Elokuvahaaste 2016: 14. Tositapahtumiin pohjautuva elokuva

Kilimanjaro (In the Shadow of Kilimanjaro, 1986)

Kilimanjaro pohjautuu tositapaukseen jossa vuonna 1984 Keniassa pitkän kuivuuden vuoksi kiukustuneet paviaanit (väitetysti 90 000) sekosivat ja tappavasti hyökkäsivät kaiken, ihmisten, toistensa ja muiden eläimien kimppuun. Se on se eikä enempää mitä Wikipediasta oli ongittavissa, mutta etsintä johdatti minut tietoiseksi kirjasta Almost Human: A Journey Into the World of Baboons jossa myös asiaa käsitellään ja joo, kyllä se ilmeisesti näyttää olleen oikeasti tapahtunut. Olikos tästä tehty jokin leijonaleffakin? Okei, on, mutta ei se minkä muistelin sen olevan. Mieleeni nimittäin nousi elokuva Prey (2007) jossa jellonat popsivat ihmisiä, mutta vaikka sekin pohjautuu tositapaukseen (sama kuin Val Kilmerin elokuvassa The Ghost and the Darkness, 1996) niin ihan eri jutusta on kyse. Elokuva jossa kuivuus sekoittaa isojen kissojen nupin on Savage Harvest (1981).

Kuivuus voi aiheuttaa pahoja juttuja. Olettehan te nähneet Vesa Keskisen.

Niin ja jos Oscar-voitto on monelle elokuvankatsojalle laadun tae, niin tositapahtumiin pohjautuminen on myös sellainen seikka joka katsotaan meriitiksi. Joskin tässäkin tapauksessa täytyy muistaa että samoin kuin Boys Don't Cry pohjautuu tositapaukseen niin tekevät myös useampi Ulli Lommelin elokuva. Joten se siitä laatuvarmuudesta sitten.

Ai niin, mutta samoin kuin niiden Oscar-elokuvien kohdalla jossa se tarkoittaa vain parasta elokuvaa, ohjausta ja näyttelijää, ei tositapahtumiin pohjautuviin elokuviin lasketa mukaan kuin draama. Tyttö kellarissa on draama.

Tiedän että nämä kuulostavat usein aikamoisilta yleistyksiltä ja sitä ne varmasti ovatkin, silloinkin kun oma ajatus "en mä ainakaan oo sellanen" hämää olettamaan, että tarkoitin juuri ja täsmälleen sen ajatellutta ihmistä. Kuitenkin olen takuuvarma, että jokainen videovuokraamon (elokuvateatterin, tms.) työntekijä on kohdannut niin monta asiakasta (yhdeksässä vuodessa ehdin tavata liikaakin heitä. Mikä ei ole krittiikki asiakaskuntaa kohtaan, koska diggasin suurimmasta osasta heistäkin. En vain heidän logiikastaan) jotka nimenomaan ovat siinä uskossa, että palkinto ja tositarina ovat varma laadun tae, mutta silloinkin he tyrmäävät esimerkiksi lajityypit joita eivät normaalisti  katsele, taikka elokuvat joiden palkinnot ovat tulleet muista kuin edellä mainituista. Onhan esimerkiksi Tyttö kellarissa ihan täyttä sontaa, niin kuin on jokainen Ulli Lommelin elokuva, mutta kenties niitä lappuja voi hieman siirtää silmien reunoilta, sillä ethän sinä sitä tiedä ennen kuin rohkenet katsoa. Se on sama kuin he jotka eivät katso elokuva koska siinä puhutaan tai ei puhuta englantia. Tekstejä sinä luet kuitenkin puhuivat he mitä vain.

Nyt tämä kommenttini saarnaavuus vain korostuu koska edellinen haastekirjoitus Oscar-voittaneesta elokuvasta sisälsi samanlaista tekstiä, mutta mitäpä tuosta. Syyttäkää siis haasteen laatijaa.

Kenialaisen pikkukylän kaivosyhtiö on pulassa. Tulosta ei synny ja aluetta pitkään riivannut kuivuus ajaa ihmiset näännyksiin. Työnjohtaja Tucker (John Rhys-Davies) ei aio kuitenkaan luovuttaa ja kun sopimuskautta on vielä 50 päivää jäljellä, aikoo hän voittaa ongelmat ja varmistaa että työsuhde jatkuu vielä tuon ajan jälkeenkin. Alueen turvallisuudesta vastaava luonnonsuojelijametsästäjä Ringtree (Timothy Bottoms) aiheuttaa lisää harmia vaatiessaan, että työt pitäisi keskeyttää ja kaikki alueen ihmiset evakuoida muualle, sillä kuivuus on alkanut sekoittamaan paikallisen eläimistön aivoituksia, joista etenkin paviaanit ovat osoittaneet hillittömän agressiivisuuden merkkejä. Tietenkin kun kaivostoiminnassa ovat isot rahat kiinni ei omistajilla eikä kaupungin johtajilla ole halua sulkea paikkaa, varsinkaan kun Ringtree ei pysty antamaan vastauksia siitä minne ihmiset pitäisi viedä, kun kuivuus ei ole vain tämän kyseisen paikan ongelma ja eläinten aiheuttamat hyökkäykset ovat tilastollisesti samoilla linjoilla muiden paikkakuntien kanssa. siispä pois lukien pidempiaikainen sateeton kausi, ei siis mitään muuta normaalista poikkeavaa vaikuta olevan. Mutta tottakai paviaanit alkavat laumoissa hyökätä duunareiden ja muiden ihmisten kimppuun, eikä muutaman apinan ampuminen auta mitään. Juuri kun viimeiset hetket ovat käsillä, pommin ajastimen viimeinen sekunti ilmestyy ruutuun, alkaa satamaan ja kuten aurinkon vaikutus Draculalle, paviaanit on siten voitettu.

Todella nynnerö onnellinen lopetus. Aivan liiaksi sellainen, että nyt kun jumiuduttiin niin selitetään että se kaikki oli vain unta-ratkaisu.

Kovin montaa minuuttia ei tarvitse Kilimanjaroa katsella kun alkaa vertailemaan sitä Tappajahaihin (joka sekin pohjautuu tositapaukseen): on tappajaeläin (tässä tapauksessa tietenkin lauma eläimiä), sankari joka koettaa varoittaa asiasta, mutta ei saa päättäjiä uskomaaan, päättäjät eivät suostu sulkemaan aluetta rahan vuoksi ja kun jotain tehdään, niin aluksi uskotaan yhden metsästysretken riittävän ratkaisemaan ongelma lopullisesti, kunnes tietenkin viimein ymmärrettään kuinka k*sessa ollaan.

Mutta ei kestä myöskään kauaa kun vertailuajatukset rupeavat karisemaan pois, sillä vaikka tämä sinänsä onkin ns. Tappajahai-kopio siten kuten eläinkauhuelokuvat aika usein ovat, ollaan ainakin Kilimanjaron kohdalla ymmärretty se että kuten Tappajahaissa, ei sen eläinkauhun tarvitse olla vain pelkkää säikyttelyä ja muita tyypillisiä kauhuelementtejä. Niinpä Kilimanjarossa käytetäänkin paljon ajasta ihmisten välisiin keskusteluihin joissa koetetaan järkiperäisesti käsitellä asioita ja draamapainotteisuus onkin varsin isossa osassa elokuvaa. Olikin oikeastaan aivan uskomatonta huomata, että Kilimanjaron ihmishahmot ovat vähemmän mustavalkoisia kuin Tappajahaissa, jossa ne eivät missään nimessä ole huonoja ja ovat hyvinkin inhimillisiä, mutta tässä esimerkiksi John Rhys-Daviesin hahmo joka edustaa sitä sormet korvissa olevaa raha-ahnetta pomoa oikeasti perustelee ajatuksensa, on itse töitä tehden valmis likaamaan kätensä, eikä edes koeta ajaa varoittelevaa sankaria pois, vaan ymmärtää hänenkin pointtinsa. Bottomsin hahmo puolestaan on aika väritön persoona, mutta sen vuoksi ei myöskään ole teen mitä täytyy, vaikka rikon säännöt-sankari, vaan pikemminkin myöskin yhteistyössä asioita hoitava herrasmies. Sitä on niin tottunut että varsinkin Tappajahai-kopioissa rosvoparonit ovat täysiä sikoja ja sankari aina oikeassa, että kun vastaan tulevat hahmot jotka ovat molemmat oikeassa jos heitä vain vaivautuu kuuntelemaan, niin se tuntuu jopa hieman oudolta. Ja juuri sen vuoksi, vaikka rakenne noudatteleekin samaa linjaa Tappajahain kanssa ja olen maininnut kyseisen elokuvan nyt aivan liian usein, ei Kilimanjaroa katsellessa se tule ainakaan negatiivisena mielleyhtymänä mieleen.

Erityisen positiivista oli huomata tämän olevan niitä elokuvia joissa John Rhys-Davies pääsee oikeasti vakavissaan näyttelemään, koska elokuvan kannen ja konseptin perusteella sitä oli heti iskemässä päälle leiman: jälleen yksi lukuisista Rhys-Daviesin Anaconda osa 12-sontakasoista.

Mutta ei se olekaan.

