka kannessa oli mätää sylkevä muna. Minulle sanottiin että en saisi katsoa sitä, koska se olisi liian pelottava. Luonnollisesti yksin ollessani pistin kasetin koneeseen ja rakastuin samantien.
Elokuvan alkutekstien hitaus, musiikin synkkyys ja pimeä avaruus. Ihan niin kuin minä itse.
Kaikki oli hyvin kunnes tuli kohtaus jossa John Hurtin Kane-hahmo kumartuu alienin munan yläpuolelle ja facehugger syöksyy hänen päälleen. Salamannopeasti sammutin videot siihen paikkaan ja vein kasetin ystävälleni lainaksi. En uskaltanut olla edes samassa talossa sen kasetin kanssa, saati sitten katsoa eteenpäin.
Kului sellaiset viikon päivät kun uskaltauduin viimein katsomaan elokuvan alusta loppuun ja muutamana yönä sydän hakkasi kuin Apollo Creed ja uni pysyi kaukana minusta.


Eli yksinkertaisesti todettuna, Alien kuuluu omalle kaikkien aikojen Top 100-listalleni oikeutetusti.


Avaruudessa kulkee öljynlautalta näyttävä hinausalus Nostromo jonka kuljetettavana on mineraaleja ja miehistönä seitsemän duunaria.
Kane (John Hurt), Ripley (Sigourney Weaver), Ash (Ian Holm), Parker (Yaphet Kotto), Lambert (Veronica Cartwright), Brett (Harry Dean Stanton) ja aluksen kapteenina toimiva Dallas (Tom Skerritt.)
Koska matka on pitkä niin miehistö viettää suurimman osan ajastaan staasissa ja kun aluksen tietokone herättää heidät, uskovat he olevansa jo lähellä kotiaan, Maata. Pian kuitenkin selviää että he ovat vielä kaukana kaukana kotoaan, mutta miksi tietokone herätti heidät jo nyt?
Ilmenee että alus oli napannut vieraan signaalin ja tästä syystä keskeyttänyt matkalaisten unet. Miehistön velvollisuutena on selvittää mistä on kyse. Onko kyseessä ihminen vai jokin muu. Onko kyseessä hätäsignaali vai jotain muuta.
He laskeutuvat planeetalle nimeltä LV-426. Avaruuspukuihin sonnustautuneet Dallas, Kane ja Lambert lähtevät jäljittämään signaalin lähtöpaikkaa ja löytävät ison, hieman bumerangia muistuttavan avaruusaluksen. Aluksesta löytyy jonkinlaista norsua muistuttava luuranko, joka tunnetaan nimellä Space Jockey ja tämän luurangon rintakehän näyttää murtuneen sisältä käsin. Aluksesta löytyy myös eräänlainen varasto täynnä isoja munia. Kane kumartuu yhden munan yläpuolelle, näkyy liikettä ja jotain iskeytyy Kanen kypärää vasten. Nopeasti tämä jokin syöpyy Kanen kypärän läpi ja tainnuttaa hänet.
Kane viedään alukselle ja Nostromo jatkaa matkaansa avaruudessa. Kanen varusteet riisutaan ja huomataan että olio, facehugger, joka on hieman kuin kalpea kivespusseilla varustettu rapu on kiertänyt häntänsä Kanen kaulan ympärille ja tiukentaa otettaan kun sitä koetetaan irroittaa. Asiaa ei helpota se että olion verenä on happoa.

Miehistön miettiessä jatkotoimia onkin facehugger yllättäen irronnut ja kuollut. Kane tuntuu voivan hyvin ja nyt kaikki puntaroivat tapahtunutta. Mutta sitten kesken aterian Kane tuntuu saavan eräänlaisen epileptisen kohtauksen. Pian Kanen rintakehä räjähtää veriseksi mössöksi ja Kanen ruumista ilmaantuu terävähampainen penis joka sihisee ja juoksee karkuun.
Kane on kuollut ja miehistö aloittaa tämän uuden olennon etsinnät. Nopeasti ilmenee että Kanen sisään mahtunut pieni olento on kasvanut aikuisen ihmisen kokoiseksi, eräänlaiseksi demonisen lohikäärmeen näköiseksi hirviöksi joka yksi kerrallaan harventaa Nostromon miehistöä.

