Tapeheads (1988)

Joskus sitä tulee ostaneeksi ylimääräistä saadakseen jotain pientä. Kuten vaikkapa uuden partakoneen, joka tulee uusine terineen halvemmaksi kuin erikseen myytävät terät. Tai kuten silloin kun ostin yhden Grand Theft Auto-pelisarjan soundtrackeista vain saadakseni yhden biisin, Boys Don't Cry:n I Wanna Be A Cowboy. Onnekseni GTA-levy sisälsi myös muutakin hyvää shittiä, vaikka toki olisin ostanut sen levyn I Wanna Be A Cowboyn vuoksi vaikka muu levy olisikin sisältänyt pelkkää Tokio Hotelia ja 50 Centia. Brr!!!
Nyt tulin toimineeksi samoin ostaessani neljän komediallisen elokuvan paketin nimeltä Great Comedy Movies. Tosin sana great on kolmen kokoelman elokuvan kohdalla paikoillaan vain jos perässä lukee pain.
Kokoelman neljästä elokuvasta olin nähnyt Ski School 2:n, Heaven Before I Dien ja Bustedin, ja jokainen niistä oli katseluvuorosta riippuen juuri sen hetkisen maailman huonoin elokuva. Mutta se neljäs elokuva, Tapeheads, joka oli syypää tämän paketin ostoon, oli oikeasti ihan hauska elokuva. Ei millään muotoa klassikkokamaa, mutta vähintäänkin paketin parin euron hintansa väärti.

En ollut aiemmin kuullutkaan koko elokuvasta ja oikeastaan ihmettelin että miksi en. Onhan pääosissa John Cusack ja Tim Robbins, jotka eivät nyt aivan metsän takana piileskele. Sitten kun elokuvan katsoo, niin tavallaan ymmärtää miksi siihen ei ole törmännyt aiemmin. Tämä on niin vääränlainen elokuva Cusackille ja Robbinsille, ollessaan eräänlainen Wayne's World/Bill & Ted-ulottuvuuteen kuuluva ja kyseinen komedian laji ei tule mieleen kumpaakaan näyttelijää ajatellessa. Cusackin ja Robbinsin komediat ovat joko kilttejä tai mustia, mutta eivät mitään far out duud!-sarjaa. Joten Tapeheads jääköön suosiolla sinne harvojen muistinperukoille.
Vaikka nyt Tapeheadsia katsellessa on vaikea kuvitella Cusackin ja Robbinsin olevan Dana Carveyn ja Mike Myersin kaltainen duo joiden esittämät hahmot jäisivät mitenkään elämään jatko-osiin, tai puhekieleen, niin Tapeheads on kuitenkin niitä elokuvia joista olisi varmasti tullut puhuttua koulun pihalla ahkerasti ja kohtauksia näyteltyä,,, jos vain olisi tiennyt sen olevan olemassa.

Ivan (John Cusack) ja Josh (Tim Robbins) ovat kaksi nuorta miestä joilla ei tunnu olevan selkeää päämäärää elämässään. Kaverukset työskentelevät vartijoina vain koska se on ainoa työ joka sattui olemaan tarjolla, mutta kun ylienerginen Ivan aiheuttaa molemmille potkut, on aika keksiä jotain muuta ja siihen tarjoutuu mahdollisuus Joshin elokuvaharrastuksen myötä.
Ivan päättää ryhtyä musiikkivideotuottajaksi ja Josh saa toimia ohjaajana. Sääli vain ettei kummallakaan ole oikeasti lahjoja uuden ammattinsa tueksi. Joshin elokuvasilmä kun tuntuu sijaitsevan housujen takaosan syövereissä ja Ivanin ainoa kyky toimia tuottajana on aikaansaada sopimuksia jossa he itse päätyvät maksamaan levy-yhtiölle jonka artisteille videot tehdään. Siispä rahan saamiseksi on tehtävä muutakin kuvaustyötä kuin pelkkää glamooriä musiikkivideointia.
Kuvataan testamenttia kun potilas kuolee kesken kaiken, mutta mitäpä tuosta kun voidaan laittaa ruumiille aurinkolasit päähän ja liikuttaa leukaa kuvarajauksen ulkopuolelta jotta näyttäisi siltä kuin potilas olisi hengissä. Ja kun muutkin projektit sujuvat yhtä onnistuneesti, niin ei liene ihmekään että kaikki roiskuu käsille multiorgastisesti. No, vaikka poikien videotuotanto on roskaa, niin jukra kuinka nauroin heidän tekemälleen kanaravintolamainokselle joka oli räppeineen kuin Dee Dee Ramonen käsialaa.
Toisaalla kongressiedustaja Norman Mart (Clu Gulager), joka vaalimainoksissaan runoilee ydinaseiden tarpeellisuudesta ja jakaa tanssiville lapsille savukkeita riitelee rakastajattarensa kanssa ja seksivideo jossa harrastetaan Seitsemän Kääpiö-fantasioita päätyy vahingossa Joshin ja Ivanin matkaan.
Ivan ja Josh saavat suuren mahdollisuuden kun pääsevät tekemään musiikkivideota juuri pinnalle nousseelle hard rock-yhtye Blender Childrenille (Lords Of The New Church! Tsiisus!) ja kun koko yhtye kuolee heti videon kuvaamisen jälkeen satelliitiin pudotessa kiertoradaltaan juuri yhtyeen jäsenten päälle, haluavat kaikki kanavat esittää Ivanin ja Joshin heille tekemää videota. Video on sontaa, mutta onneksi Ivan tekee virheen kopioidessaan nauhaa ja siirtää ääniraidan aiemmin tehdyn hautajaiskuvausten päälle. Siispä kohta musiikkimedia kehuu kilpaa Ivanin ja Joshin post modernia avantgarde-näkemystä ja kaikki haluavat poikien tekevän heille videon.
Kohta Ivanista ja Joshista kiinnostuu myös skandaalitoimittaja Samantha (Mary Crosby), mutta ei niinkään poikien työn vuoksi vaan koska Samantha saa tietää pojilla olevan tietämättään Martin seksivideo. Mart pääsee myös poikien jäljille ja kohta mukaan liittyvät tappajien laumat.
Ivan ja Josh ovat autuaan tietämättömiä perässään olevista tappajista ja kohdatessaan luotisateen luulevat olevansa ryöstön kohteina. Tappajat ovat ovat aivan pihalla tehtävästään ja aiheuttavat enemmän vaaraa ryhmänsä jäsenille kuin kohteilleen.
Menestyksen viimein raottaessa oveaan, päättävät pojat järjestää 30:ssa maassa esitettävän konsertin suosikkiyhtyeelleen The Swanky Modesille (Sam Cooke ja Junior Walker), joiden suosio on laskenut stadioneilta klubeihin. Pääesiintyjänä olisi Menudo, mutta The Swanky Modes tulee olemaan Ivanin ja Joshin päähuomion kohteena, vaikka juuri hetki sitten The Swanky Modesit varastivat poikien rahasalkun
Norman Mart gorilloineen ilmaantuu konserttiin noutamaan nauhaansa, jonka olemassaolosta pojat saivat vasta hetki sitten tietää. Koska paikalla on nyttemmin suosittu ja arvostettu video-ohjaaja, eli Josh, haluaa Mart saada kuulla hänen mielipiteensä Seitsemän Kääpiötä-seksinauhansa elokuvallisesta laadusta. Sääli että video näkyy livenä myös niissä aiemmin mainitussa 30:ssa maassa.
Kongressiedustajan ura kokee pienen kolhun.
Ivan ja Josh joutuvat pidätetyksi esitettyään pornoa televisiossa ilman lupaa, mutta pääsevät vapaaksi joutuakseen pidätetyiksi maksamattomien parkkisakkojen vuoksi. Muuten kaikki on ihan hyvin.

Tapeheads ei ole mikään komediaklassikko, mutta se on ihan selkeää kulttikamaa, sillä kaikki Buckaroo Banzai-elementit ovat kohdallaan.
Ajoittain hauska kuin mikä, tahattomasti ja tahallisesti.
Myöhemmin isoiksi tähdiksi päätyneitä nimiä rooleissa joihin heitä ei osaa kuvitella.
Ja ennen kaikkea, jos tämän näkee niin sitä rupeaa siteeraamaan puheissaan ja kuten jonkin UHF:n kohdalla, tämän elokuvan kohtauksia on hauska muistella myöhemminkin.
Onpa mukana vieläpä Jello Biafran cameo.

Kuten esimerkiksi aiemmin mainittu Bill & Ted, tai vaikkapa Ladattu Ase 1, Ford Fairlane, etc. Ei Tapeheads ehkä ole mikään laatukomedia, mutta se on niitä elokuvia joiden kohtausten kertaaminen porukassa aiheuttaaa kimppakivaa.
Toki tämä on myös sopivasti hellyyttävän kömpelö, huonosti näytelty ja muuta sellaista roskakivaa.

Osa elokuvan vitseistä on niin ns. out there, että voi oikein kuvitella kuinka käsikirjoittajat ovat nauraneet porukalla koko ajan oudommiksi käyville ideoille.
Pidin erityisesti kohtauksesta jossa tyypillinen elokuvakoditon pesee ikkunaa likaisella rätillä ja lasiin sylkien. Muutoin kohtaus oli hyvin perinteinen, mitä nyt herra sattui autonlasin sijaan roikkumaan kerrostalon ikkunoita pesemässä. Ilmeisesti tuollakin alalla kannatta erikoistua.
Aivan loistava oli myöskin Ruotsalainen syntikkapopyhtye jonka kaikki jäsenet näyttivät aivan Bogart Co:n aikaiselta Ressu Redfordilta ja heidän biisinsä oli Devon ruotsalaistama Baby Doll.
Ja kukapa voisi olla ihastumatta vitsiin jossa levy-yhtiöpomo soittaa sisäpuhelimella sihteerilleen ja kertoo ettei ota puheluita vastaan, kun molemmat ovat samassa huoneessa.
Elokuvan komedia liikkuu koko ajan siinä mitä hittoa?-akselilla jossa toteaa alituiseen ”mitä hittoa?”