Nämä sanottuani totean siltikin, että Kilimanjaro on myös sitä tyypillistä ja ajoittain todella surkeasti toteutettua geneeristä eläinkauhua, sillä lähes jokainen kerta kun paviaanihyökkäys näytetään on se kuin mistä tahansa gorehakuisesta halpaelokuvasta. Hidastuksia käytetään niin paljon, että elokuvan pituus putoaisi varmaan vartilla jos hyökkäyskohtaukset näytettäisiin reaaliajassa ja kun jokaista iskua korostetaan lähikuvilla irvistävistä apinanaamoista, ääniraidan täyttyessä kaiutetulla murinalla ja ihmisraajat lentävät verikaaressa pilataan sillä aika hyvin sitä draaman luomaa uskottavuutta. Ilman niihin shokkiefekteihin turvautumista olisi Kilimanjaro niitä tositapauksiin pohjautuvia elokuvia joita he Boys Don't Cryt voisivat valita katsottavakseen, mutta kun kerran näemmä haluttiin markkinoida elokuvaa pikemminkin gorehoundeille päädyttiin pitämään kaikki tyytymättöminä. Siksipä Video-oppaassa 1995 elokuva jätettiin pisteittä ja todettiin seuraavaa: "Keniassa kuvattu kalkkuna, jossa ei ole apinakauhun klassikon aineksia." 

No, tähdittä se ei tule nyt jäämään, vaikka ei myöskään minusta ole erityisen onnistunut elokuva, eikä todellakaan klassikkoainesta. Näin asiallisilla ihmisrooleilla ja perustelluilla tilanteiden ratkaisukeinoilla toteutettu elokuva kuitenkin kertoo minulle sen, ettei tarkoitus tainnut ollakaan tehdä eläinkauhua ja jos sitä puolta olisi hyödynnetty samalla keskittyneisyydellä olisi käsissä paljon onnistuneempi kokonaisuus. Hyvä yritys kuitenkin ja kalkkunaksi kaikkea muuta kuin kuiva.

Ei ollut 90 000 paviaania, mutta aika monta kuiteski.

Suosikkikohtaukseni elokuvasta on varmasti sen noloin: Ringtreen vaimo (Irene Miracle) pakenee raivovia, kaiken edessään olevan tuhoavia paviaaneja taloon ja vetää verhot ikkunan eteen suojaksi. Siitäs saitte!

Tähdet: **

Kilimanjaro

Elokuvahaaste 2016: 13. Elokuva, joka on voittanut Oscarin

Fantastic Voyage (1966)

Minä en välitä Oscareista, enkä ole tainnut ennen tätä kirjoitusta koskaan aiemmin valita elokuvaa katsottavakseni vain siitä syystä että se tuon alastonpatsaan voittanut. Eivät ne minua varsinaisesti haittaakaan ja niiden voittajien tietämisestä on ollut minulle hyötyäkin, mutta Oscar ei laisinkaan ohjaa katseluvalintojani, enkä taatusti aio kukkua aamuyöstä nähdäkseni gaalan. Mielummin nukun itselleni tyypillisen levottomasti ja näen painajaiset siellä. Muistan kyllä videovuokraamoajoiltani kuinka tärkeä se voitto joillekin oli ja jos kannessa ei ollut mainintaa Oscar-voittajasta ei se ollut katselun arvoinen. Ei sen kyseisen elokuvan tarvinnut olla voittanut tuota pystiä, riitti että siinä mainittiin elokuvassa esiintyvän Oscar-voittajan. Näille ihmisille se Oscar tarkoitti tietenkin kaikkia muita voittoja kuin niitä teknisistä ansioista saatua, sillä eihän nyt mikään paras tehostepatsas vedä vertoja parhaimmalle näyttelijälle, vaikka se nyt olisikin Al Pacino Naisen tuoksussa, joka sanotte mitä sanotte ei todellakaan vetänyt väkevintä rooliaan siinä. Ei huono missään nimessä, mutta aivan kuten Martin Scorsesen paras ohjaus-palkinto The Departedista (siitäs sait Cilo) se annettiin aivan liian myöhään syystä, että hitto, pakko meidän on se nyt viimeinkin antaa kun ei tajuttu palkita silloin kun hän sen todella ansaitsi. Mikä sen tuorein leffa on, se saa luvan kelvata. Siispä tekijän itsensä kohdalla vain ihan hyvästä suorituksesta annettu palkinto on kuin pikkusisko saisi vanhemman sisaruksen ultramakeen Bogart Co.-paidan, mutta kuten aina vasta sitten kun se kävi isosiskolle liian pieneksi.

Huh, tuon katselemisesta tulee aika paha trippi.

Minä näen Oscar-palkinnot jonkinlaisena leffa-arvosteluna, samanlaisena kuten omat kirjoitukseni ja siten se on tavallaan vain "yhden" henkilön mielipide, eikä sen tule antaa olla kuin korkeintaan suuntaa antava, ei absoluuttinen totuus. Vaikka tietenkin Oscareiden kohdalla totean akatemian edustavan kaupallista, massayleisölle suunnattua liikettä, eräänlaista Episodi-lehteä ja siksi juuri sen kohdalla pitäisi olla normaalia skeptisempi, pitäen aina mielessä sen pyrkivän liiaksikin sopimaan kaikille kuin olemaan puhtaasti oman tiensä kulkija. Mitä se toki voi ollakin, mutta tuskin oikeasti on, sillä kaupallisuus pyrkii ottamaan vallan omalta tahdolta ja saattaa uskotella, että kyllä näin sinä juuri ajattelet, minun haluamallani tavalla. Se on ihan hyvä heille jotka eivät jaksa tai uskalla haastaa itseään ja luottavat siksi muiden mielipiteisiin, mutta siinä on myös riski päätyä elokuvakokemuksissaan monotoniseksi. Hieman kuten se heppu joka aikoinaan valitti suosittelemme-hyllyn valinnoista valittuaan elokuvan josta ei pitänyt, että miksi ei ole enemmän sellaisia kuin josta hän piti. Kenties niitä elokuvia suositellaan useammalle ihmiselle, muutoinhan Notting Hillista pitäneille ei voi tarjota muuta kuin Bridget Jonesin, Bridget Jones kakkosen ja oli niitä varmaan kolmaskin, Morsian karkuteillä ja Neljät häät ja yhdet hautajaiset. Pelottavaa on, että jotkut ihmiset tosiaan haluavat vain noin. Orwell tiesi mistä kirjoitti.

Tosiaan kun joillekin Oscareista kelpaavat vain parhaimmat näyttelijät, elokuvat ja ohjaukset, niin minun oli valittava haasteeseen elokuva joka sai pystejä, mutta ei yhtäkään noista arvostetuimmista. Eipä se tosin niistä ollut ehdollakaan.

Minulla oli kaksi muutakin vaihtoehtoa mielessä ennen päätymistäni Fantastic Voyageen. Ensin ajattelin Viimeistä keisaria, mutta olen halunnut yhdistää sen Kunduniin ja siksi rupesin miettimään jotain muuta. Seuraavaksi tuumin ottavani Innerspacen (kotimaisittain Pieni suuri seikkailu) käsittelyyn, mutta koska ajattelin olevan jotenkin loogisempaa kirjoittaa ensin sen esikuvasta, päädyin Fantastic Voyageen. Jonka kohdalla emmin hetken koska se jos mikä pitäisi parittaa toisen elokuvan, eli juuri Innerspacen kanssa, mutta sitten päädyin toteamukseen "hitot, se saa kelvata" ja näin olemme nyt tässä.

Sen verran voisin kuitenkin Innerspacesta mainita, että silloin kun olin siellä videovuokraamossa töissä, tuli ajoittain paikalle joitakin suunnilleen ikäluokkaani kuuluvia asiakkaita jotka välillä nostalgianälässä, välillä esitelläkseen jälkikasvulleen lapsuutensa suosikkielokuvia kyselemään onko meillä sitä tai tätä. Ne olivat niitä aika tuttuja elokuvia kuten Beverly Hills kyttä, Gremlins ja Haamujengi ja itseni mielestä hieman yllättäen juurikin Pieni suuri seikkailu. Useamman kerran muistan kuulleeni kysymykseen "hei, mikä leffa se oli jossa joku kutistettiin ja se joutu ihmisen sisään?" ja vastaukseni oli tietenkin kysymys sekä toteamus "Fantastic Voyage vaiko Pieni suuri seikkailu? Se on Pieni suuri seikkailu."

Kun valtaosa ihmisistä tyytyi lampaina ottamaan vain uutuushyllyn elokuvia (vanhat leffat kun olivat aina huonoja?) nuo tuollaiset kysymykset kyllä jäivät mieleen. Varsinkin kun yleensä jos joku kysyi jotain muuta kuin uutuushyllyn elokuvaa, oli se sitten jokin vast'ikään siellä ollut elokuva. Sinänsä hassua, että minä olin jotenkin aina ajatellut Innerspacen olevan yksi niistä unohdetuista kasarileffoista jonka kaikki olivat kyllä nähneet, mutta eivät vain muistaneet ja sitten kun sen sai mieleen, niin reaktio oli iloinen "ai niin, se oli toi!" No, ehkä se oli toinen Dennis Quaid-leffa, Dreamscape jota oikeasti ajattelin. Se on muuten hyvä.

Mutta niin, itse elokuvaan.