Nostromon miehistö joutuu toteamaan että he ovat alakynnessä taistellessaan tätä outoa olentoa vastaan. Tuttu, kotina toiminut alus alkaa toimimaan mausoleumina.
Ripley etsii neuvoa Alienin tuhoamiseen aluksen tietokoneelta ja saa selville että heidän työnantajansa (jota ei taideta tässä elokuvassa kertoa, mutta yrityksen nimi on Weyland/Yutani) on antanut määräyksen tuoda vieras organismi maahan, vaikka sen tuomiseksi olisi uhrattava koko miehistö. Asian aikoo toteuttaa Ash, joka paljastuu androidiksi. Ash koettaa tappaa Ripleyn, mutta kamppailun yhteydessä paikalle ilmaantunut Parker saa lyötyä Ashin pään irti.
Miehistöstä on vielä jäljellä Ripley, Parker ja Lambert. Ripley ehdottaa että he käynnistäisivät aluksen itsetuhon, poistuisivat itse pakosukkulalla ja antaisivat Alienin kuolla Nostromon mukana.
Itsetuho käynnistetään mutta Alien harrastaa omaa tuhokierrostaan Parkerin ja Lambertin seurassa.
Ripley jää yksin (no, on siellä myös aluksella lemmikkinä olevan kissa, Jonesy) ja Alienin ollessa tiellä, Ripley yrittää peruuttaa aluksen itsetuhon, mutta se on jo myöhäistä. Ripley kuitenkin pääsee pakosukkulaan ja lentää pois Nostromon räjähtäessä.
Kaikki hyvin ja rauha maassa. Paitsi että Alien oli ehtinyt mennä uinumaan juuri samaiseen sukkulaan jolla Ripley poistuu Nostromosta. Joten nyt tilanne on edelleen entisenlainen, mutta vain pienemmässä tilassa.
Ripley syöksee Alienin ilmalukosta ulos ja aluksen maitosuihkumoottorit saavat tehdä lopun kiusallisesta ökkömönkiäisestä.


Vaikka Alienin perusidea on siinä, että suljetussa tilassa hirviö jahtaa uhrejaan, niin kyseessä ei ole mikään tavanomainen lajinsa edustaja. Suurin Alien muista erottava seikka on sen harkittu kokonaisuus.


Elokuvan visuaalinen ilme on todennäköisesti se mikä ensimmäisenä kiinnittää huomion. H.R. Gigerin mustanpuhuvat putkimaiset helvettinäkymät ovat täydellisiä kuvastamaan Space Jockeyn alusta ja itse Alienin kolme (tai neljä, jos lasketaan mukaan muna) esiintymismuotoa ovat kukin edelleen sellaisia että yhtä vaikuttavia olentoja ei tunnu ilmaantuvan juuri koskaan.
Visuaalinen loistokkuus ja mielikuvituksellisuus ei kuitenkaan jää pelkästään vieraiden eliöiden kuvaamiseen, vaan esimerkiksi ihmisten aluksena toimiva Nostromo on julmetun upeasti luotu teos. Nostromo ei ole Millennium Falconin tai Enterprisen tapaan avaruusalukselta vaikuttava miljöö, vaan koska kyseessä on työpaikka niin se näyttääkin siltä. Nostromo näyttää joltain tehtaalta joka on rakennettu kestämään, ei olemaan kaunis.


Elokuva on ulkoisesti erittäin hieno, mutta onneksi pelkkä ulkonäkö ei ole riittänyt. Kun kerran Nostromo näyttää tehtaalta, niin myös sen miehistö vaikuttaa duunareilta ja tässä tulee esille yksi hyvin miellyttävä seikka. Dallas, Ripley ja muut tuntuvat oikeilta ihmisiltä, eivät toimintasankareilta taistelemassa torahammasmonsteria vastaan. Eivät nämä ihmiset ole sotilaita joilla on aseita, he ovat putkimiehiä ja siivoojia joiden aseina ovat ovat taskulamput ja rautaputket. Kuten Nostromon ulkoasussa, niin myös sen miehistössä esiintyy enemmän käytännöllisyyttä kuin virtaviivaisuutta. Ja jotta nämä henkilöt saataisiin tuntumaan oikeilta ihmisiltä, niin sen toteuttamiseen tarvitaan näyttelijät, jotka Alienin tapauksessa ovat kukin juuri oikeita rooleihinsa.

Elokuvan näyttelijät luovat eteemme mielikuvan oikeasta työyhteisöstä johon kuuluvat omat hyvät ja huonot puolensa. On hierarkia alaisineen ja pomoineen ja näiden johtajineen. Tarkoitus pyhittää keinot ja rahavirta on tärkeämpi kuin joku työläinen pienen elämänsä kanssa.