Mukana on älyttömän hyvä soulia, funkia, hard rockia, kantria ja synapoppia sekoittava soundtrack ja elokuvassa soiva musiikki saakin jalan vatkaamaan kuin olisi astunut tehosekoittimeen.

John Cusack ja Tim Robbins ovat ihan hyviä rooleissaan, mutta koska he ovat tulleet tutuksi niin erilaisista elokuvista aiheuttaa Tapeheads jonkinlaista itsensäsäätämistä katsojalta. Oikeastaan se on hauskaakin nähdä herrat tälläisessä elokuvassa, sillä vaikka Tapeheads ei ole jäänyt elämään niin se on varmasti ollut hauska kokemus.
Huvittavaa on se, että jostain syystä viiksekäs nuori Cusack näyttää ihan Shia LeBeoufilta.

Tähdet: ***
Tapeheads
...NOIR

Evilenko (2004)

Vuorossa elokuva sarjasta jota minä kutsun ainakin tällä kertaa nimellä:
Elokuvia joita en olisi noteerannut, ellei sarjamurhaajakertomuksista kiinnostunut ystäväni olisi maininnut halunneensa nähdä sen ja koska myöhemmin huomasin elokuvan myynnissä niin muistaen tämän, ostin sen hänelle ja päätin itse katsoa sen samalla.
Eli lyhyemmin: EJEONESKYOMHNSJKMHEMNMTOSHJPIKSS.

Evilenko pohjautuu tosielämän sarjamurhaajan Andrei Chikatilon tarinaan ja periaatteessa kyseessä on tuttu sekopää tutisee, huutaa ja raiskausmurhailee lapsia ja naisia.
En ole syvällisesti Chikatilon tapaukseen tutustunut, joten en mene väittämään Evilenkon olevan mikään sanasta sanaan-tositarina, mutta päällisin puolin Evilenkon kyllä tunnistaa Chikatiloksi ja ei-niin-suuresti-aiheesta-kiinnostuneena se on minulle tarpeeksi.

Andrej Evilenko (Malcolm McDowell) on Venäläinen ala-asteen opettaja joka tuntuu olevan kellon ympäri peniksen oloinen heppu ja kun hän ensin haukkuu pikkutyttöä huoraksi, esittelee sitten sukukalleuksiaan ja koettaa raiskata hänet, niin voimme olla varmoja että Evilenko on sukunimensä etuosansa mukainen mies. Pikkutyttö luonnollisestikin tekee kohtauksesta kantelun, mutta todisteiden puuttuessa koulu päätyy vain erottamaan Evilenkon.
Kotona Evilenko kääntää asian siten, että hän olisi itse eronnut saatuaan selville koulun rehtorin kuuluneen antikommunistiseen salaliittoon joka koettaa vaientaa Evilenkon kaltaiset luomakunnan jalokivet.
Sitten jostain syystä KGB päättää palkata Evilenkon eräänlaiseksi agentikseen, aikeena syöstä tuolloinen presidentti Gorbachev vallasta. Öö, okei.
Evilenko viiltelee tyttöjä ja poikia hengiltä ja kun tarpeeksi monta vuotta on kulunut ja tarpeeksi monta uhria tullut, niin poliisi/miliisi hakee avukseen superkyttä Vadim Lesievin (Marton Csokas), joka muistuttaa tämän elokuvan perusteella kovasti Red Dragonin Will Grahamia (nimenomaan Edward Nortonin versiota hahmosta.) Vadimille kerrotaan tämän vielä tuntemattoman sarjamurhaajan silpovan uhrinsa, raiskaavan heidät ja vieläpä syövän uhrien lihaa, ja koska Vadimilla on uhrien ikähaarukkaan sopiva tytär niin siitä saadaan painostuskeino Vadimin suostumukselle.
Poliisi saa avukseen silminnäkijän joka oli löytänyt Evilenkon verinaamaisena nauttimassa tuoremman uhrinsa lihaa. Surku vain että tapahtuma ajoi silminnäkijän hulluksi ja vaikka hän aluksi pystyykin osoittamaan poliisille oikean tappajan, niin hän myös osoittaa sormellaan useampaa Evilenkoa muistuttavaa miestä.
Evilenko käyttäytyy kuulusteluissa niin agressiivisesti, että herättää omalla käytöksellään poliisien huomion ja päätyy pidätetyksi. Ei kuitenkaan kestä kauaa ennen kuin KGB käy vapauttamassa Evilenkon ja Vadim joutuu siirtämään tutkimustensa suuntaa. Eihän heillä kuitenkaan ollut mitään varmaa todistetta Evilenkon syyllisyydestä ja todisteiden mukaan pääepäiltyjä voisi olla neljäkin.
Yksi aiemmista epäillyistä oli psykoanalyytikko Aron Richter (Ronald Pickup) jolta Vadim pyytää myöhemmin apua murhaajan profiloinnissa. Nyt tämä kuulostaa vieläkin enemmän Thomas Harrisin käsialalta.
Uhreja on tähän mennessä löytynyt jo 29 joten kaikki apu onkin tarpeen ja sopivasti heti perään ilmaantuu uhri numero 30.
Richter uskoo nopeasti juuri Evilenkon olevan syypää ja rupeaa seuraamaan häntä aktiivisesti, mutta ei kerro epäilyksistään Vadimille.
Richter seuraa Evilenkoa kun tämä vie tuoreimman tulevan uhrinsa metsään ja sitten Richter kertoo Evilenkolle olevansa hänen isänsä. Öö, okei. Ja nyt isä on niin kovin ylpeä pojastaan, sillä Richter on myöskin pedofiili. No oli Richter Evilenkon isä tai ei, niin sillä ei ole pahemmin väliä kun Evilenko viiltelee Richterin hengiltä.
Tyypillisinä elementteinä näille tarinoille näemme kuinka sarjamurhaajahti alkaa vaikuttamaan sitä johtavan henkilön, eli Vadimin perhe-elämään rappeuttavasti ja toisaalla saamme todeta perinteiseen tapaan kuinka itse murhaaja kieriskelee välillä henkisessä tuskassa anteeksiantoa kaivaten ja seuraavaksi helpottaa oloaan uudella murhalla.
Uusimman tapauksen kohdalla Evilenko viimein tekee sopivan virheen joka saa Vadimin huomioimaan Evilenkon olevan etsitty murhaaja, mutta Vadimin pomo haluaa olla varma ja saada Evilenkon itse teosta kiinni, sillä mitä sillä on enää tässä vaiheessa väliä onko uhreja 36 vaiko 37.
Vadim ei suostu ehdotukseen, vaan käy pidätyttämässä Evilenkon samantien. Ensin poliisit pehmittävät Evilenkoa potkuilla ja sitten Vadim pyrkii voittamaan miehen luottamuksen ja saamaan esiin tunnustuksen teeskentelemällä olevansa lääkäri. Evilenko puhuu pöpipuheita siitä kuinka leijona pelasti hänet ja vei metsään, mutta oletettavasti kyseessä ei ole Narnian Aslan. Nopeasti Evilenko tuntuu hypnotisoivan Vadimin lapsen tasolle ja taas tulee mieleen Thomas Harrisin luomat hahmot kun Malcom McDowell on liikaakin Hannibal.
Vadim ryhdistäytyy ja nyt on Evilenko saatu viimein kiinni ja todisteitakin on tarpeeksi, mutta tottakai Vadim saa kenkää virastaan koska ei ole saanut virallista tunnustusta Evilenkolta.
Kuinka ollakaan juuri poistuessaan ilmenee, että Vadim on ainoa jonka kanssa Evilenko suostuu puhumaan ja lyhyen pöpipuheen jälkeen Evilenko luettelee kaikkien uhriensa nimet, joita on huomattavasti enemmän kuin mitä poliisi oli uskonut.
Oikeus, tuomio, kuolema.

Tietoni Evilenkon esikuvasta, Chikatilosta pohjautuvat muutamaan artikkeliin, pinnalliseen googlaukseen ja yhteen muistaakseni JIM:ltä tulleeseen dokumenttiin. Näiden perusteella voin todeta Evilenkon olevan ainakin tärkeimmiltä osin yhteneväinen esitetyn totuuden kanssa. Esiin on otettu ainakin todistetut kannibalismimurhatavat, Evilenkon/Chikatilon potenssiongelmat ja etenkin lopun oikeudenkäyntikohtaus on kuin suoraan tuossa mainitsemassani dokumentissa jossa näytettiin kuvamateriaalia Chikatilon oikeudenkäynnistä.
Se mistä nämä KGB-agenttimeiningit, salaliitot ja Evilenkon hypnoottinen vaikutus tulevat, ovat ainakin minulle toistaiseksi tuntemattomia asioita, mutta tuntuvat pitkälti pelkiltä keinoilta maustaa elokuvaa.

Etenkin tuo Evilenkon hypnoottinen vaikutus oli hiukan hölmö ja turha keino nostaa Evilenkoa/Chikatiloa ns. elämää suuremmaksi hahmoksi. Se oli etenkin siksi hölmö, että kun McDowell esittää Evilenkon sellaisena hahmona joka on joka tilanteessa hiukan pelottava ja juuri sellainen ihminen jonka seurassa ei viihdy, niin miksi muka ihmiset toistuvasti lumoutuvat hänestä kuin olisivat kohdanneet Alec Guinnessin.