Superälykäs tiedemies on joutunut vieraan vallan hyökkäyksen kohteeksi ja päätynyt aivovaurioisena koomaan, mutta onneksi moderni lääketiede on ottanut kehityksessään aimo harppauksia. Itse asiassa se on tainnut jättää joitakin askelmerkkejä väliin, sillä pelastava leikkaus pitää suorittaa kutistamalla tohtorit niin pieniksi että he voivat (sisä)avaruusaluksellaan kulkea potilaan sisällä. Niin, tohtorit sanoin ja siksipä missiota johtaa jenkkien paras salainen agentti, Grant (Stephen Boyd). No, hän siellä koska on epäilys, että tuon vieraan vallan soluttautunut agentti aikoisi suorittaa kirurgisen salamurhan. Eli kutistaa muiden mukana itsensä tiedemiehen sisälle ja tappaa hänet sisältä käsin. Siis vähän niin kuin kalvava mustasukkaisuus tai Alien. 

Se on Donald Pleasence.

Ilman salamurhaajaakin on tehtävä vaarallinen, sillä aivoleikkaus tulee suorittaa tunnin sisällä, koska tuon ajan umpeuduttua palaavat kutistetut ihmiset normaalin kokoonsa ja se varmaan olisi haitallista hänelle jonka sisällä miniatyyri-ihmiset kasvavat. Ennen kasvukipua kuitenkin kuljetaan ihmiskehon sisällä ja ihmetellään kaikkea hämmentävää, kinastellaan mökkihöperyyden vuoksi ja tapellaan laitteistovikojen kanssa.

Luonnollisesti kuten pommia purkaessa, lopputulema ratkeaa viime sekunneilla ja miksi leikkaussali on täynnä lääkäreitä kun eiväthän he mitään tee, vaan se mikä tehdään on heidän siellä verisuonistossa olevien niskoilla.

Fantastic Voyage voitti siis pystinsä tehosteistaan sekä lavasteistaan

ja ihan ansaitusti, sillä vaikka kyseessä on auttamattomasti aikansa tuotos ja siten vanhentunut, on se myös edelleen aika fantastisen näköinen.

Tosin katsoen muita ehdokkaita ei Fantastic Voyagelle juuri haastajia tuntunut olleen ja siten jos on tavallaan ainoa kilpailija onko se enää kovinkaan suuri voitto. Nyt se vaikuttaa siltä kuin tehosteista olisivat kilpailleet The Matrix ja kolme tai neljä Tunnit-elokuvaa. Kuitenkin kyseessä on erittäin kiehtovan näköinen ja hyvin kokeellisen oloisilla äänillään myös sen kuuloinen elokuva. Tottakai 60-lukuisena scifistelynä tässä on samaa funkya fiilistä kuin jossain Barbarellassa ja siten kaikki näyttää siltä kuin katselisi laavalamppua, joka aiheuttaa sen vanhentumisen. Ihan täyttä huuhaatahan suurin osa Fantastic Voyagen tieteestä on ja vaikka alkuteksteissä kiitelläänkin lääkäreitä sun muita konsultointiavusta, on tämä kuitenkin täysillä tyypillinen Independence Day-sarjan elokuva jossa päätarmo on pistetty niiden kuvallisten ja äänellisten tehosteiden hiomiseen ja kaikki muu tuntuu enemmänkin vain pakolliselta pahalta jota on oltava koska sitä on oltava, jolloin ei niitä ehdokkuuksia tulisikaan muualta kuin teknisistä ansioista. Suuren rahan tehoste-elokuville tavanomaisesti mukana on hyviä esiintyjiä kuten Edmond O'Brien, mutta he ovat vain näyttelijäniminä tuomassa jonkinlaista uskottavuutta ihmishahmoihin, ja niinpä se on Megan Foxiin rinnastettava ihmistehoste, eli nyt Raquel Welch joka on merkittävämpi ja hänkin vain ulkoisten lahjojensa vuoksi. Eipä se mitään, sillä Fantastic Voyage on nimensä mukainen elokuva ja hyvin nautinnollinen juuri siksi, ja tänä päivänä aika hassu tapaus.

Elokuvan musiikki (Leonard Rosenman) on mainio yhdistelmä kokeellista äänisekoilua ja perinteisempää orkesterikamaa (kuin sinfoniaorkesteri soittamassa Tangerine Dreamin Electronic Meditationia). Minulla oli elokuvan katselun aikana lattialla sohvan vieressä limupullo (Pepsi Max tietenkin. Se ainoa hyvänmakuinen colajuoma) ja se sihisi hiilihappoisuuden vuoksi. Luulin sen olevan osa elokuvan musiikkia ja se sopi siihen.

Kyseessä on myös yksi niistä elokuvista jotka saattavat olla monille tuttuja, mutta eivät koska olisivat oikeasti niitä nähneet.  Fantastic Voyage kun on päätynyt itsensä ohella populaarikulttuuriin myös parodiointien ansioista, joista mainittavin lienee Simpsoneiden versio.

Tähdet: ***

Fantastic Voyage

Elokuvahaaste 2016: 12. Elokuvan nimi viittaa vuorokaudenaikaan

Midnight Warrior (1989)

Uutistoimittaja Nick (Kevin Bernhardt) on niin sanottu ambulanssijahtaaja, joten hänen ammattietiikkansa on enemmän tai vähemmän suolesta. Jo jonkin aikaa saastaisen kaupungin ihmisraunioita seurattuaan on Nick alkanut hieman kyllästymään lian tonkimiseen, mutta kun päätoimittaja Buddy (Bernie Angel) vaatii budjetin leikkkauksen ja irtisanomisen uhalla kovempaa kamaa eetteriin on miehen tehtävä mitä miehen on tehtävä. Siispä suin päin vaaratilanteeseen mukaan ja kun kerran kytät eivät uskalla pelastaa auto-onnettomuuteen päätynyttä naista on Nickin se tehtävä ja näin toimittajasta itsestään tulee illan kuumin uutinen. Buddy haluaa repiä tilanteesta irti kaiken mitä mahdollista on ja ryhtyy antamaan Nickille entistä enemmän töitä, joilla on keskenään hieman liiankin paljon yhteistä. Kaikki tuoreimmat keikat (ai niin, niitä on sitten todellisuudessa tasan yksi) kun tuntuvat johtavan Nickin ammuskelujen sun muiden vaaratilanteiden keskiöön pelkän ulkopuolelta katsomisen sijaan. Buddy rupeaa jopa murhaamaan ihmisiä jotta saisi Nickille uutisoitavaa, mutta mitäpä tuosta sillä tavallahan ne Fiidinkin jutut taidetaan toteuttaa.

Sivussa Nick hempeilee naapurintytön ja lapsuuden ihastuksensa Angelinan kanssa (Lilly Melgar), mutta neidin varsinainen merkitys elokuvalle on olla nätti uhri jonka vuoksi sankarimme ymmärtää viimein mikä on oikein ja mikä ei.

Elokuvassa on kohtaus jossa attentaatin kohteeksi joutuva senaattori pitää tyypillistä poliitikkopuhetta sanoen "...a light of hope, a light on understanding, a light of a new day" ja tuosta kuvasta näette kuinka osuvasti se on käännetty:

Kellonaikakin on väärä.

Tuo kohtaus on mainio jo siksiksin, että helikopterilla saapuneiden ammuskelijoiden kohteena näyttäisi olevan senaattorin sijaan hänen esittelemänsä koulun tai jonkin muun pienoismalli, sillä ainakin siihen kaikki luodit osuvat.

Kyseessä on Pepin/Merhi-elokuva, joten jo se riittää kertomaan ettei kyseessä ole kovinkaan laadukas tekele. Siis jos laadun mittareina käyttää uskottavaa, eläytyvää näyttelemistä ja mitä tahansa muuta seikkaa jonka yleensä yhdistää ns. hyvään elokuvaan. Kuitenkin ollakseen nimenomaan Pepin/Merhi-elokuva on Midnight Warrior varsinkin tarinansa lähtökohdilta (shokkiuutisia jahtaava toimittaja ajautuu niiden tehtailuun ja syöksyy koko ajan syvemmälle pimeyden sydämeen) huomattavasti ajatellumman oloinen kuin mitä yleensä kohtaa katsoessaan tuon kaksikon elokuvia. Paremmilla näyttelijöillä, hyvällä ohjauksella ja suuremmalla keskittymisellä tarinan mielenkiintoisimpaan osaan olisi lopputulos voinut olla vaikkapa Jake Gyllenhaalin tähdittämä Nightcrawler.

Olen aika pahan flunssan kourissa tätä kirjoittaessani, joten en ole aivan varma kuinka paljon päänsärystäni johtuu talvisairaudesta ja kuinka paljon Midnight Warriorista, mutta sen verran kauhistuttavaa huutonäyttelemistä aika moni elokuvan sivuosien esiintyjistä harrastaa, että se ei ainakaan oloa paranna. Ja jos roolia ei vedetä läpi huutamalla keuhkoja puhki niin sitten sitä ollaan kuin eleetön tiiliseinä, eikä sitäkään nyt voi kovin onnistuneeksi kutsua, sillä tiili taitaa hengittää hieman enemmän. Pääosassa oleva Bernhardt ei nyt aivan onneton ole, mutta sen lisäksi että näyttää Kevin Dillonilta on hän yhtä mitäänsanomaton näyttelijä

ja toistaiseksi paras roolisuoritus jonka olen Bernhardtilta nähnyt oli täysin mulkeromaisen yökerho-omistajan osa Hellraiser kolmosessa ja sen perusteella hän istuukin paremmin inhottavien ihmisten rooleihin kuin sellaisen jonka puolella pitäisi olla.