Jerry Goldsmithin musiikki on jumalaista. Aivan täydellistä. Siitäkin huolimatta että Goldsmith oli kritisoinut ohjaajan tapaa leikata musiikki mieleisekseen elokuvaa varten, joka ei aina osunut yhteen Goldsmithin näkemyksen kanssa.


Yksi seikka joka mielestäni erottaa Alienin näkyvästi valtaosasta muista hirviö on irti-elokuvista on sen rauhallinen, joku voisi sanoa jopa hidas eteneminen. Tunnelma on niin tärkeä, että sitä vaalitaan hartaudella eikä koiteta vain päästä äkkiä paikasta A paikkaan se ja se.


Joten vaikka Alien on avaruushirviöelokuva niin sen toteutus on tehty siten, että se tuntuu oikealta. Jos tälläistä olisi oikeasti olemassa niin se varmaan olisi juuri tälläistä.


Hienoa Alienissa on se, että jopa asia joka ottaa minua päähän tuntuu olevan perusteltu. Kyseessä on Veronica Cartwrightin Lambert-hahmo, joka kiljuu ja vinkuu kuin olisi hysteerinen teurastettava itkevä sika. Cartwright oli kuulemma itsekin pyytänyt Ridley Scottilta että voisiko Lambert olla vähän vahvempi hahmo, eikä sellainen itkupilli. Onneksi hahmoa ei muutettu, sillä vaikka Lambertin vinkuna käy hermoille, niin hahmona hänen käyttäytymisensä on luonnollista.

Tosin on myönnettävä, että vaikka Lambert tosiaan on perusteltu hahmo, niin itse elokuvaa katsellessa asia meinaa unohtua ja Lambertin ininä alkaa ärsyttämään.

Olen aina pitänyt jotenkin erikoisena sitä kuinka Sigourney Weaverista tuli tämän elokuvan kautta vahvan naisen malliesimerkki Ripley-hahmonsa kautta. Sillä Alienissa Ripley on aika bitch lähes koko elokuvan ajan, eikä hän vaikuta mitenkään sankarilliselta. Muut Nostromon miehistöstä eivät oikein pidä Ripleysta, joka vaikuttaa nipolta ja uskon suurimman osan katsojista ajattelevan samoin kuin he. Jopa se lopun Alienin tappo vaikuttaa osittain onnenkantamoiselta ja Ripley tekee vain sen mitä kuka tahansa varmasti yrittäisi tehdä samassa tilanteessa. Joten vaikka Ripley jää ainoana ihmisenä henkiin, niin hän ei jää henkiin oikeastaan sen vuoksi että olisi ollut sankari, vaan koska hänellä oli onnea.
Jatko-osassa Ripley on huomattavasti enemmän sellainen hahmo joka tuntuu esikuvalliselta.
No kuitenkin, Sigourney Weaver esittää roolinsa loistavasti, joten siinä suhteessa ei ole kritisoimista. Kyse on enemmänkin Ripley-hahmon merkityksestä jossain feministisessä maailmassa joka on tämän osan perusteella saanut ehkä hieman liian suuren merkityksen.
Sigourney Weaver on monilla roolivalinnoillaan kyllä perustellut itsensä eräänlaisena girl powerin esimerkkinä, mutta Ripley on sellainen mielestäni vasta seuraavissa osissa.


Alien on erittäin hieno elokuva, joka kuulostaa hyvältä ja tuntuu vatsanpohjassa saakka.


Voisin kertoa vielä lopuksi toisenkin pienen muiston Alienista. Ollessani seitsemännellä luokalla, eräs ystäväni joka oli kovasti Alien-fani, päätti ottaa missiokseen katsoa Alien kerran päivässä vuoden ajan. Jos jonain päivänä elokuvan katselu jäi väliin, niin seuraavana päivänä se tuli katsoa kahdesti. Omien sanojensa mukaan hän jaksoi katsoa elokuvan hieman yli sata kertaa ennen kuin voimat loppuivat.


Tähdet: *****
Alien

...NOIR

maanantai 1. maaliskuuta 2010

Bikini Summer 3: South Beach Heat (1997)

Ei liene yllätys kun sanon maksaneeni tästä elokuvasta sen hintana olleen 1,90 euroa koska halusin katsella kauniita naisia bikineissä.
Yllätys varmaankin on se joka kohtasi minuakin katsoessani näitä kauniita naisia bikineissään, sillä elokuva olikin aika hyvä.
Ei hyvä niin kuin joku Schindlerin Lista on, mutta hyvä siten että se jätti mukavan olotilan, ilman itseseksuaalista kanssakäymistäkin.
Luonnollisesti Schindlerin Lista toimii tässäkin tapauksessa mitä mainioimpana vertailukohteena.