Evilenkon ns. hypnoottinen vaikutus lisättynä muutamaan elokuvan kohtaukseen aiheuttavat aivan liikaa Hannibal Lecter-fiiliksiä.
Kohtaus jossa Vadim houkutellaan töihin on kuin Punaisesta Lohikäärmeestä, Vadimin ja Evilenkon keskustelut imitoivat etenkin Uhrilampaita ja muutama muukin kohtaus ovat kuin kopioita Thomas Harrisin tarinoista ja niihin pohjautuvista elokuvista. Aivan kuin Evilenkossa olisi pyritty osoittamaan, että unohtakaa kuvitteellinen Lecter, tässä on todellinen Hannibal, mutta sitten mallina olisi käytetty Uhrilampaita, etc. Se on hieman sääli, sillä muutoin kyseessä on ihan hyvä, perinteinen, mutta ihan hyvä sarjamurhaajajännäri. Ne Lecter-kohtaukset rikkovat tarpeettomasti ajatuksen kulkua.

Malcolm McDowell aiheuttaa aina jonkinlaisia suhtautumisongelmia kun katselen häntä elokuvissa. Toisaalta hän suurinpiirtein Jumalasta seuraava jos katselen Kellopeli Appelsiinia, mutta sitten taas toisaalta hän sortuu niin kovin usein tekemään näitä hullun katse-rooleja ja vaikka hän osaa tehdä sen unissaankin, niin se on samalla pettymyksen toistoa. Parhaimmillaan McDowell on tässäkin elokuvassa silloin kun hän on hiljaa ja on siten pelottava. Energisemmällä eläytymisellään McDowell on edelleenkin hyvä, mutta taas sitä samaa urautunutta toistoa.

Muistini mukaan samaan aiheeseen pohjautuva Citizen X oli elokuvana realistisemman oloinen, mutta sen kohdalla en muista ajatelleeni Hannibal Lecteria, joten se taitaa olla suurin ero näiden kahden elokuvan välillä. Siispä jos haluaa sarjamurhaajaelokuvansa olevan hiukan tappajaansa glorifioiva, niin tämä lienee näistä kahdesta suositeltavampi, mutta silti kyseessä on vain pelkästään ihan hyvä elokuva.

Elokuvan maailma on sopivan rujo ja realistinen, joten siltä osin tämä ainakin toimii erinomaisesti.
Angelo Badalamentin musiikki on pääosin toimivaa, mutta välillä se muistuttaa aivan liikaa Twin Peaksia mikä aiemman Hannibalismin lisäksi aiheuttaa satunnaista ajatusrikkonaisuutta.

Ei loistava. Ihan hyvä.

Tähdet: ***
Evilenko
...NOIR

Varastetut Lapset (Rabbit-Proof Fence, 2002)

Tarkoitukseni oli jättää tuo Muppettien Joulu teemansa vuoksi juuri joulun ajaksi päällimmäiseksi esille ja jatkaa sitten kohta perään pienimuotoisella Muppet-putkella, mutta tänään tulin katsoneeksi elokuvan joka muutti suunnitelmat sillä en malta olla siitä hiljaa.
Olin aamulla ennen työpäivän alkua äitini luona paistamassa luomakunnan kruunua ja koska possu lämpenee ajatukselle niin kovin hitaasti, tuumin että nyt on hyvää aikaa käydä läpi ns. keskeneräisiä projekteja. Tässä tapauksessa kyse oli siitä, että ehdin vihdoinkin kuunnella tuoreimmat Interpolin ja Laurie Andersonin levyt läpi, sekä katsoa hyvin pitkään Pakko katsoa-listani kärkisijoja kolkutelleen elokuvan Varastetut Lapset.

Alunperin tämä elokuva herätti mielenkiintoni aiheensa lisäksi myös siksi, että ollessani videovuokraamossa töissä eräs asiakas kyseli tämän elokuvan perään useampaan otteeseen. Itsekin ihmettelin miksei tätä löytynyt valikoimista, kuten olen tehnyt muutaman muunkin elokuvan kohdalla ja vastaus ylemmältä portaalta oli ettei elokuvalla ollut kaupallista arvoa. Toisin sanoen yksi tai kaksi vuokraajaa ei riittänyt syyksi ostaa elokuvaa valikoimiin.
Toinen Phillip Noycen vuoden 2002 elokuvista, eli Hiljainen Amerikkalainen toki otettiin hyllyjen täytteeksi, olihan siinä sentään kaksi houkuttelevaa nimeä (Brendan Fraser ja Michael Caine), sekä sitä pystyttiin tarpeen mukaan valheellisesti markkinoimaan sotaelokuvana. No, Hiljainen Amerikkalainen on erinomainen elokuva, joten toki olin tyytyväinen siihen että sitä ei sivuutettu, mutta mielestäni jopa videovuokraamo on kaupallisuudestaan huolimatta hiukan velvollinen palvelemaan myös vähemmistömakuisia asiakkaita. Sen sijaan, että otetaan taas parikymmentä kappaletta tuoreinta Markus Selin-tuotosta, otetaankin sitä vain 19 kappaletta ja kahdeskymmenes voisi olla vaikkapa Varastetut Lapset. Mutta ei, se kopio numero 20 Markus Selin-elokuvasta myy silti enemmän kuin joku Varastetut Lapset, joten bisnesmaailman raadollinen logiikka saa katsojan tuntemaan itsensä Don Quijoteksi.

Nyt olin viimein oikeassa tunnetilassa tätä elokuvaa varten ja voi pojat, se kouraisi niin syvältä sydämestä että töissäkin elokuvan kohtausten palatessa mieleeni oli hyvin vaikea olla liikuttumatta.

Varastetut Lapset kertoo tositapahtumiin pohjautuvan tarinan kolmesta Aboriginaalista, jotka tuon ajan (30-luku) Australian poliittisen ilmapiirin vuoksi joutuivat monien muiden tavoin pakkosijoitetuksi Moore Riverin reservaattiin. Täällä villeinä, jopa eläimellisinä pidettyjä Aboriginaaleja ”valkaistaan” ja uudelleenohjelmoidaan kalpeaa kansaa palveleviksi kilteiksi kristityiksi. Eli sama tarina on periaatteessa tuttu Amerikan intiaanien kohdalla, kun alkuperäiskansa joutuu itseään sivistyksen kulmakivinä pitävien uudisasukkaiden sorron kohteeksi ja kohta alkaa oma perintö olla uhanalainen.
Elokuva siis keskittyy kolmeen lapseen jotka lain voimalla varastetaan vanhemmiltaan kotialueeltaan Jigalongista ja viedään toisella puolella maata sijaitsevaan Moore Riverin eräänlaiseen koulutuskeskukseen oppimaan valkoisen ihmisen olevan muun värisiä tärkeämpiä.Varsinainen päähenkilö on teini-ikäinen Molly (Everlyn Sampi), joka pikkusiskonsa Daisyn (Tianna Sansbury) ja serkkunsa Gracien (Laura Monaghan) kera päättää karata Moore Riveristä ja palata Jigalongiin. Tytöt aloittavat raskaan kävelymatkan seuraten maan halki kulkevaa aitaa, jonka tarkoitus on elokuvan nimeen viitaten suojella viljelyksiä ahneilta kaniineilta.
Matkalla tytöt kohtaavat ihmisiä jotka haluavat auttaa heitä, mutta enimmäkseen he luottavat vain omiin kykyihinsä. Samalla pyritään välttelemään tyttöjen perään lähetettyjä etsijöitä ja matka sujuukin lähes loppuun asti tutkan alapuolella kulkien, mutta ennen kotiin pääsyä Gracie saadaan kiinni ja viedään takaisin Moore Riveriin. Elokuvan lopun mukaan Molly ja Daisy eivät enää koskaan nähneet Gracieta, mutta ilmeisesti hän oli kuollut nuorena.
Myöhemmin Molly sai lapsia jotka myöskin kaapattiin Moore Riveriin ja aiemman kaltainen pako tapahtui uudemman kerran.

Varastetut Lapset on hyvin koskettava elokuva ja se kuuluu siihen Million Dollar Baby-sarjaan jossa sydämen täytyy olla enemmän kuin kiveä karboniitissa jos se ei elokuvaa katsellessa sula.
Tarina saa puistelemaan päätä ajatellen, että miten tälläistä on voinut tapahtua ja vieläpä näin lähellä menneisyydessä. Uskomattominta näissä tälläisissä kertomuksissa on se, että kuinka aina pahaa tehnyt osapuoli on vakaasti uskonut olevansa oikeassa. Australian valtion näkökanta on ollut niin hakoteillä, että oikein hävettää heidän puolestaan, mutta tuolloin he uskoivat asiaansa ilman epäilystäkään olevansa väärässä. Asiastahan on sittemmin esitetty virallinen anteeksipyyntö ja ei Australia ole todellakaan ainoa maa jonka historiasta löytyy tuonkaltaisia virheitä.

Kenneth Branagh esittää elokuvassa Aboriginaaliasiamiestä joka on helppo luokitella rasistiksi hänen kuvaillessaan Abojen olevan villi-ihmisiä ja muuta sellaista, mutta enemmän hän on kuin District 9:n Wikus, konttorirotta joka ei edes vaivaa päätään ajattelemalla itse, vaan tyytyy uskomaan valtion määräysten ja ohjeiden olevan aina oikeita, oli sisältö sitten mikä tahansa. Branagh esittääkin roolinsa sopivan jäykästi ja onttosilmäisesti.

Elokuvan ehdoton voima on kuitenkin Mollya esittävässä Everlyn Sampissa. Hänen määrätietoinen uskonsa ja halunsa palata kotiin suojellen siskoaan ja serkkuaan matkalla on erittäin uskottavasti esitetty ja jos tästä tytöstä ei tule isona arvostettua tähteä, niin sitten hän on varmaan siirtynyt muihin hommiin.

Varastetut Lapset on elokuva jossa tuntuu olevan kaikki kohdallaan. Näyttelijät ovat hyviä, tarina mielenkiintoinen, ohjaus sujuvaa ja Peter Gabrielin musiikki on tunteisiin vetoavaa.
Ainoa miinus on seikka joka ei tietenkään edes ole miinus, on se että jos katsoja on herkkä itkemään elokuvia katsoessaan, niin kannattaa varata nenäliinoja viereen.