Mutta ei hän elokuvan yleistasoa ajatellen huonokaan ole, vaikka ei todellakaan nosta sitä korkeammalle. Tosin ei hän yksin siihen olisi pystynytkään, sillä kyllä ne siirappiset musiikkivalinnat (ihan oikeasti, tässä valintalogiikka on sellaista kuin jos Meat Loafin I'd Do Anything For Love (But I Won't Do That) soisi ihan missä tahansa kohtaa Jahtia) ja muut kömpelyydet aika tehokkaasti pilaavat synkkien, sateisten katujen keuhkopöhötunnelmat ja vaikka tarinassa onkin potentiaalia, ja tunnelmassa on hieman yritystä samanlaiseen öiseen itsarifiilikseen kuin Taksikuskissa ja Bringing Out the Deadissa on tämä kaukana onnistuneesta. Siispä kyseessä on tyypillinen Pepin/Merhi-elokuva. Vain kyborgipoliisit puuttuvat.

On tämä silti tähän asti näkemistäni Pepin/Merheistä ensimmäinen jonka kohdalla toivoisi, että olisivat yrittäneet enemmän ja karsineet pois kaikki ammuskelukohtaukset sun muut tarpeettomat toimintaosuudet, ja vain pistäneet tarmonsa siihen ihmiselon kurjuuden maksimoimiseen. Mutta eihän sellaista voi myydä näiden tekijöiden fanikunnalle ja siksipä vaihtoehtoisen kansikuvankin tulee olla tälläinen:

Tähdet: *

Midnight Warrior

Lopuksi tahdon mainita vielä jotain tähän elokuvaan liittymätöntä. Paitsi että se liittyy sittenkin.

Ei tarvitse montaakaan sekuntia blogini sisältöä vilkaista kun ymmärtää minun katselevan enemmänkin tälläisiä Midnight Warriorin kaltaisia roskaelokuvia (huom. nimenomaan roskaa, ei sen tarvitse olla kulttia) ja oikeasti pitävän niistä. Jokainen kerta kun kun kirjoitan jostain nimettömän oloisesta B-sonnasta, koetan tietenkin etsiä aiheeseen sopivan kuvan tai kaksi (kansikuva on lähes poikkeuksetta aina skannattu omasta kappaleestani). Tietenkin mieluusti itse elokuvasta olevan kuvan. Vaikka netistä löytyykin niin sanotusti kaikki ja enemmänkin, on juuri Midnight Warriorin kaltaisen elokuvien kohdalla paha aukko ja enimmäkseen sellaisia googlaillessa löytää todennäköisemmin ihan muiden elokuvien kuvia. No kuitenkin, juuri näitä tuntemattomampia elokuvia googlaillessa törmää muihin yhtälailla ja usein täällä päin maailmaa vieläkin nimettömämpiin elokuviin, jolloin minä rupean surkuttelemaan kun tuotakaan ei ole saatavilla, mutku mä haluun. Olenpa vielä niin vanhanaikainen elokuvankatsoja etten tunne oloani hyväksi katsoessani elokuvaa netistä, vaan vaikka se sitten olisi surkea kopio niin kaipaan sitä fyysistä tallennetta ja täten en ensimmäiseksi tai edes toiseksi siirry etsimään sitä kulloistakin friikkielokuvaa ladattavaksi. En tietenkään jätä jotain katsomatta jos nettikatselu vaikuttaisi olevan ainoa mahdollisuus sen näkemiseen ja sillä tavoinhan tulin nähneeksi aivan mainion kehnon Bolo Yeungin elokuvan Chinese Hercules. Kuitenkin mielummin fyysinen tallenne ja siksipä ne googlailun yhteydessä vastaan tulevat elokuvat välillä harmittavatkin, kun ei niitä kaikkia ole sitten mahdollista nähdä. Eipä siihen tosin aikakaan antaisi myöten ja nytkin hyllyni ovat täynnä katsomattomia elokuvia.

Oli niiden katseluun aikaa tai ei, ei se silti helpota kun Midnight Warrioria googlatessani eteen astui elokuva jonka todellakin haluaisin nähdä:

Vaikuttaa aivan hiton makeelta. Jos ei muuten niin ainakin siksi, että elokuvan IMDb-trivioissa on seuraavanlainen maininta ohjaajasta: "J.R. Bookwalter is embarrassed by this film."

Ja tuollaisiin törmääminen on todennäköistä vain jos kaipaa muitakin samanlaisia, mikä juuri osaltaan tekee roskaelokuvien katselusta kiinnostavampaa kuin tuttujen ja turvallisten ison rahan ja lahjojen haaskauksista.

Elokuvahaaste 2016: 11. Elokuva yhdeltä lempinäyttelijöistäsi, jota et ole aikaisemmin nähnyt

Vlad (2003)

Vuonna 1447 voittamaton soturipäällikkö Vlad Dracul häviää. Onneksi hän ehti ennen kuolemaansa antaa pojalleen mystisen voimakaulakorun ja ilmeisesti sen avustuksella pojasta (Francesco Quinn) tuli kaikkien pelkäämä Vlad seivästäjä ja sittemmin vertaimevä Dracula, joka sitten jossain vaiheessa katosi fyysisenä olentona historian hämärään.

Nyt, tänään yliopistoprofessori Radescu (Brad Dourif) kokoaa huippulahjakkaista opiskelijoista, eli pissiksistä ja douchebageista tiimin jonka tarkoituksena on tehdä jotain. Siispä ryhmä samoilee jossain romaniassa, bondaavat ilmeisesti crackinpolton äärellä ja tottakai heidän perässään kulkee jokin Dracula-kultti sillä yhdellä opiskelijoista sattuu olemaan perintönä saatu kaulakoru, joka on ei niin yllättäen on se Draculan hely ja kultti haluaa sen herättääkseen torahampaan koska miksi ei. Tai en minä tiedä, kun eivät he enää olekaan mukana ja se Draculakin ilmestyy paikalle ihan yllättäen ilman minkään korun maagisia voimia, tms. ja nyt siellä onkin Dracula-kultin jäseniä jotka ovat pyhittäneet elonsa Draculan vastustamiselle. Miksi muuten Radescu ylipäätään kokosi tämä ryhmän ja lähetti heidät tekemään en oikein tiedä mitä, koska hän vain selitti että nämä opiskelijat ovat kutsuttu paikalle koska kukin heistä on näköjään tehnyt tutkielman tai jotain Draculasta ja sitten heidät lähetettiinkin metsään jossa aina välillä Billy Zanen esittämä Radescun apulainen näyttää naamaansa. Hienoa. No ainakin savukoneisiin on käytetty paljon fyffeä, sillä tämä on katsoisi kuin jotain Kivisten ja Sorasten tupakkamainosta.

On yö ja siksi valoisaa, koska päivälläkin on. No nyt Draculaa aiotaan ampua halikolla, mutta hyvä paha Dracula-kultti...

Olisi muuten pitänyt ennemmin katsoa vaikkapa Valley of the Wolves Iraq, koska siinäkin on Billy Zane, mutta ei varmaankin Draculaa. Hetkinen, he ovat sisaruksia? Mutta eivätkös he äsken hässineet?  Hitto kun näiden kaikkien pitää näyttää ja olla kuin yksi ja sama puupää.

Tässä elokuvassa on mukana Brad Dourif ja hän on ehdottomasti yksi heistä joka sijoittuu korkealle jonkinlaisessa kaikkien aikojen parhaimmat näyttelijät-listallani, jos sellaista nyt joskus satun sen enempää miettimään. Dourif ei kuitenkaan ole se yksi lempinäyttelijöistä jonka vuoksi Vlad päätyi tämän haasteen elokuvaksi, vaan kyseessä on Billy Zane, jolla muuten on tänään syntymäpäivä, että onnea ja iloa monen monta kiloa. Zane ei ole mielestäni mikään erityisen erinomainen näyttelijä, vaikka onkin tehnyt useamman roolisuorituksen josta olen nauttinut suuresti, mutta muutamasta poikkeuksesta huolimatta hän on enemmänkin vain ihan ok-tason esiintyjä. Kyllä hän mielestäni pesi Leonardo DiCaprion Titanicissa, mutta toisaalta siinä elokuvassa se jäävuorikin oli mielestäni kiinnostavampi kun DiCaprio, joten Zanen paremmuus ei paljoakaan vaatinut. Ensimmäinen elokuva josta Zane jäi mieleeni oli vuoden 1989 Rasvatyyni (sitä aiemmin nähdyn Paluu tulevaisuuteen-elokuvan rooli tuli huomatuksi vasta myöhemmin), joka sekään ei mielestäni ole korkeintaan kuin ihan hyvä trilleri, eikä Zanen pahisrooli nyt mikään mullistava ollut, vaikka varsin hyvin hän osasikin olla lipevästi inzane. Se nimenomaan on syy miksi Zane on jäänyt mieleeni: hän kykynsä olla jotenkin mukava, todella limainen, täysi mulkero ja silti taas todella kiva heppu.

Katsokaa nyt tuota hymyä. Tuollainen mies huijaa mummojen rahat ja tekohampaat.

Lisäksi hän oli Mustanaamio ihastuttavan camphenkisessä elokuvassa. Minä rakastan Mustanaamio-leffaa, vaikka antamastani pistemäärästä se ei käykään ilmi.