En muista nähneeni Bikini Summer ykköstä, saati kakkosta. Ainakaan elokuvien trailerit eivät palauttaneet mielikuvia niiden näkemisestä. Mutta näemmä elokuvilla ei ole muuta yhteistä kuin nimi ja tekosyyt esitellä vähäpukeisia naisia. Siispä Bikini Summer 3 on ihan tarpeeksi numero yksi.


Jamie (Heather Elizabeth Parkhurst) on uhkea, muodokas, Playboymallin näköinen nainen. Hän on myös se elokuvan ruma nainen. Kyseessä on siis ”ruma” niin vahvoilla lainausmerkeillä, että niiden avulla Led Zeppelinitkin pääsisivät viimein taivaaseen. Puhumme niin parodiamaisesta rumuudesta joka määritellään elokuvissa siten, että jos naisella on esimerkiksi haalarit ja silmälasit niin hän on muka epämiellyttävän näköinen ja yleensä samalla hiljainen hissukka, frigidi vanhapiika. Mutta sitten kun haalarit vaihtuvat ihoa nuolevaan iltapukuun ja silmälasit poistetaan, niin sama neito onkin nyt hekumaa tihkuva seksipommi. Jamiella ei ole silmälaseja, mutta tämän elokuvan todellisuudessa hän työskentelee Instrumentariumissa.
Jamie on meikkaaja jonka tämänkertaiseen työnkuvaan kuuluu meikata televisioitavan bikinikilpailun osallistujat. Siispä saamme nähtäväksemme runsaasti kohtauksia joissa naiset vaihtelevat bikineitä.
Tilaisuuden sponsorina toimii hajuvesimiljonääri Peter Highsmith (Scott Trost) ja hän edustaa sitä charmanttia brittiä joka tuo sivistystä pimeyden keskelle. Kermaperse siis. Luonnollisesti Peter ihastuu Jamieen.
Bikinikilpailujen jonkinlaisena stylistina toimii Hector (Rolando Millet) joka on puolestaan niin stereotyyppinen huumoripainotteinen homoseksuaali, että koko Will & Grace ei ollut kertaakaan niin Jack kuin Hector on taukoamatta. Hector saa Carson Kressleyn vaikuttamaan myskissä uitetulta Jason Stathamilta. Hector panikoi käsiään heilutellen että kisoista ei tule mitään ja koettaa värvätä Jamieta osallistumaan kisaan. Seuraa väärinkäsitys jossa Jamie kompuroi Hectorin kanssa ja Jamien poikaystävä Scott (Michael Golden) näkee kuinka Hector kaatuu Jamien päälle, ja uskoo tietenkin heti että Jamie pettää häntä. Scott on se tietenkin se rikas jäykkäniska joka rakastaa Jamieta koska Jamie ei ole sellainen Hollywoodhutsu kuten ilmeisesti kaikki muut maailman naiset ovat. Siksipä hän ymmärrettävästi heti epäilee Jamien pettävän häntä, kun Elton John kertaa Austin Powers kaatuu hänen päälleen.
Scott palkkaa yksityisetsivä Lancen (Tony Pacheco) seuraamaan Jamieta saadakseen varmuuden pettääkö Jamie häntä vai ei.
Lance on idiootti. Hän on olevinaan se tämän elokuvan Kramer tai Stifler, jonka tehtävä on kompuroida ja päästellä hassuja ääni, koska hän on se elokuvan kreisin hauska hulluttelija. Hän ei ole.
Mukaan joukkoon liittyvät vielä se pakollinen lipevä Ranskalainen Pierre (Jean Luc Dabi) joka koettaa myös pokata Jamieta, sekä Jamien bikiniystävät, tyhjäpääbeibi Bink (Tonya Goodson) ja älykköbeibi Dev (Tiffany Turner.) Niin ja sitten joukossa vilahtee myös se ilkeä bikinikilpailija joka lopulta kaatuu uima-altaaseen.
Pierren lähentelyistä päästään eroon kun tyrkätään Bink hänen suuntaansa ja Peter Highsmithille tarjotaan Devia.
Sivussa saamme huomata kuinka Lancen matka Jamien kannoilla noudattelee Vaihdetaan Vapaalle Ferrisin rehtori Rooneyn vastaavaa. Eli joudutaan koko ajan kivuliaampiin onnettomuuksiin, eikä lopulta saada mitään todisteita epäiltynä olevan tekosista. Sen yhteydessä Lance päästelee erinäisiä hassuja ääniä ja putoilee puusta.
Bikinikilpailujen finaali on koittamassa, mutta kas kummaa, yksi kilpailijoista on sairaana joten televisioyhtiö aikoo peruuttaa koko tapahtuman. Sillä näköjään on elintärkeää että kisassa on 20 osallistujaa ja yhden puuttuminen on tragedia ja aiheuttaa koko televisioinnin peruutuksen. Siispä Jamie joutuu vasten tahtoaan paikkaamaan tätä puuttuvaa kilpailijaa.
Scott ymmärtää että epäilee Jamien uskollisuutta aivan turhaan ja lähtee tapaamaan häntä bikinikisoihin joissa uskoo Jamien olevan vain meikkaajana, mutta huomaa Jamien lavalla bikineissään. Samalla Scott kokee jonkinlaisen valaistumisen ja haluaa Jamien muuttavan luokseen.
Arvaattehan toki että Jamie, tuo elokuvan ns. ruma nainen joka ei halunnut osallistua mihinkään bikinikisoihin, menee ja voittaa ne kisat.
Oi tätä onnea.