Tähdet: *****
Varastetut Lapset
...NOIR

Muppettien Joulu (The Muppet Christmas Carol, 1992)

Tokihan se pitää joulun kunniaksi ottaa esille joulu- tai vähintäänkin talviaiheinen elokuva ja mikä olikaan parempi kuin jokin Charles Dickensin klassikkotarinan filmatisointi. Siispä Muppetit, estradi on teidän.

Charles Dickens (Gonzo) on myymässä omenia ystävänsä Rizzo-rotan (Rizzo) kanssa ja kun he huomaavat katsojan päättää Dickens kertoa meille tarinan saiturista, Ebenezer Scroogesta (Michael Caine) ja hänen joulukokemuksestaan.
Kun Scrooge saapuu paikalle ilma tuntuu kylmemmältä ja vihannekset laulavat pilkkalaulua. Koronkiskontayrityksen omistaja Scrooge ei suostu toimistonsa lämmityksen lisäämiseen, koska se tarkoittaa rahanmenoa, siispä alaiset palelkoot. Jouluaattona on hyvä häätää ihmisiä asunnoistaan, koska heillä ei jouluvalmistelujen vuoksi ole varaa maksaa velkojaan ja tämän vuoksi myös Scroogelle työskentelevä Bob Cratchit (Kermit) joutuisi viettämään joulunsa masentaa työtä tehden.
Humpuukia toisteleva Scrooge heittää kiukkuisena ulos kaksi hyväntekeväisyyteen rahaa keräävää herraa, kuten myös täynnä jouluiloa olevan veljeenpoikansa Fredin (Steven MacKintosh). Bob saa kuitenkin Scroogen muuttamaan mielensä jouluaaton vapaasta osoittamalla, että koska joka ainoa muu paikka on kiinni ei asioita pääsisi hoitamaankaan ja hiiliäkin kuluisi kuluisi toimiston lämmitykseen.
Kotona, pimeässä istuvan Scroogen luona vierailevat hänen entisten yhtiökumppaneidensa Jacob ja Robert Marleyn (Statler ja Waldorf) aaveet. Haamut aloittavat laulun siitä kuinka kivaa oli elossa olessa häätää orpokotien asukkaita ja muuta mukavaa, ja ketjumäärästä päätelle Marleyt ovat nähneet Hellraiserin. Aaveet kertovat Scroogen saavan kuluvan yön aikana vieraakseen kolme joulun henkeä ja sitten tapahtuu kummia. Tässä vaiheessa Rizzo kyseenalaistaa tarinan soveltuvuuden lapsille, mutta Dickens vakuuttaa tarinan olevan kulttuurimerkityksellinen, joten jatketaan.
Scroogen luokse saapuu menneisyyden joulun henki (Jessica Fox), joka näyttää ihan joltain Japanilaisen kauhulefffan kalkkinaamaiselta tytöltä. Henki vie Scroogen menneisyyteen näkemään itsensä lapsena ja huomaamaan hetken jolloin Scroogen itaruuden siemenet alkoivat versoa. Siirrymme Fozziwigin kumikanatehtaan joulujuhliin jossa nuori Scrooge työskenteli ja kun muut iloitsivat, niin Scrooge jäykisteli huomauttaen johtaja Fozziwigille (Fozzie) juhlien tulevan kalliiksi. Täällä Scrooge tapasi myös ensirakkaansa Bellen (Meredith Braun), mutta suhde kariutui kun Scrooge ahersi töissä uskoen rahan olevan suhteen tärkein kulmakivi.
Menneisyys on koettu ja kohta historian kipeiden muistojen kalvama Scrooge kohtaa tämän joulun hengen (Donald Austen), joka näyttää kovasti Sormusten Herran Gimliltä hiusten värjäyksen jälkeen. Nykyistä hetkeä edustava henki ei ole yhtä pelottava kuin menneisyyden, vaan on joulupukkimaisesti hohottava paksumaha, lempeä jättiläinen. Tämän joulun henki näyttää Scroogelle kuinka ihmiset, eläimet ja kaikki muutkin iloitsevat joulusta ja tanssivat kaduilla. Nähdessään kuinka veljenpoika Fredin luona pilkataan ilkeää Scroogea, alkaa ilkimys pikkuhiljaa ymmärtämään maineensa olevan omista luuloistaan huolimatta negatiivinen. Henki vie Scroogen katsomaan Bobin kotia ja täällä Scrooge saa huomata tiukilla elävän Bobin kaikesta huolimatta arvostavan työnantajaansa, vaikka muut eivät sitä teekään. Bob on onnellisimmillaan saadessaan viettää aikaa perheensä kanssa, vaikka toki toivookin että rampa, keuhkovaivainen poikansa Tiny Tim (Jerry Nelson) saisi paremman elämän. Tiny Tim itse ei kuitenkaan surkuttele asemaansa laisinkaan, sillä ympärillä on rakastava perhe joka riittää hänelle. Scrooge ihastuu Tiny Timin ja Bobin asenteeseen ja haluaa tietää mitä heille tulee tapahtumaan.
Vuoroon astuu siis tulevan joulun henki (Robert Tygner) ja tapahtumapaikkana on hautausmaa. Hitto, kasvoton, tummanpuhuva tulevan joulun henki on todella creepy. Koemme Evil Dead kakkosen aika-avaruussiirtymän ja Scrooge kuulee ihmisten iloitsevan jonkun kitupiikin kuolemasta ja olevan kiinnostuneempia hänen rahoistaan kuin ihmisestä itsestään. Scrooge tietää puheenaiheen ja kuolleen henkilön olevan hän itse, mutta niin kauan kun hänen nimeään ei mainita, voi hän koettaa olla ajattelematta sitä. Tulevan joulun henki vie Scroogen Bobin asunnolle ja täällä Scrooge uskoo mielialansa nousevan hänen nähdessään täynnä elämää olevan Tiny Timin.
Tiny Tim on kuollut.
Henki vie Scroogen takaisin hautausmaalle näkemään oman hautansa ja tällöin Scroogen on pakko hyväksyä se seikka, että hän on se ihminen jonka kuolemasta kaikki iloitsevat.
Scrooge haluaa muuttua ja katuu menneisyyden pahoja tekojaan. Hän herää ja päättää korjata virheensä. Rahaa syydetään hyväntekeväisyyteen, lauletaan, ostetaan kalkkuna, ollaan ystävällisiä ja Bob saa palkankorotuksen.
Scroogesta tulee inhimillinen ja kaikkien pitämä henkilö.
Tiny Tim ei kuole... Tai siis, kaipa hän joskus kuolee, mutta ei ainakaan tuolloin kun tulevan joulun henki aiemmin näytti.

Muppettien versio Saiturin Joulusta on ihan mukava elokuva, mutta kyllä Bill Murrayn tähdittämä Haamujen Kosto on edelleenkin suosikkini tämän tarinan filmatisoinneista.
Muppettien Joulu sisältää hauskoja hetkiä, tutun ällistyttävän taidokasta nukkeanimaatiota ja hahmojen luonteet ovat tunnistettavan Muppetmaisia, mutta siitä puuttuu se kokonaisvaltainen riehakkuus jota ainakin minä odotan Muppet-elokuvilta. Tietenkin asiaan vaikuttaa Dickensin tarinan pitäminen kasassa ja kertomuksena se on lopun muutosta lukuunottamatta aika synkkä, mikä taas ei aina niin kovin hyvin pue Muppetteja. Kolmen vuoden ikäraja on mielestäni liian alhainen elokuvalle jossa on kohtauksia jotka ovat aikuisenkin silmiin kauhistuttavia. Mätänevistä ruumiista puhuminen, ränsistynyt hautausmaa tapahtumapaikkana ja kasvoton hirviömäinen kuoleman henki. Hmm...
Eli tämä on kaikkea muuta kuin vain lastenelokuva. Itseasiassa tämän voisi rinnastaa Henkien Kätkemään, joka ensisilmäyksellä saattaa näyttää lastenelokuvalta ja kenties onkin sitä, mutta se on myös lastenelokuva joka taatusti pelottaa osaa katsojakunnastaan.

Muppettien Joulu on kelpo versio tutusta tarinasta ja kuten sanoin se sisältää hauskoja hetkiä, mutta se ei ole perinteiseen Muppetiaaniseen tapaan yhtä iloisen energinen kuin mihin on totuttu, vaan on välillä jopa aika (tarkoituksellisen) masentava ja hidas.

Michael Caine oli loistovalinta Ebenezer Scroogeksi.

"Even the vegetables don't like him!"

Tähdet: ***
Muppettien Joulu
...NOIR

Dorian Gray (2009)

Kun elokuvan kannessa lukee seuraavanlainen puffaus:
”Twilight-saagan faneille. Oscar Wilden klassikkoteos Harry Potterien tuottajan käsittelyssä.”
Niin sillä ei ainakaan allekirjoittaneen katseluhaluja herätetä, mutta toisaalta ajattelen, että jos joku pystyy pilaamaan Wilden erinomaisen kertomuksen niin siihen vaaditaan jo erityisiä taitoja, joten Harry Twilighteista huolimatta uskaltauduin siirtämään levyn kotelosta koneeseen.