En silti oikein osaa suositella Zanen elokuvia vain sen perusteella, että missä hän olisi ollut niin hyvä että löisi läpi muunakin kuin vain satunnaisen onnen B-näyttelijänä, sillä tokihan hän lukeutuu siihen Brendan Fraserien sarjaan jossa on vaikea sanoa miksi hänestä oikein pitää, mutta silti valitsee taas elokuvan katsottavakseen juuri hänen vuokseen. Joten vaikka Brad Dourif lukeutuu näyttelijäsuosikkeiheni kykyjensä ansiosta, mahtuu myös Zane sinne joillakin muilla ansioilla ja siinä missä Dourif on aivan liian hyvä tälläisiin Vladin kaltaisiin kakkapökäleisiin, ei sentään Zanekään sellaista ansaitse.

Kotivideolta näyttävä Vlad on kaikkea muuta kuin takakannen hehkuttama "tyylikkäästi filmattu" ja sen oleminen "kaukana genren keskinkertaisuuksista" on totta vain jos sillä tarkoitetaan sitä, että pitää tämän dvd:n hyllyssä erillään muista keskieurooppahalpiksista, sillä elokuvana se on juuri sitä puuduttavan tyypillistä aksenttisontaa jollaista Steven Seagal yrjöää takapuolestaan viikottain. Onneksi sentään näyttelijät ovat häpeällisen kehnoja ja jos ovatkaan koskaan alaa opiskelleet, niin korkeintaan Tommy Wiseaun johdolla.

Dourif ja Zane ovat tässä samasta syystä kuin kaikki Christian Slaterit ja Burt Reynoldsit ovat tälläisissä: vuokra pitää maksaa. Ja sen innostuksen näkee. Liian usein Dourifin ja Zanen osuudet vaikuttavatkin sellaisilta, että kuvausryhmä on käynyt jomman kumman kotona ja he ovat sitten siellä lukeneet roolinsa paperista, ja pätkät on sitten leikattu muun materiaalin sekaan kuin ne muka kuuluisivat sinne. Tosin Zane, joka sentään liikuskelee muuallakin kuin olohuoneessaan on saanut mainion pakenemiskohtauksen osakseen. Sellaisen jossa kaupunkilaisia ei näemmä ole informoitu elokuvan kuvauksista, sillä sen verran ihmetellen he seuraavat tapahtumia. Erityisen hauskaa tässä on paon loppu jossa Zane seikkailee katolla ja näyttäisi siltä, että vastapäisen talon ikkunassa chillaava heppu on kiinnostunut tapahtumista aivan kuten turisti nähdessään jotain mitä nyt turistit yleensä katselevatkaan kiinnostuneina.

Ei se kaikkein haisevin tapaus, mutta kyllä sitä silti kahdesti tarkistaa onko se vain Vlad vaiko pettänyt deodorantti.

Jonkinlaista plussaa siitä, että musiikissa lähennellään hetkittäin Philip Glassia. Vain pienin hetkittäin.

Tähdet: *

Vlad

Ps. Zanesta vielä se, että aikoinaan diggasin hänen kampauksestaan, joka tosin nykyvalossa vaikuttaisi olleen peruukki. Huomioiden sen kuinka nopeasti ja millä tavalla hän silloin muinoin kaljuuntui.

Elokuvahaaste 2016: 10. Suositun ohjaajan ensimmäinen elokuva

Cube - Kuutio (Cube, 1997)

Tällä haasteella saatetaan tarkoittaa suuren yleisön tuntemaa ohjaajaa, mutta vaikka Cuben ohjaaja Vincenzo Natali ei olekaan sillä tavoin ns. suosittu ja on kaiken kansan tunnettavuutta lähennellyt vain elokuvallaan Splice, ja sitäkin enimmäkseen koska miespääosassa oli Oscar-voittaja Adrien Brody, niin oli sitä kaikkien mielissä tai ei väitän Natalin olevan siltikin suosittu ohjaaja. Yleisömäärä on ehkä pienikokoinen, mutta jokainen joka siihen kuuluu taatusti arvostaa Natalia jo pelkästään Cuben ansiosta ja hän on siten suosittu heidän joukossaan. Kuitenkaan vähättelemättä miehen muita ohjaustöitä, sillä esimerkiksi Cypher ja Nothing ovat aivan loistavia elokuvia, on Cubessa silti jotain joka teki niin lähtemättömän vaikutuksen ettei hän siihen samaan ole enää muulloin yltänyt. Uskon sen suurelta osin johtuvan siitä, että Cuben ilmestyessä kukaan ei vielä tiennyt Natalista mitään ja ennakko-odotuksia ei täten ollut ja vaikka myöhemminkin hän on osannut olla yllättävä niin sitä kuitenkin osasi jo odottaa jonkinlaista massasta poikkeamista, jonka vuoksi niissä ei ollut enää sitä puun takaa iskemistä. Sinänsä Natalin päätyminen eräänlaiseksi nimettömäksi televisio-ohjaajaksi ei ole yllättävää, koska hän ei missään vaiheessa tehnyt samanlaista läpimurtoa isompiin piireihin kuin varsin samantyylinen ohjaajakollegansa Darren Aronofsky, mutta toivottavaa on että näin tuisi vielä käymään. Vaikka riskinä onkin taantuminen entisestä vaihtoehtoelokuvantekijästä massatehtailijaksi. No kuitenkin, Natali ei kenties ole suosittu ajatellen hänen nimitunnettavuuttaan (omaa ja elokuviensa), mutta heidän joukossaan jotka ylipäätään hänen elokuviaan katsovat on nimellään merkitystä, jolloin seuraavankin elokuvansa katsoo juuri suosimansa ohjaajan vuoksi.

Ihminen herää oudosta kuutiomaisesta huoneesta. Jokaisella seinustalla on luukku joka johtaa identtisen näköiseen huoneeseen ja tämän huoneen jokaisella seinustalla on luukku joka johtaa identtisen näköiseen huoneeseen. Kohta ihminen huomaa ettei ole yksin, vaan kuution sisällä on muitakin ihmisiä etsimässä ulospääsyä. On kiukkupussi, hysteerikko, rauhallinen, sademies ja David Hewlett, eli kyynikko. Eikä kukaan heistä tiedä miksi he täällä ovat.

Ja jos ihmisten väliset jännitteet eivät riitä nostamaan vaikeustasoa, niin huoneet vaihtavat paikkaa kuin rubikin kuutiossa ja VARO! Joissakin huoneissa on ansoja. Tappavia sellaisia, eikä siis naiselta vaikuttava mies.

Cubessa luotetaan aika tuttuihin ihmismalleihin ja odotettuihin Big Brother-konfliktien synnyttämisiin, ja ns. päivän pelastavan henkilön tietää heti hänet nähdessään siitäkin huolimatta, että jokaisen mukana olevan henkilön läsnäoloa perustellaan hänen kyvyillään selvitä uhkaavista tilanteista. Siksipä yksi heistä on vankikarkuri joka ehkä sen vuoksi löytäisi tien pois tästä huoneiden paikkaa vaihtavasta ansakuutiosta, toinen on matemaatikko joka voisi huonenumeroiden perusteella päätellä mitkä huoneet ovat turvallisia, etc. Joten tämän suhteen henkilökaartilta saa sen mitä tarinalta odottaakin, varsinkin kun rauhalliselta vaikuttava johtajatyyppi osoittautuu lopulta haitallisimmaksi tapaukseksi ja hysteerikosta on ainakin vähän enemmän apua kuin Veronica Cartwrightista. Hyvin näyteltyhän nämä hahmot ovat ja ei heidän henkilöllisyyksiensä puimiseen käytetä liiaksi aikaa, että vaikka ne eivät ansatarinaaa ajatellen olekaan yllätyksellisiä niin esiintymisten suhteen ei varsinaista valittamista löydy kuin korkeintaan joistakin hetkittäisistä paniikkikohtausten ylilyönneistä, jotka tuntuvat siltä kuin olisi eksynyt vuvuzelakonserttiin. Kuitenkaan se, että ihmisten välillä syntyvät odotetut riidat ja "selviytyjä" on liian helposti tunnistettavissa, tai kuinka ajoittain hysteriaesiintyminen nousee liiankin kovaääniseksi eivät pilaa laisinkaan Cuben yllytyksellisyyden tuntua, joka rakentuu hahmojen sijaan syyn puuttumisesta: he vain ovat siellä, mutta kukaan ei tiedä miksi, eikä kukaan tule kertomaan.

"This may be hard for you to understand, but there is no conspiracy. Nobody is in charge. It, it's a headless blunder operating under the illusion of a master plan. Can you grasp that? Big Brother is not watching you."