Eli kyseessä ei ole mikään suuremmin ajatuksia vaativa elokuvakokemus. Juoni on nyt mitä on, mutta tämänkaltaiseen elokuvaan sitä on ihan tarpeeksi. Tuskin kukaan lähtee Bikini Summer-nimistä elokuvaa katsomaan odottaen siltä elämää suurempia teemoja. Kunhan nyt on paljon valoa, vähäpukeisia naisia ja karibian rytmejä.


Elokuvassa on niin paljon kohtauksia joissa naiset vaihtelevat joko kevyen soulahtavan popin, tai reggaehtavan popin tahtiin bikineitään.
Musiikki onkin yllättävän mietittyä elokuvassa. Ei se hyvää ole, mutta joku on selkeästi ajatellut keinoja manipuloida tunteita ja korostaa hahmoja musiikkivalinnoilla. Esimerkiksi aina kun Lance kompuroi, niin musiikissa kuullaan sellaisia Yellomaisia pätkiä ja välillä tunnutaan matkittavan Faltermeyerin Beverly Hills Kyttä-musiikkia.

Muillakin hahmoilla on jonkinlainen oma tunnusmusiikkinsa. Mutta väliäkö niillä, sillä musiikki on kömpelöä ja liiankin alleviivaavaa.

Osa näyttelijöistä on tuskastuttavan huonoja.
Lancea ja Hectoria esittävät Tony Pacheco sekä Rolando Millet esiintyvät niin yli että happi alkaa olla menneessä elävä muisto. Tosin jälleen kerran, elokuvan nimi on Bikini Summer, joten ehkäpä se selittää jotain hahmoihin eläytymisestä. En tunne näiden näyttelijöiden uria että uskaltaisin sanoa ovatko he aina näin naurettavan kömpelöitä.
Mutta sen voi todeta että Pachecon ja Milletin naamanvääntely on kuin Ben Kingsleyn Gandhi-tasoa kun sitä vertaa elävää seinää esittävään Michael Goldeniin. Tai, pitäisi kai sanoa että elotonta seinää esittävään, sillä Golden on niin puuduttava että hänen kanssaan ollessaan varmaan nukahtaisi kesken maailmanlopunkin.


Elokuvan naisnäyttelijät ovat kukin Bikini Summerin miellyttävintä seurattavaa. Enkä nyt puhu pelkän visuaalisen annin osalta, vaan vaikka kukaan heistä ei esiinny mitenkään poikkeuksellisen hyvin, niin jokainen esiintyy varsin soveliaasti rooleihinsa ja elokuvan tasoon nähden.


Kenties hieman yllättäen elokuva ei mässäile alastomuudella tai seksillä. Toki noista varsinkin ensimmäistä on tarpeeksi esitteillä, mutta elokuva on yllättävänkin kiltti. Huumori on lempeää, bikinimeiningistä huolimatta naisia ei esineellistetä ja kokonaisuus on mukavan lämminsydäminen. Eli mihinkään Scary Movien tai American Pien tapaiseen naamalle virtsaamiseen ja pieremiseen ei sorruta kertaakaan.


Ei mitenkään mieleenpainuva elokuva, mutta aika kiva.


Tähdet: ***
Bikini Summer 3: South Beach Heat

...NOIR