Nuori ja naiivi Dorian Gray (Ben Barnes) saapuu Lontooseen, tutustuu mukavaan taiteilija Basil Hallwardiin (Ben Chaplin) ja pian myös egoistiseen lordi Henry Wottoniin (Colin Firth.) Grayn kaunis ulkonäkö herättää ihastusta edellä mainituissa henkilöissä ja kun Hallward haluaa suojella Grayta kuin kukkaa kämmenellä, on lordi Wottonilla muuta mielessään.
Lordi Wotton tarjoaa Graylle savuketta ja näemmä tämä syöksee pojan himojen ja juhlahumun paheisiin.
Hallward maalaa Grayn muotokuvan ja lordi Wotton mainitsee, että on sääli kuinka tuo taulun kuvajainen tulee pysymään aina sen näköisenä kun taas Gray tulee ikääntymään ja kauneus on katoavaista. Pieni maininta siitä, että myy sielusi paholaiselle ja pysyt aina kauniina, ja Gray toteaa heti olevansa valmis kaupantekoon. No, siinäpä ei kauaa kestänyt. Yksi savuke, vierailu lähiöbaarissa ja maininta siitä, että ihmiset vanhenevat ja heti ollaan valmiita myymään sielu ikuisen nuoruuden haikailussa. Vielä ei kuitenkaan ole annettu mitään merkkejä siitä, että Gray olisi niin (sanaleikillisesti) pikkusieluinen, että sortuisi tarinan viittaamaan itserakkauteen näin vikkelästi ja en muista sen tapahtuneen näin nopeasti edes alkuperäisessä kertomuksessa, mutta tosin sen lukemisesta on kulunut runsaasti aikaa joten saatan erehtyäkin. Väliäkö tuolla.
Kohta Grayn selässä olevat arvet paranevat osoittaen näin, että sielu on tehnyt kauppansa ja Highlanderin tavoin Gray voi sortua vaikka mihin dekadenttiin toimintaan sillä elämä ei enää kuluta häntä vaan kaikki silmäpussit, haavat ja aivotimantit siirtyvät maalaukseen.
Grayn tyttöystävä Sibyl Vane (Rachel Hurd-Wood) haluaisi perustaa perheen, mutta Gray on aivan liian innostunut klubbailusta mikä johtaakin pariskunnan eroon ja lopulta Sibylin itsemurhaan.
Nyt Gray huomaa muotokuvansa muuntuvan jokaisen synnin ja lankeemuksen myötä, ja koska maalaus toimii eräänlaisena omatuntona päättää Gray piilottaa sen jotta voisi jatkaa juhlimista ilman nalkutusta.
Taulu jatkaa rappeutumistaan, kun taas itse herra Gray pysyy ulkoisesti kauniina, mutta hänen sisälleen kerääntyy kaikki turmelus.
Naidaan miehiä ja naisia, dokataan kuin viimeistä päivää, mutta jostain syystä tupakointi tuntuu olevan kaikkein synnillisin teko.
Hallward haluaisi lainata tekemäänsä Grayn muotokuvaa näyttelyä varten, mutta Gray ei suostu siihen, lopulta paljastaen Hallwardille piilottamansa taulun ja sen rujouden. Onnistuneena ratkaisuna katsojan ei anneta vielä nähdä taulua. Hallward haluaa tuhota taulun saadessaan tietää mitä se aiheuttaa Graylle, mutta tilanteesta hätääntynyt Gray päätyy tappamaan Hallwardin.
Huonona ratkaisuna katsojan annetaan nyt nähdä tuo muotokuva, joka ei ole lopulta kovinkaan turmeltuneen näköinen. Muutama hassu rosoinen tahra, pari kiipeilevää matoa ja jostain syystä taulu murahtaa katsojalle paljastaen vampyyrihampaat. Öö, okei.
Gray heittää Hallwardin ruumiin jokeen ja jatkaa leivosten syöntiä ja tupakointia.
Gray lähtee maailmanympärimatkalle ja palatessaan useamman vuoden jälkeen takaisin Lontooseen aiheuttaa hän ystävissään hämmentyneitä ilmeitä heidän huomatessaan miehen pysyneen edelleen ulkoisesti muuttumattomana, kun taas muut ovat saaneet harmaata hiuksiinsa, ryppyjä kasvoihinsa ja muita ikääntymisen merkkejä.
Hyvänä ratkaisuna elokuvassa ei alunperinkään näytetty mitään konkreettista kaupankäyntiä Grayn sielusta, vaikka jotenkin aluksi saattoi luulla lordi Wottonin olevan tämä paholainen koska hänen puheensa saivat Grayn toivomaan ikuista nuoruutta.
Nyt harmaantunut lordi Wottonkin rupeaa ihmettelemään, että mikä on Grayn salaisuus.
Lordi Wottonin tytär Emily (Rebecca Hall) ihastuu Grayhin ja tunne näyttäisi olevan molemminpuolinen. Tämä uusi ihastus herättää Grayssa muistoja viattomuuden ajasta ja samalla kaapin luurangot tuntuvat haluavan ulos. Siispä Grayn omatunto herää ja hän harkitsee taulun tuhoamista, mutta ei lopulta pystykään siihen.
Lordi Wotton ei sulata tyttärensä ja Grayn suhdetta, ja vaikka lordi Wotton aikoinaan itse ajoi Grayn turmelevien nautintojen pariin ei hän kestä ajatusta siitä, että luomansa hirviö tekisi saman hänen lapselleen. Lordi Wotton ei kuitenkaan tiedä, että Emily on herättänyt Grayssa aiemman viattoman miehen. Samalla lordi Wotton alkaa ymmärtämään, että Grayn piilottelemalla taululla on jotain tekemistä herran ikuisen nuoruuden kanssa.
Gray päättää myydä kaiken ja lähteä Emilyn kanssa New Yorkiin. Taulu otetaan mukaan, mutta luonnollisestikaan kukaan ei saa nähdä sitä.
Lordi Wotton vaatii saada nähdä Grayn muotokuvan ja maalaus paljastetaan. Nyt se näyttää aika paljon Stephen Kingin Yölentäjän vampyyrilta. Lordi Wotton sytyttää taulun palamaan ja sydämensä jälleen löytänyt Gray puukottaa taulun hengiltä, muuttuen itse Yölentäjäksi.
Gray on kuollut ja taulu kadonnut.
Lordi Wotton astelee ullakolle ja siellä sijaitsee Grayn muotokuva, yhtä kauniina kuin se oli valmistuessaan.

Dorian Gray on edelleenkin aivan loistava kertomus ikuisen nuoruuden tavoittelusta ja siitä kuinka itsensä voi kadottaa saadessaan sen mitä halusikin. Samalla tarina on moraalisaarna siitä kuinka nautinnot ovat paheita, mutta myöskin hyväksyvä toteamus siitä, että toki halut ovat hyvästä mutta ei silti makeaa mahan täydeltä.
Kukapa meistä ei joskus toivoisi hetken pysähtyvän juuri siihen kohtaan jolloin olo on mitä parhain.

Dorian Grayn Muotokuva tuntuu olevan osittain Oscar Wilden omasta elämästä kertova ja mitä enemmän Wildesta lukee, sitä tutummalta Grayn tarina vaikuttaa. Onkin hauska huomata kuinka tarinan kaikki kolme miespäähahmoa tuntuvat olevan Wilden alter egoja.
Gray edustaa sitä Wildea joka haluaa kokea kaiken, vaikka onkin niin vaikutteille altis ettei aluksi ymmärrä mitkä asiat ovat hyväksi hänelle.
Lordi Wotton puolestaan on se Wilde joka tietää ennakkoo tiettyjen asioiden olevan pahasta, mutta ei edes halua vältellä niitä.
Hallward puolestaan on se järjen ääni ja ymmärrettävästi se pyritään hiljentämään, sillä on niin kovin paljon helpompaa ja hauskempaa tuhota kuin rakentaa.

Jos Oscar Wilde eli Grayn kautta, niin sitä tekevät myös katsoja, sekä myöskin lordi Wotton. On niin kovin helppo samaistua Grayn nautinnollisiin seikkailuihin ja tuntea suklaan tahrivan suunpielet, kuten myös tahdon heikkouteen tuhota maalaus joka antaa mahdollisuudet pysyä rappiolla, mutta myös muistuttaa siitä minkälaiseksi ihminen onkaan muuttunut.

Elokuvan päätähti on Ben Barnes, joka aiheutti minulle kuka?-fiiliksen. Kasvot olivat tutut, mutta kesti hetken tajuta että tämähän on se kaunis poika Narniasta ja Tähtisumusta. No ei liene ihmekään etten muistanut herraa, kun nuo elokuvatkaan eivät tehneet vaikutusta. Dorian Gray lieneekin se rooli josta tulen miehen muistamaan. Ei hän nyt mitään ihmeitä tehnyt ja oikeastaan oli ajoittain aika tylsänkin oloinen roolissa jossa olisi välillä päässyt revittelemään oikein kunnolla, mutta tylsyydestä syytän kyllä pääasiassa ohjausta kuin näyttelemistä. Barnesin herkät kasvot ovat kuitenkin täydelliset Dorian Grayksi ja se visio tulee todennäköisesti jäämään mieleeni joksikin aikaa.
Välillä Barnes pääsi kuitenkin vihjaisemaan olevansa tulevaisuuden lupaus ja kunhan päästään niistä heppoisista fantasiakuukuksista eroon, niin kyllä kyllä...

Colin Firth ei suuremmin kuulu suosikkeihini ja jotenkin tuntuu kuin hän aina esittäisi elokuvasta riippumatta sitä samaa Bridget Jonesistakin tuttua väsynyttä tylsimystä, eikä hän Dorian Grayn perusteellakaan päädy listallani kovinkaan korkealle sijalle, mutta ei hän huonokaan ollut.
Oli erityisen mielenkiintoista katsella kuinka Firthin esittämä lordi Wotton tuntuu aluksi olevan se paholainen jolle Gray myy sielunsa, mutta lopulta huomata hänen olevankin vain vanha pukki joka kaipailee kadonnutta nuoruuttaan ja elää sitä Grayn kautta.
Erityisesti elokuvan alkupuolen paholais-fiilistä herättää lordi Wottonin ulkonäkö joka muistuttaa kovasti Angel Heartin Louis Cyphrea ja kohtaus jossa näemme lordi Wottonin seuraavan aution teatterin parvelta Grayn riitelyä Sibylin kanssa tuo todellakin mieleen Robert De Niron Angel Heartissa.