Cube vahvistaa arvaamattomuuden tunnettaan uskomattoman hyvin luodulla ahdistavuudella, jossa pienet tummasävyiset tilat, värisevä kameratyöskentely ja painostava syntikkahuuruilu tekevät yhdessä pinna kireällä olevien ihmisten kanssa kaikesta sellaista ahtaan paikan kammoa jollaiselle ei aina edes omaan mieleen sulkeutuminen vedä vertoja. Tämä on niin vahvatunnelmainen, että kunhan on ensin huuli pyöreänä päässyt loppuun saakka haluaa varmasti katsoa jatko-osat (joiden kanssa Natali ei ollut tekemisissä) Cube 2: Hypercube (2002) ja Cube Zero (2004), mutta vaikka ensimmäisen elokuvan innostamana ne houkuttavatkin niin näitä houkutuksia kannattaa vältellä kuin ruttoa. Kakkososa vetää peliin ihme Eka Vekaran housuja muistuttavan ulottuvuuskuution joka hukkaa kaiken ahtaan paikan tunnnelman ja Geraint Wyn Daviesin psykoilu saa toivomaan että elokuva olisi täynnä vain Veronica Cartwrighteja jotta olisi edes hetki rauhallista ja vaikka kolmas osa toki vaikuttaa hivenen kiinnostavalta siirtäessään päähuomion kuution ulkopuolelle, niin juuri siten kadotetaan tyystin tämän ensimmäisen elokuvan selittämättömyys ja nimenomaan se syyn puute on hyvin tärkeä seikka Cubessa. Mistä syystä Natalikin oli leikannut pois omasta elokuvastaan loppukohtauksen joka olisi kuulemma näyttänyt kuution ulkopuolelta. Lihapullat kun eivät maistu paremmalta kun näkee kuinka paljon kanannahkaa ja kumisaappaan palasia siihen on pakattu, vaan epäilemällä onkos se nyt lihaa sittenkään.

Cube on Saw-elokuva jollainen jokainen ensimmäisen sahan jatko-osa toivoisi olevansa ja Natalille esikoisteos johon kaikkea myöhemmin tekemäänsä verrataan.

Tähdet: *****

Cube - Kuutio

Elokuvahaaste 2016: 9. Dokumentti

Sel8nne (2013)

Kuka ihme hyväksyi tuon kansikuvan. Henry Lee Lucas?

Eräs työpaikkani kanta-asiakkaista on vanhempi täti joka on vainoajatason fiksoitunut Teemu Selänteeseen ja yli-innokas fani hän on koska ex-miehensä (tai ex-miehen veli?) oli joskus muinoin soittanut urkuja jossakin tapahtumassa jossa Selänne oli ollut vieraana. Eli melkein sukua julkkikselle tai jotain. Tämä nainen jaksaa ja jaksaa puhua Selänteeseen liittyviä asioita nimenomaan minulle sillä jaan saman etunimen tuon kiekkosankarin kanssa. Ne jutut kun nyt vain ovat, sanotaanko hieman puuduttavia kun kuulet ne uudestaan ja uudestaan.

Selännetäti: "onko Teemu Selänne koskaan käynyt luonasi ja sanonut, että hei, meillähän on sama nimi."

Minä: "ei ole."

Selännetäti tuo luokseni sanomalehden jonka kannessa komeilee Teemu Selänne: "kuin peiliin katsoisi."

Minä en näytä Teemu Selänteeltä.

Selännetäti: "onko sinut nimetty Teemu Selänteen mukaan?"

Minä: "epäilen suuresti ottaen huomioon että Teemu Selänne oli syntyessäni kahdeksanvuotias, eikä varmaan vielä silloin kaikkien tuntema jääkiekkoilija."

Selännetäti: "anteeksi, saanko kysyä jotain henkilökohtaista?"

Minä: "toki. En kyllä takaa että vastaan."

Selännetäti: "tunnetteko Teemu Selänteen, kun teillä on sama nimikin?"

Minä: "ei, en tunne. Jos se lohduttaa, niin tunnen kyllä erään toisen Teemun."

Seuraavana päivänä käymme saman keskustelun uudestaan.

Voiko Teemu Selänteestä kertova dokumentti tarjota enää mitään tuota kiinnostavampaa. Sitä ei ainakaan ole sen nimi, joka on niin 90-luvun puoliväliä, että kohta varmaan Hootie and the Blowfish nousee listakärkeen.

Teemu Selänne ei ole juuri koskaan negatiivisessa valossa julkisuudessa paistatellut, ja äkkiseltään ajatellen lähimmäksi nykäsmäistä lööppijulkisuutta hän on tainnut päästä muutaman viikon takaisella twiitillään joka otettiin tahtomattaankin maahanmuuttokriittisen keskustelun veturiksi. Toki nyttemmin miehen ns. eläköitymisen vuoksi hän (ja vaimonsa) ovat olleet selvästikin aiempaa enemmän tarpeettomien uutisten vuoksi esillä, sillä tarvitaanko nyt todellakin säännöllisiä raportteja siitä kuinka kussakin iässä ollaan vielä seksikkäitä ja hyvässä fyysisessä kunnossa, taikka millainen sisutus tällä kertaa kodista löytyy. Joten toki vaarana on se, että ihminen jonka ammattiin kuului julkisuus koettaa vahingossakin paikata sen mahdollista aukkoa suostumalla uutisointeihin jotka eivät lopulta ole hänelle hyväksi. Tietenkin vielä pahempaa on jos sorrutaan itse tehtailemaan niitä lööppejä jotta pysyttäisiin ihmisten mielissä ja silloin edessä on matka antabuskuureihin ja uskoontuloon. Mutta niin, koska Selänne tosiaan on lähes poikkeuksetta ollut aina vain positiivisella tavalla esillä ja tuntuu olevan kaikkien mielestä tosi mukava heppu, ei varmaankaan tule yllätyksenä että hänestä kertova dokumentti on oikeastaan aika tylsää henkilöpalvontaa. Hienoa on, että mukana on runsaasti kavereita, kollegoita, sukulaisia, valmentajia ja muita puhumassa Teemusta, ettei puhuvista päistä ole pulaa, mutta kun kaikkien mielestä Temppa on vaan tosi mukava ja siinäpä se, niin vaikka sitä ei nyt odotakaan mitään pohjamudissa rämpimistä on dokkari aika pahasti yksipuolinen kuvaus ihmisestä joka kuitenkin on edelleen kenties tunnetuin suomikiekkoilija. Hienoa on, että mukana on eräs toimittaja mainitsemassa siitä kuinka media käsittelee Selännettä liiankin hellästi ja hän ilmeisesti oli ainoa joka uskalsi hieman muuhunkin, mutta sekin jää silti aikalailla sen varjoon että taas Teemu on tosi mukava heppu ja tämä toimittajakin tuntuu lopussa olevan jokin Temen bestis. Kuka minä on Selänteen mukavuudesta vastaan sanomaankaan ja istuuhan tämä dokkarin silkkihansikastyyli hyvin miehen maitopoikaimagoon, ja jos ei todellakaan ole mitään pahaa sanottavana niin ei silloin pidäkään mennä Michael Mooren populistiselle linjalle jossa sellaista tongitaan väkisin esille. Vähäiset oikeasti negatiiset asiat jotka dokkarissa tulevat esille koskettavat Teemua vain väistellen ja kun mainitaan isoveljen päihdeongelmat tai vanhempien ero on sillä varmasti vaikutusta päähenkilöönkin, mutta nämä ovat myös osoituksia dokumentin valitsemasta hyvän valon linjasta, kun kaikki ns. paha tapahtuu vain muille ihmisille. Samapa tuo, sillä Sel8nne taitaa olla tarkoituksellakin hyvän mielen dokumentti ja siinä se onnistuu, sillä kesämaisemissa autoileva, golfaava, kokkaava, taikka rannalla leipää heittävä Teemu vaikuttaakin tosi mukavalta mieheltä.

Ei tämä kuitenkaan oikeasti tunnu kertovan kovinkaan hyvin Teemu Selänteestä juuri muuta kuin että okei, hän oli/on jääkiekkoilija ja menestynyt sellainen. Toki siellä ovat ne pakolliset uutisvälähdykset miehen uran varrelta, jolloin ainakin ne oletettavasti tärkeimmät ammattitapahtumat tulevat mainituiksi, mutta miten olisi ollut jokin syvempi tapa kertoa miksi Selänne oli hyvä kiekkoilija ja menestyi rapakon toisellakin puolelle kuin vain maininta siitä, että hän joutui itse lapsena pesemään kiekkovarusteensa. Onhan siellä todellisuudessa tarpeeksi materiaalia jotta miehestä ja kyvistään saa kunnon kuvan (vaikka mitään ihmeopetusta siitä miten tulla mestarikiekkoilijaksi ei voikaan ymmärrettävästi antaa), mutta kuten oikeastaan jokainen muukin ohjaaja JP Siilin teos, vaikuttaa Sel8nne kuin koettaisi työntää kuulaa ilmapallolla: vaikuttaa helpolta, mutta ei lähde liikkeelle koska on tyhjää täynnä.

Eikä sen pitäisi olla.

Mutta ei tämä tehnyt Teemu Selänteestä yhtään sen "lihallisempaa" ihmistä kuin Nintendo-lehdissä olleet mainokset joiden kautta hän alunperin tuli tunnetuksi muillekin kuin muka urheiluihmisille.

Mitä hiton hyötyä on ruudussa mainita uraan liittyviä kiekkoilukausia kun yksikään niistä ei kerro muuta kuin, että nyt on ilmeisesti eri vuosi vuosi menossa ja taas Teemu on mukava tyyppi.