Elokuvana Dorian Gray on ihan kelpo adaptaatio Wilden tekstistä. Siitä tunnistaa hahmot, sisältö pysyy tuttuna, kokonaisuus on ihan kivasti toteutettu, mutta elokuvassa on joitakin todella ärsyttäviä tekijöitä ja joitakin ratkaisuja joita olisi ehkä kannattanut harkita uudemman kerran.
Taulun rappeutuminen paljastettiin liian aikaisin, sillä siinä vaiheessa sen annetaan ymmärtää olevan jo muka todella rujon näköinen, mutta sitten eipä se olekaan. Parempana ideana olisin pitänyt sitä, että taulun todellinen ulkomuoto olisi näytetty vasta lopussa kun se näytti siltä Stephen Kingin Yölentäjältä.
Enkä ymmärrä että miksi pirussa aina kun taulu tuli kuvaan, niin ääniraidalla kuului murinaa. Oliko siihen maalattu Rawhead Rex, Dorian Grayn sijaan? Ja se kohtaus jossa maalaus murahtaa esitellen vampyyrihampaitaan oli aivan naurettava.
Lisäksi ohjaajan ihastuminen hidastuksiin oli todella puuduttavaa. Aina kun elokuvassa oli jokin nautintoa, hämmennystä, pelkoa, rakkautta, tai yllätystä edustava kohtaus niin se esitettiin hidastettuna. Elokuvan pituus olisi varmastikin lyhentynyt 10-15 minuutilla jos se olisi kulkenut normaalinopeudella.
Myöskin elokuvan alku oli harmillisen keinotekoisen oloinen, sillä kaupunki näytti aivan joltain tietokonepeliltä animoituja pilviä myöten ja valaistus oli epäluonnollisen oloinen, kun taas myöhemmin se pysyi paremmin kurissa.

Muutoin elokuva oli kuitenkin hyvä tarina ihan kelvollisesti esitettynä ja musiikki oli välillä hyvinkin nautinnollista. Kuitenkin tämä päätyy enemmän viikon tv-elokuvan sarjaan ja isoistakin nimistä huolimatta siihen yhden kerran katselu-kategoriaan, ellei sitten katso elokuvaa esimerkiksi pelkästään Barnesista johtuvista ulkonäöllisistä syistä, tuolloin siirrytään kuitenkin jo fanilinjalle.

Mainitsin aiemmin muutamaan otteeseen elokuvassa tupakoinnin ja voi pojat kuinka suuri asia siitä onkaan tehty tähän elokuvaan. Koko ajan joku tupakoi ja sillä osoitetaan nautintoa ja rappiota. Asia jopa mainitaan lordi Wottonin toimesta ja ihan lopussa lordi Wottonin ollessa iäkäs ja hauras, hän sytyttää savukkeen ja yskäisee perään. Joten elokuvassa on tahatonta saarnausta tupakoinnin puolesta ja vastaan.

Ihan kelpo elokuva ajantappoon.

Tähdet: ***
Dorian Gray

...NOIR

Marilyn Manson: Birth Of The Antichrist (2004)

Tänä aamuna, siinä noin kello viiden aikoihin kun olin kävelemässä töihin, vastaani käveli tietääkseni itselleni tuntematon mieshenkilö. Ohittaessamme hän tervehti sanomalla joko:
”Hei siinä.”
Tai
”Hail Satan.”
En ymmärrä miksi hän olisi sanonut ”hail Satan”, mutta toisaalta miksi hän olisi myöskään sanonut ”hei siinä”?
Kuitenkin tilanne on naurattanut minua satunnaisesti koko kuluvan päivän.
Mutta mitä tekemistä sillä on tämän päivän (elo)kuvallisen annin kanssa? No sovitaanko vaikkapa, että rokkimeteli on paholaisen keksintö ja Marilyn Manson oli lähinnä keksijän asemaa muutama levy takaperin.

Tutustuin Marilyn Mansonin musiikkiin hieman yllättäen radion kautta, kun muinainen Radio Mafia soitti jossain ohjelmassaan yhtyeen kappaletta Dogma. Seuraavana päivänä tieni vei levykauppaan tilaamaan Portrait Of An American Family-levyä. Siitä sitten alkoi innokas suhtaumiseni Marilyn Mansonin musiikkia kohtaan ja tulipa pari paitaakin ostettua, että jukupätkä sentään.
Myöhemmin Mechanical Animalsin Bowiesmi oli aikamoinen pettymys, sillä Scary Monsters oli jo tehty ja vieläpä erinomaisesti. Sen jälkeiset pari levyä olivat hiukan paluuta menestyslevy Antichrist Superstarin suuntaan, mutta muutamia napakymppejä lukuunottamatta varsinaiset kokonaisuudet tuntuivat olevan kateissa ja nämä pari tuoreinta levyä eivät sisällä enää edes niitä muutamia napakymppejä, vaan taulut pysyivät ehjinä minkäänlaisista tikkojen osumista. Mutta mitäpä tuosta, kun discografiasta löytyy tarpeeksi paljon hyvää uusintakuunteluja varten.

Tämä dvd, eli Birth Of The Antichrist kuuluu siihen sarjaan Manson-julkaisuista mitkä vaativat jo paljon hermoja, mielikuvitusta ja fanisokeutta/-kuuroutta jotta lopputuloksen kestää katsoa loppuun saakka puistelematta päätään agressiivisesti.
En tiedä onko tämä dvd jokin bootleg vai ei, sillä julkaisija Planet Song on itselleni tuttu vain muutamista nimettömien studiomuusikoiden kanssa tehdyistä tribuuttilevyistä ja en vaivaudu suuremmin infoa levystä etsimään.
Vaikka takakansi ilmoittaa julkaisuvuoden olevan 2004, niin näemmä Birth Of The Antichrist on julkaistu jenkeissä jo vuonna 2000, vain erilaisella kannella ja maininnalla kyseessä olevan pelkän Marilyn Mansonin sijaan Marilyn Manson And The Spooky Kids, eli ns. originaali yhtyemuoto. Sopivasti lopputekstit mainitsevat kuitenkin julkaisuvuoden olevan 2002.
Lisäksi tämä kyseinen dvd on julkaistu euroopassa kahteen eri otteeseen, erilaisilla kansilla. Toinen on siis tämä (no, duh!) ja toinen on Most Famous Hits-sarjan alla tehty julkaisu. Muita artisteja joiden tuotoksia on julkaistu Most Famous Hits-nimikkeen alla ovat mm. John Lee Hooker, Gloria Gaynor, Ricky Martin, etc. Jep jep.
Hauskasti tämän dvd:n levyssä on tuo Most Famous Hits-logo, vaikka sitä ei kotelosta löydykään. No, kansien lisäksi ainoa muu ero on, että Most Famous Hits-julkaisussa yhtyeen nimeksi ilmoitetaan Marylin Manson. Minulla oli alunperin juuri tuo Most Famous Hits-versio, mutta sitten sain siskoltani lahjaksi tämän nimenomaisen levyn ja koska en kehdannut lahjaa antaa pois, niin annoin pois sen aiemman versioni. Mitäpä sillä on väliä, kun sisältö on täsmälleen sama, mutta siinä olisi kuitenkin ollut se funky kirjoitusvirhe kannessa.
Oli kyseessä bootleg tai ei, niin aika varmaa lienee ettei Birth Of The Antichristia ole tehty yhteistyössä itse yhtyeen kanssa, sillä Marilyn Manson tuskin on antanut tälle julkaisulle siunaustaan.

Birth Of The Antichrist sisältää yhtyeen konsertin vuodelta 1990, jolloin he olivat vielä tuntematon suuruus ja tämä Spooky Kids-niminen yhtye esiintyi paikallisissa juottoloissa kavereilleen ja baaritiskille sammuneille. Keikan kuvasi videokamerallaan Mansonin silloinen naisystävä ja kun yhtyeestä tuli nimi, niin tottakai tuokin videotallenne löysi tiensä julkisuuteen. Eipä se mitään, sillä kyseessä ei ole mikään skandaali siitä kuinka Manson koettaisi estää nuorena otettujen ”taiteellisten” alastonkuvien julkaisua, kunhan on vain kehnolaatuinen kotivideo kellaribändin keikasta. Joten historiikkina sillä on sentään jotain arvoa.
Aluksi muutama hyvin,,, hyvin rakeinen kuva yhtyeestä ja sitten ollaankin jossain räkälässä ja yhtye esiintyy hyvin,,, hyvin ahtaissa tiloissa ja taustakangas taitaa olla jätesäkkejä? Ja jos ajattelee kuvan olevan surkea, niin ääni vie voiton sillä vaikka laittaa volyymin kovalle niin on aika vaikea saada mitään selvää tästä tukkoisesta muminasta. Okei, tämähän on kuvattu tavallisella videokameralla yleisön takaa, niinpä annamme paljon anteeksi. Videohäivytykset ovat hyvin rumia.
Kuva vaihtuu täyskuvasta eräänlaiseksi widescreeniksi. Palkkien sijaan ylä- ja alareunassa on jonkinlaista liekkiaaltoilua ja itse konserttivideo on keskellä olevassa palkissa joka kääntyilee hitaasti koko ajan. Ei kokonaan, mutta ensin vasen reuna loittonee oikean lähentyessä ja sitten toisinpäin. Jippo muistuttaa ihan niitä pöytäkoristeita joiden sisällä on ns. meri ja sitten tämän lelun reuna laskee ja nousee kuin kiikussa aiheuttaen eräänlaisen aaltoilun sisälle olevaan mereen.
Yhtyeen imago on tässä vaiheessa kaukana kalkkilaivan kapteeneista ja katetrienkeleistä ja Portraitin raitaspiraalitikkarit ovat osuvampi vertaus. Osa yhtyeen jäsenistä näyttää karanneen jostain grungekokoonpanosta ja t-paita-lookki on masentava näky näinkin musiikillisesti idearikkaan yhtyeen visuaalisuudessa.
Vaikka osa kappaleista kuulostaa vielä demomuotoisilta ja nimetkin ovat vain hieman sinne päin, niin kyllä tästä on helppo kuulla mihin suuntaan yhtye on kulkemassa.
Jostain syystä konserttiosuus katkaistaan Rock Is Deadin levyversioon ja sen taustaksi on tehty eräänlainen slideshow jossa yhtyekuvien lisäksi näytetään satunnaisia näytönsäästäjävisioita ja näitähän Youtube on täynnä.
Paluu konserttiosuuteen. Samaa kuin aiemmin.
Slideshow God Eat Godin tahtiin.
Konserttiosuus. Samaa kuin aiemmin.
Slideshow. Beautiful People.
Konserttiosuus. Samaa kuin aiemmin.
Ilmeisesti nämä väliin pistetyt eräänlaiset musiikkivideot ovat mukana vain koska itsessään pelkässä konsertissa ei olisi ollut minuuttimääräisesti tarpeeksi levyntäytettä. Tosin on erittäin ärsyttävää kun konsertti keskeytetään näiden näytönsäästäjiltä näyttävien videoiden vuoksi ja ne saavat julkaisun vaikuttamaan aivan jonkin kaupalliskanavan esitykseltä mainoskatkoineen.
Thrift kuulostaa tosi hyvältä tukehtuneesta äänestä huolimatta ja osaltaan juuri siksi. Kyseinen kappale kun tuo mieleen kasarigootin parhaimmat puolet ja kappaleena tämä on enemmän jotain Clan Of Xymoxia kuin Mansonia.
Slideshow. Valentine's Day.
Konserttiosuus. Samaa kuin aiemmin.
Loppuun ruma kuva Marilyn Mansonista ja en tiedä miksi, mutta minua nauratti se että tämän julkaisun tuottajan nimi on Volker Spielberg.

Konsertti on kuvattu suht' kaukaa ja niinpä yhtyeen jäsenistä ei saa kunnolla selvää, mikä taas johtaa siihen että itse herra Manson näyttää yllättävän paljon Anthony Kiedisiltä. Pitkät suorat mustat hiukset, ajoittain samankaltainen liikehdintä ja paljas yläkroppa, silkkaa Chili Peppersiä. Vielä kun yhtyeen industrialsoundi on kaukana poissa ja jykevä bassottelu korostaa funkrokkausta, niin sekin tuo RHCP:n mieleen. Siis eihän tämä nyt tietenkään mitään Blood Sugax Sex Magikia ole, mutta mielleyhtymiä se tuo, etenkin kun ottaa huomioon kuinka erilaista soundiltaan Mansonin myöhempi musiikki on kaikkine elektronisine kommervenkkeineen.

Jonkinlaisena bonusmateriaalina levyllä on yhtyeen tekstimuotoinen historiikki joka on kirjoitettu kouluesitelmän tavoin ja sisältää enemmän kirjoitusvirheitä kuin minun kirjoitukseni yhteensä.

Julkaisuna tämä on aika kauhea.
Visuaalisesti kuva on pelkkää suttuista moskaa huonoilla kuvasiirtymillä varustettuna. Äänenlaadultaan kuin kaivoon hukkunut putkiradio särisevillä kaiuttimilla.
Joten Birth Of The Antichrist on tyypillinen kotivideo kaveribändin keikalta ja kuvattavana olevan bändin vuoksi kyseessä on jokseekin mielenkiintoinen vilkaisu siihen millainen Marilyn Manson-yhtye oli esiintyvänä orkesterina ennen kuin katse oli terävöitynyt ja ajatus kohdillaan. Tietenkin hiukan alle tunnin pitkänä, tai ilman niitä välivideoita ehkä noin 40 minuuttisena se on aivan liian pitkä ja tämä on mainio osoitus miksi Youtube aikarajoituksineen taitaa olla oikeassa.

Kun kaikki muu Manson-tuotanto jo löytyy hyllystä, niin vasta sitten kannattaa etsiä tämä julkaisu käsiinsä ja sama pätee myös Eastworldin cd-julkaisuihin Dancing With The Antichrist, Coke And Sodomy sekä From Obscurity 2 Purgatory.

Tämä video ei ole Birth Of The Antichristilta, mutta eipä niitä ensisilmäyksellä löytynytkään. Laadultaan tämä on hieman parempi, mutta hiukan sinnepäin sentään.


Tähdet: **
Marilyn Manson: Birth Of The Antichrist
...NOIR

Joka Vaaroja Etsii... (High Road To China, 1983)

Entäpä jos?

Eric Stoltz on Marty McFly.
Frank Sinatra on Harry Callahan.
James Remar on Dwayne Hicks.
Sylvester Stallone on Axel Foley.
John Wayne on sheriffi Will Kane.
John Belushi on Peter Venkman.
Jean Claude Van Damme on Predator.

Tom Selleck on Indiana Jones.

Elokuvamaailma on täynnä entäpä jos-vaihtoehtotodellisuuksia, sillä kukin yläolevista esimerkeistä oli mahdollinen vaihtoehto lopulta toteutuneelle.
Remar riitaantui James Cameronin kanssa ja lähti kävelemään, avaten samalla oven Michael Biehnille.
Stallone käsikirjoitti itsensä ulos aiheuttaen tilanteen jossa Eddie Murphyn avulla saimme iloksemme loistavan toimintakomedian ja roskaloistoteoksen, Cobran.
Van Damme suuttui kun kuuli, että hänen roolinsa koostui pelkästään näkymättömyydestä.
John Belushi kuoli.
Etc.
Usein lopputulos on enemminkin hyötynyt näyttelijävaihdoksesta kuin päinvastoin ja samalla on vaihtoehto luonut itsestään sen ainoan ja oikean valinnan rooliinsa. Esimerkiksi Han Solo. Niin loistava näyttelijä kuin Christopher Walken onkin ja sitä hän on, niin on vaikea kuvitella Han Solon jääneen niin ikoniseksi hahmoksi jos Walken olisi valittu rooliin.
Solosta pääsemminkin aasinsiltana toiseen Harrison Fordin ”vain hän on oikea valinta, Neo ennen Neoa”, eli Indiana Jonesiin.

Yksi puhutuimpia entäpä jos-tapauksia Stoltzin Paluu Tulevaisuuteen lisäksi on varmastikin Tom Selleckin mahdollisuus olla Indiana Jones. Hänellehän roolia alunperin tarjottiin ja lyhyesti kerrottuna kadotettu mahdollisuus taisi kulkea täten: Selleck oli juuri ennen Indiana Jonesin koekuvauksia allekirjoittanut sopimuksen esiintyä Magnum P.I.-sarjassa, joka sitten nostikin hänet tähteyteen, joten lopulta asiat sujuivat hänenkin kohdallaan hyvin. Mutta kuitenkin, kun tuon tv-sarjan tuottajat kuulivat itse herrojen Spielberg ja Lucas tekevän elokuvaa johon Selleck olisi lähes varma valinta pääosaan, eivät he suostuneet vapauttamaan Selleckia sopimuksesta tietäen Spielberg/Lucas-projektin saavan niin suuren mediahuomion, että sen avulla saataisin myös Magnum P.I. menestykseen, kunhan vain muistetaan mainita että tässä on mies joka melkein oli Indiana Jones. Ironistahan asiassa oli ollut kuulemma se, että elokuvan kuvausten viivästyminen johti siihen, että Selleck olisi lopulta päässyt tekemään sekä tv-sarjaansa kuten myös elokuvan, sillä kausiluonteisena tuotoksena Magnum P.I. olisi ollut kesälomalla Indyn aikana. No minkäs sille voi. Fordista tuli siis se ainoa oikea Indiana Jones ja Selleckista veikeä yksityisetsivä.
Jos on katsonut Magnum P.I.-sarjaa, niin on todettava että jos Selleck oli murtunut menetettyään Indiana Jonesin roolin, niin se ei ainakaan näkynyt ruudussa, sillä varsin mainiosti hän sopi Magnumiksi.

Joka Vaaroja Etsii... on elokuva josta on mainittu sen olleen tuottajien keino lepyttää the wrath of Selleck, mutta kuten vaihtoehtotodellisuuteen kuuluu niin tämäkin elokuva oli kuulemma alunperin tarkoitettu Roger Moorelle joka puolestaan ei ilmeisesti aikatauluongelmien vuoksi voinut ottaa roolia elokuvasta vastaan.
Nyt tämä alkaa jo kuulostamaan siltä kuin Selleck olisi elokuvamaailman koulukiusattu. Eikä asiaa auta että Joka Vaaroja Etsii... on todennäköisesti olemassa vain samasta syystä kuin mm. Richard Chamberleinin Allan Quatermain-elokuvat ja Chuck Norrisin Tulijalka, eli hyödyntääkseen Indiana Jonesin menestystä.

Siirtykäämme itse elokuvaan.