En siis laisinkaan väitä ettäkö Sel8nne olisi epärehellinen dokumentti ja ruikutuksestani huolimatta huomautan, että jos ei rupea ihmettelemään kaiken keveyttä ja vain ottaa sen sellaisenaan syliinsä on Sel8nne mukavaa katseltavaa ja ei kai sen muuta tarvitse ollakaan. Olisin silti toivonut, että Teemu Selänne esittäytyisi minulle enemmänkin muuna kuin vain kahdeksan vuotta vanhempana kaimana ja lisämateriaaleina olevat lyhyet pätkät (eräänlaiset poistetut kohtaukset) antavatkin paremman kuvan dokkarin sisällöstä, ja tekevät sen nimenomaan olemalla irrallaan toisistaan, kuin olemalla yhtä samaa lightkamaa toistavana pötköä. Hän on nyt vain kaikkien mielestä hyvä ammatissaan. No niin on useampi minunkin kollegani ja jotenkin tuntuu, että heistä saisi syvällisemmän elokuvan aikaiseksi. Olisi varmasti saanut Selänteestäkin. Kenties se olisi vaatinut toisen ohjaajan?

Fanituote.

Tähdet: **

Sel8nne

Elokuvahaaste 2016: 8. Elokuvan kannesta voi tehdä elokuvanaaman

Good Guys Wear Black - Mustat tiikerit (Good Guys Wear Black, 1978)

Teen nämä järjestyksessään, katsoen mikä seuraava haaste on vasta sen ollesssa vuorossa ja siksi miettimättä etukäteen mikä elokuva sopisi kulloiseenkin haasteeseen. Toki mielessäni on muutama elokuva joiden kohdalla olen tuuminut, että jos se ja se sopii johonkin tehtävään niin saatan sitä siinä hyödyntää, ja olen tietenkin ennen aloitusta vilkaissut mitä kaikkea haastelista sisältää, etten täysin tietämätön tulevasta ole, vaan pikemmin ulallani siitä mikä on järjestys. Niin ja koska en viitsinyt opetella niitä ulkoa en myöskään kaikkea muista, jotta spontaanius olisi mahdollisimman toimivaa. Aluksi myös tuumin josko saisin hankaloitettua missiota siten, että kaikki elokuvat olisi valittu vhs-kokoelmastani, mutta sitten ajattelin että eh, miksi. No kuitenkin, sen muistan että yksi jossain vaiheessa eteen tulevista haasteosioista on kirjoittaa elokuvasta joka ilmestyi allekirjoittaneen syntymävuonna ja se tulee aika varmasti olemaan se elokuva jonka piti olla tässä kirjanaamatehtävässä ja tämän Chuck Norrisin ensimmäisen soolohitin puolestaan oli tarkoitus olla se syntymävuosielokuva. Jep, 1978, tuo vuosista paras ja kaunein. Vaihto tapahtui syystä, että katsokaa nyt tuota kantta:

Vietnamin sodan ollessa lopuillaan kiero ministeri Morgan (James Franciscus) neuvottelee sotavankien vapauttamisesta, mutta vastapuolen edustaja on valmis yhteistyöhön vain jos CIA:n maahan soluttautuneet agentit, ns. Mustat tiikerit paljastetaan ja uhrataan teloitettaviksi. Morgan tavoittelee Nobelin rauhanpalkintoa ja mikä olisikaan parempi keino hankkia se kuin palauttaa omat vangitut pojat elävinä kotiin, joten mitäpä muutama (sata jotain?) CIA:n asiamies siinä painaa. Teuraaksi vain. Sellaiseksi päätyykin agentti Bookerin (Chuck Norris) johtama ryhmä ja vain muutama heistä pääsi ehjin nahoin takaisin kotimaahansa.
Nyt paria vuotta myöhemmin Booker on jonkinlainen mekaanikkorallikuskiprofessori(?) joka saa yliopistolla vieraakseen asianajajatutkija Margaretin (Anne Archer) joka tuntuu olevan kovinkin hyvin perillä miehen CIA-menneisyydestä. Samaan aikaan jäljellä olevia Mustia tiikereitä ruvetaan järjestelmällisesti pistämään hengiltä ja Bookerin tehtäväksi jää estää lisäkuolemat, mutta tottakai hän saapuu kaikkialle liian myöhään ja lopulta vain hän itse jää hyppimään tuulilasien lävitse pysäyttääkseen Morganin, joka on ruvennut pyyhkimään todisteita selaushistoriastaan.

Craig Safanin score jatsaa aika mukavasti ollen tekoajalleen aika tutunoloista (ts. laloschifrinmaista) ja erityisen mainiota tässä elokuvassa onkin juuri sen kylmä 70's-staili (vrt. Likainen Harry, Kovaotteiset miehet, Pakotie) yhdistettynä Norrisin karatemeininkiin ilman, että elokuva tuntuisi blaxploitaatioversioista tutun koomiselta (vrt. Black Belt Jones). Mikä ei siis tarkoita etteikö Good Guys olisi ajoittain aika huvittava, mutta se selvästikin pyrkii olemaan ns. karate-elokuvan sijaan nimenomaan 70-luvulle tutun tyly kova paranoidi kyttäleffa, vain korvaten pistoolin kengänkuvalla. Huvittavaksi se muuttuu enimmäkseen koska on aika samperin kömpelö ja ei juuri kulu minuuttikaan jolloin kuvaus, valaistus, tms. vaikuttaisi siltä kuin tekijätiimi koostuisi vain kädettömistä ja sokeista, jonka vuoksi myötähäpeä meinaa peittää coolit hetket alleen. Ja uskokaa pois, vaikka kamera meinaa koko ajan kaatua kuvaajan mukana, tarkennus on kuin kaihipotilaalla ja yö on valoisampi kuin Josif Stalin, on Good Guys myös täynnä samperin cooleja hetkiä jonka vuoksi en laisinkaan ihmettele elokuvan menestystä, mutta ihmettelen että miksi siitä huolimatta esimerkiksi kameraa ei voitu antaa jollekin joka ei ollut krapulassa. Toki myös Norrisin hahmon kierrättäminen erilaisissa muka eksoottisissa kuvauspaikoissa (viidakko, lumihuippuinen vuori, etc.) tuntuu tarpeettoman typerältä ja siitä lieneekin pitkälti syyttäminen tuolloin kuumimmillaan olevia James Bond-elokuvia joissa sellainen on arkipäivää. Se tuskin on kovinkaan kaukaa haettu yhteys, sillä vaikka Norrisin hahmo onkin erilainen agentti kuin Bond, on tähän silti pistetty mukaan 007-leffoista tutun oloisia hetkiä, kuten vaikkapa se laskettelurinteessä pyllähtäminen.

Samapa tuo, sillä vaikka elokuvassa onkin hikipajafiilistä, on se hyvin mainio toimintaelokuva (tai pikemminkin jännityselokuva) ja oli mitä mieltä tahansa Norrisin näyttelijänlahjoista, istuu hän tähän yhtä hyvin kuin supermakeet viikset naamaansa.

Tähdet: ***

Good Guys Wear Black - Mustat tiikerit

Ystävänpäivä. Nyt

Rehellisesti sanoen en oikein ymmärrä tälläisen erillisen ystävänpäivän tarkoitusta muuna kuin kauppojen halusta myydä tuotteitaan, sillä kyllähän ystäviä tulisi arvostaa 365 päivää vuodessa, eikä siitä siten pitäisi joutua erikseen muistuttamaan. Joskin huomautettakoon etten minä kyllä juhli vappua, juhannusta tai muitakaan tälläisiä ihmisilon ihanuuksia ja kurjuuksia, että mitä minä tylsimys mistään mitään tiedän. "Bah, humbug!"

Mutta kun tälläinen päivä ja sen toivotus kuitenkin tuo hyvän mielen, niin onhan tämä ehdottomasti parempi kuin ei olisikaan ja siitä syystä toivotankin hyvää ystävänpäivää tähän blogiin eksyneille, olimme sitten niitä oikeasti tai emme.

Elokuvahaaste 2016: 7. Elokuvassa juhlitaan

Very Bad Things (1998)

Kyle (Jon Favreau) ja Laura (Cameron Diaz) ovat piakkoin rantautumassa avioliiton auvoisaan satamaan, mutta sitä ennen heistä edellisen kaverit (Christian Slater, Daniel Stern, Leland Orser ja Jeremy Piven) järjestävät miehelle polttarit. Yeah, bileet ja mikä tapahtuu Vegasissa pysyy Vegasissa. Parempi olisikin, sillä Laura on sen verran pahemmanlaatuinen bridezilla, että jos pelkkä parin minuutin myöhästyminen aiheuttaa itkupotkuraivoapokalypsin, niin miten hän saattaisikaan ottaa vastaan tiedon siitä, että paikalle kutsutun stripparin kanssa kävi pienoinen onnettomuus:

Hupsistakeikkaa!

Ennemmistöpäätöksellä asia päätetään salata ja kukapa nyt jotain stripparia kaipaisikaan: Paloiksi vain ja piiloon.

Mutta kuten aina, salaisuuksilla on paha tapa vuotaa esille ja jos parhaimpien kavereiden keskinäinen epäluulo ei ole jo tarpeeksi vahingollista, ei se ainakaan auta että Kylen tulee rehtinä aviomiehenä kertoa kaikki ja enemmänkin vaimolleen, joka puolestaan ei aio antaa muutaman ruumiin estää häämarssia. Rakastatko minua? Tapa koirasi ja paras ystäväsi. Ah, nuori lempi!

Ohjaajana toimineen Peter Bergin esikoispitkä vaikuttaa aikalailla (mies)kaveriporukalla pidetyiltä bileiltä jossa kuolatut tissivitsit käyvät taidekulttuurista ja suomalaiset persekännit eurooppalaisesta hienostuneesta viinimaistelusta jolloin herrasmiesmäinen merci beaucoup tarkoittaa mitä v*ttua sä kyyläät-grilliturpakäräjiä, ja oikeastaan hyvä niin, sillä tämä kun kuitenkin on elokuva nakit silmille-bileistä jotka johtavat katastrofiin jossa kirjaimellisesti ratkotaan ongelmat sahaamalla ihmiset paloiksi. Very Bad Things on kotimaisittain Sairasta sakkia ja vaikka elokuva saattoikin olla Bergille vain tekosyy kerätä frendit kasaan ja toteuttaa väkivaltapornofantasiabileet, niin kyseessä on hyvin nimensä (suomeksi taikka englanniksi) mukainen elokuva ja se todellakin tarjoilee sen mitä lupaakin.

Eihän tämä sinänsä ole mitään muuta kuin tyypillinen polttarikomedia jossa asiat menevät käsille, mutta tyypillisten krapulaongelmien kuten tatuointien, kadonneiden kavereiden ja putkaan päätymisen sijaan huumori on huomattavasti mustempaa ja siten varmasti vieraannuttavampaa. Nämä bileet kun eivät pääty halipusuihin ja vahvempaan perheonneen, vaan verimakkaraan joka on tehty parhaista ystävistä.

Ei tämä nyt siksi taikka siitä huolimatta mikään mestariteos ole, mutta ainakin se on mainio väylä nähdä suuri määrä tuttuja näyttelijöitä (joista osa oli tai on sittemmin tullut tutuksi yleisöystävällisemmistä elokuvista) vetämässä överiksi ja etenkin Christian Slater on selvästi nauttinut päästessään psykoilemaan oikein sielunsa kyllyydestä. Kyseessä on siis jonkinlainen näyttelijöiden vapaa-ajan elokuva.

On tämä silti hieman unohdettava, sillä se on kuin roisi vitsi joka naurattaa vain koska on sopivassa seurassa ja mielentilassa sen kuullessaan, mutta toistettuna sillä ei ole enää mitään annettavaa. Etenkin kun Berg tuntuu toistuvasti pyrkivän shokeeramaan vain shokkiarvon vuoksi ja etenkin lopussa se menee ihan naurettaviin sfääreihin, eikä sellainen jaksa kantaa itsensä kuin korkeintaan yhden kerran.

Leland Orser tuntuu usein saavan roolin jossa pitää sortua hysteeriseen itkuun (no, ainakin kolmasti se on tapahtunut.) ja okei, osaahan hän täristä, mutta miksi profiloitua sellaiseksi. Tosin olisi hän voinut esittää sen tuplasti tässä elokuvassa, sillä Favreau ei ainakaan sitä osaa vaikka kuinka vinkuu.

Tähdet: **

Very Bad Things

Elokuvahaaste 2016: 6. Elokuva, jonka nimi on yksi sana

Congo (1995)

Tietoliikennemoguli R.B. Travis (Joe Don Baker) on lähettänyt afrikkalaiseen viidakkoon tutkimusryhmän, jotta he löytäisivät timantteja joiden avulla voisi valmistaa laseraseita... koska timanttilaser on hyvinkin tarpeellinen tappoväline verkkoyhteyden saamiseksi? Ryhmä löytää jonkinlaisen apinagorillatemppelin ja kaikki kuolevat. Siispä uusi tiimi on lähetettävä suorittamaan tehtävä loppuun ja Travisille työskentelevällä  Karenilla (Laura Linney) on omat motiivinsa olla mukana, sillä yksi aiemmassa ryhmässä olleista ja vielä vain kadonneeksi oletettu henkilö oli hänen miehensä Charles (Bruce Campbell), mutta tottakai mies oli tapettava pois jotta tilalle voidaan ottaa uusi (ei niinkään romanssikohde, mutta tarinapari), Peter (Dylan Walsh), joka työkseen opettaa gorillaa puhumaan ja joka haluaisi vapauttaa gorillansa kotiinsa viidakkoon. Tässä avuksi tulee liero aarteenetsijäliikemies Herkermer Homolka (Tim Curry), jolla on maailman parhaimman nimen lisäksi leppymätön jano varallisuutensa kasvattamiseen ja on valheellisesti halukas siten rahoittamaan gorillan vapauttamisen, jonka koti muuten sattuu sitten olemaan sama paikka josta se Travisin joukko etsi niitä timantteja. Homolka kun haluaa apinatemppelin aarteet.

Jostain syystä multimiljonääri Travis joka voisi ostaa koko maailman ja joka on valmis vaarantamaan kaikkien hengen (Charles oli hänen poikansa ja isä vähät välitti kun jälkikasvu kuoli) saadakseen ne timantit on kuitenkin niin pirun pihi ettei maksa Karenin matkaa, vaan rouva joutuu soluttautumaan Peterin joukkoon. Joo, on tässä pahoja aukkoja tolkussa, mutta onhan elokuvaa sentään kulunut jo 20 minuuttia, että niinhän se pitääkin olla. Ja nyt se onkin Travisin rahoittama projekti, vaikka rahamiehenä toimiikin Homolka joka ei ole missään tekemisisssä Travisin kanssa. No kuitenkin, viidakossa pahat gorillat rupeavat tappopuuhiin, joten ne leikataan halki timanttilaserilla ja ne joita ei paloitella, hyppäävät itse laavaan kuolemaan. Hei, kukapa meistä ei niin tekisi jos olisi mukana tässä elokuvassa. Onkin suoranainen ihme etteivät Karen ja muut ihmiset hyppää laavaan.

Congo vaikutti ilmestyessään aika hiton maittavalta elokuvalta. Se pohjautuu Michael Crichtonin kirjaan, jonka vuoksi sitä pystyi mainostamaan Jurassic Parkilla ja luomaan sen ansiosta tiettyjä positiivisia vireitä, ja omalta osaltani innostusta lisäsivät vielä näyttelijät kuten Tim Curry ja Bruce Campbell. Niin ja onhan Congo elokuva raivokkaista, älyllisistä apinoista, joten jei!

No, enimmäkseen apinoista jää mieleen miespääosan Dylan Walsh (joka muuten tuo käkkärätukassaan [ja näyttelijälahjojen rajoituksissaan] mieleen Steve Guttenbergin)

ja hän on niin uskomattoman tylsä tapaus, että jopa Matthew Broderick Godzillassa vaikuttaa kuin katselisi Jason Stathamin Crankia pikakelauksella. Walshin viittomakieltä osaava nynnerögorillakaveri on hänkin masentavan puuduttavaa seurattavaa, eivätkä valtaosa muistakaan elokuvan kädellisistä jaksa juuri hereillä pitää. Ollakseen ison rahan seikkailuelokuva jonka tekijäporukasta löytyvät alan veteraanit Kathleen Kennedy ja Frank Marshall, olisi luullut edes jotain heidän Indiana Jones-kokemuksistaan kulkeutuneen mukana Congoon. Siis muutakin kuin kahvitauot. Ainakaan se ei olltu kiinnostavat päähahmot.

Ja älkää edes aloittako Bruce Campbellista, joka toki on iloa tuottava ilmestys sen hetken mitä ruudulla näkyi, mutta kun roolissa on samanlaista silmään virtsaamisen makua kuin From Dusk Till Dawn kakkosessa, jolloin mies katoaa kuvioista ennen kuin häntä ehtii näkemäänkään. Toisin sanoen kyseessä on kuin venytetty cameorooli jota on sitten kuitenkin mainostettu isompana jotta saadaan nämäkin fanit mukaan.

Tim Curry sentään kulkee mukana omana itsenään, eli mainiosti ärsyttävänä itse ilkimyksenä, vaikka tuntuukin vain tyytyvän paperista lukemiseen ja Ernie Hudson on hauskasti edelleen Winston Zeddemore, vain vaihdettuaan duunia haamujen metsästämisestä apinaviidakossa samoilemiseen, mutta edelleen lievän kyynisesti ajatellen "if there's a steady paycheck in it, I'll believe anything you say."

On Congossa toki paljonkin varmaan päälle pelaamisen viihdyttävyyttä ja jos ei suuremmin keskity juonellisiin reikiin ja teroittamattomiin hahmoihin, ei juuri paljoa jää jäljelle, mutta ainakin se on ihan ok-tasoa.

Congo on aika selvästi tehty Jurassic Parkin menestyksellä rahastamaan, mutta seikkailuelokuvana se tuntuu pyrkivän silti enemmänkin Indiana Jonesin suuntaan, vaikka päätyykin sitten Tulijalan kaltaisten indykopioiden seuraan. Joten vaikka Congo on olevinaan juuri Jurassic Parkin tavoin iso seikkailuelokuva, vaikuttaa se aika pahasti kengännauhabudjetin ja viikon kuvausaikataulun teokselta, jossa tärkeintä on ollut saada jotain ja äkkiä markkinoille kuin tehdä pysyvän merkityksen elokuva, jolloin se suuri seikkailu lienee jäänyt tulitikkuaskiin johon juonikin kirjoitettiin. Ison rahan halpiselokuvista vain puuttuu usein se oikeanalainen tahattomuuden komiikka joka Tulijalan kaltaisista kömpelyyksistä tekee viehättävän, sillä tälläisen porukan kyllä uskoo pystyvän tylsyyteen, mutta ammattitaitoisempaan sellaiseen.

Tähdet: **

Congo