Olemme Englannissa, vuosi on 1920 ja seurapiirineitonen Eve Tozer (Bess Armstrong) joutuu keskeyttämään juhlimisenssa kuullessaan että vuosia sitten kadonnut isä, Bradley (Wilford Brimley) aiotaan julistaa oikeudessa kuolleeksi kiitos Bradleyn yhtiökumppanin Bentikin (Robert Morley.) Bentikin ja Bradleyn tekemän sopimuksen mukaan yhtiön omistus siirtyy kokonaisuudessaan toiselle jos toinen osapuoli kuolee. Tämä informaatio ei Evea ilostuta, mutta onneksi hänellä on vielä ruhtinaalliset 12 päivää aikaa löytää isänsä ja todistaa hänen olevan vielä elossa, ja siten siis estää Bentikin nurkanvaltaus. Ongelma vain on siinä, että Eve ei ole kuullut isästään vuosiin ja viimeisen tiedon mukaan Bradley saattaisi olla jossain päin Afganistania, mutta tuostakin tiedosta on aikaa kolmisen vuotta.
Nyt Even tulisi saada itselleen lentokone, mutta kukaan täysijärkinen kaupungin kermaan kuuluva ei ole valmis lahjoittamaan lentokonetta aikansa Paris Hiltonille. Tässä vaiheessa kuvaan astuu Patrick O'Malley (Tom Selleck), entinen sotasankari ja renttu, nykyinen alkoholille perso renttu. O'Malley on tarpeeksi rahapulassa ja krapulassa suostuakseen vuokraamaan Evelle koneen suunnitelmaansa varten. Eve lentäisi yhtä kaksipaikkakonetta ja O'Malley mekaanikkonsa Strutsin (Jack Weston) kanssa toista toimien esiliinana. Ajatus lentämisestä Afganistanin sotatantereelle ei O'Malleyta innosta, mutta sopivasta rahasummasta ajatukset sumenevat.
Luonnollisestikaan Bentik ei halua Even löytävän isäänsä ja tällä tavoin pilaamaan rahastussuunnitelmiaan, joten ei kun vaan tappaja perään.
Matkalla Eve käyttäytyy ylimielisesti ja halveksii alempaan luokkaan kuuluvaa O'Malleyta, joka vastaa takaisin dokaamalla ja pottuilemalla.
Heti Afganistaniin saavuttuaan Eve, O'Malley ja Struts laskeutuvat heimojohtaja Suleman Khanin (Brian Blessed) leiriin ja siellä pyydetään apua Bradleyn löytämisessä. Tottakai Khan tietää heti kenestä on kyse ja kertoo Bradleyn olevan kuollut. Okei, nämä päähenkilöt lentävät Englannista Afganistaniin etsimään sinne kenties vuosia sitten kadonnutta miestä ja ensimmäisellä laskeutumispaikalla he kohtaavat heti miehen joka tietää ketä kolmikkomme etsii. Näiden ihmisten kannattaisi lotota.
Khan vaatii saada O'Malleyn lentokoneet käyttöönsä jotta voisi hyökätä Brittiläisiä imperialisteja vastaan yläilmoista ja jos O'Malley kieltäytyy niin kuolkoon pois.
Niin ja lisäinformaatio Bradleysta kumoaa aiemman kuolematiedon ja näemmä hän olisi vuosi sitten matkustanut Nepaliin.
Seuraavaksi paetaan Khanin kynsistä, mikä tarkoittaa suurinpiirtein sitä että pari räjähdystä ja lennetään pois.
Nepalista jatketaan samantien Kiinan puolelle.
Bentikin lähettämä pahis räjäyttää toisen O'Malleyn koneista, joten Struts jää matkasta O'Malleyn ja Even jatkaessa kulkuaan.
Bradley löydetäänkin, mutta mies ei halua palata Englantiin sillä hän on avustamassa paikallista kapinallisjoukkoa taistelussa mitä lie diktaattoria vastaan. Ilmenee myös että Bradleyn ja Bentikin yhtiö on konkurssikypsä ja täten Bentikin aikeet saavat rauhassa toteutua, sillä rahallisesti hän ei voittaisi mitään. Hmm,,, Bradley on ollut ulkomailla ”kateissa” vähintään kolme vuotta ja silti hän tietää paremmin yrityksensä tilan, kuin yritystä katoamisen jälkeen paikan päällä johtanut yhtiökumppani Bentik. Okei.
Lisäksi ilmenee että Bradleyn todelliset varat ovat aivan muualla, joten Eve ei jäisi rahattomaksi. Tässä vaiheessa Eve on kuitenkin jo muuttunut napakeskeisestä pintaliitäjästä sydämelliseksi ihmiseksi joka haluaa jäädä auttamaan isäänsä taistelussa pahuutta vastaan. Sitten pudotetaan pari pommia diktaattorin sotilaiden joukkoon ja joku saa eleistään päätelllen luodin naamaansa, mikä on tarpeettoman raaka kohtaus elokuvaan joka on kevyt kuin heliumpallo.
Pahat kukistetaan.
Eve ja O'Malley suutelevat.

Muistan joskus muinoin lukeneeni, että Indiana Joneseja tehdessä Lucasilla ja Spielbergillä oli ohjenuorana ettei elokuvissa saisi olla toimintaosuuksien välissä yli kolmea minuuttia hiljaisuutta ja vaikka en ole Indiana Joneseja katsellessani kellottanut katsomaani, niin ne elokuvat ovat sen verran energisiä että asia saattaa pitää paikkaansa.
Joka Vaaroja Etsii... noudattaa selvästikin samankaltaista ohjetta, sillä erotuksella että tätä tehdessä on ilmeisesti päätetty että vähintään 30 minuutin välein pitää olla jonkinlaista toimintaa. En nyt mene väittämään tämän elokuvan olevan varsinaisesti tylsä, mutta koska elokuva vertautuu niin helposti Indiana Jonesin seikkailuihin, on huomattavaa kuinka hidastempoinen Joka Vaaroja Etsii... on esimerkiksi Kadonneen Aarteen Metsästäjiin ja tätä elokuvaa vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Tuomion Temppeliin verrattaessa.

Joka Vaaroja Etsii... ei ole pelkästään tyylillisesti Indy-henkinen, vaan osa kohtauksista ja hahmoista on kuin suoraan kopioitu Indianan seikkailuista, mikä aiheuttaa myös mielenkiintoisen pulmatilanteen siitä kuka apinoi ja ketä. Tämä elokuva valmistui siis vuonna 1983 ja Tuomion Temppeli 1984, ja vaikka tuotannot ovat mahdollisesti olleet käynnissä samaan aikaan, niin silti tuntuu aivan kuin aiemmin ilmestynyt elokuva olisi kopioinut jälkimmäistä. Miljöö ja road tripmäinen kulku loppukohtausta myöten muistuttavat Tuomion Temppelistä. Jopa Even ja O'Malleyn erilaisuudesta synnytetty kinasteleva suhde on identtinen Tuomion Temppelin vastaavan kanssa. Koska kuitenkin Tuomion Temppeli on elokuvista uudempi, olisi oletettavaa sen ottaneen vaikutteita tästä elokuvasta, kun taas tämä elokuva on niin selkeästi Kadonneen Aarteen Metsästäjen jalanjäljissä kulkeva että kehäpäätelmät ovat täydessä kierroksessaan.

Hahmoista etenkin yksi tietty tuo niin vahvat Indy-vaikutteet mieleen, että päälle pitää juoda maitoa jotta polte hellittäisi. Suleman Khan on kuin ilmetty John-Rhys Daviesin esittämä Sallah, ulkoasua, puhetapaa ja yleistä autokauppiasluonnetta myöten.

Suurin näkyvä ero Indy-elokuviin on tämän elokuvan selkeästi pienemmät tuotantoarvot, jotka saavat elokuvan näyttämään vertailussa halvalta. Vastaavasti taas tämä on kalliimman näköinen elokuva kuin Quatermainit tai Tulijalka yhteensä.
Lisäksi Joka Vaaroja Etsii... on hitaampi rytmitykseltään kuin Kadonneen Aarteen Metsästäjät ja siinä missä Indy kulki hakkaamassa porukkaa, ruoskimassa heitä ja ampumassa, niin O'Malley ei tainnut kertaakaan olla kovinkaan läheisissä tilanteissa pahisten kanssa. Suurin herran toimintakohtauksista oli kun hän lenteli kilpaa Bentikin lähettämän pahiksen kanssa ja tässäkin tilanteessa hyödynnettiin lähikuvia aivan liian paljon jotta olisi kunnolla saanut ymmärrystä toiminnan vauhdikkuudesta.

Muistettavat pahikset loistivat poissaolollaan. Bentik itse on kuin jostain Vaaleanpunainen Pantteri-elokuvista karannut höpsöttelijä ja Bentikin lähettämä tappaja jää huomaamattomaksi jo senkin takia ettei hänellä ole juuri kohtauksia esitettävänään. Suleman Khan jää Sallah-imitaatioksi ja tämäkin hahmo jää sellaiseksi liian sivuun.
Lopun Kiinalaisdiktaattori ei tainnut näkyä kertaakaan, kun taas hänen sotilaansa olivat harmaata massaa joita ei ole tarkoitus erottaakaan toisistaan.
Joten yhtään Belloqia tai Tothia ei ole tarjolla, on vain värittömiä näkymättömiä miehiä.

Yksi asia joka todella vaivasi minua elokuvaa katsellessa, olivat hahmojen kansalaisuudet. O'Malleyn mainitaan olevan nimestään huolimatta amerikkalainen, joten Selleckin ei tarvinnut kehittää hahmolleen aksenttia, mutta Even oletin olevan Britti ja vaikka hänen aksenttinsa oli myös amerikkalainen niin se ei ollut liian paksu, joten sen saattoi hyväksyä geneerisenä. Mutta sitten Even isän, Bradleyn aksentti oli niin americanaa että melkein kuuli kuinka intiaaneilta varastettiin maat alta, joten oletettavasti Eve olikin jenkki. Eipä tuossa mitään, mutta kun Afganistanilainen Suleman Khan puhuu brittiläisittäin ja myöhemmin Nepalissa tavattu jokin kylän vanhin myös, niin mieleen tulee että eivätkö he edes voineet vääntää jotain muuta, vaikkakin kehnolta kuulostavaa puhetapaa roolihahmoilleen. No jaa...

Bentik oli todella ärsyttävä hahmo ja IMDb mainitseekin, että Bentikin osuudet oli kuvattu erikseen ja lisätty jälkikäteen elokuvaan. Mikä on hämmentävää koska hänen hahmonsa kohtaukset ovat aivan irrallisia, eivätkä edistä tarinaa ja kuitenkin niiden tarkoitus on olla ilmeisesti juuri motiiveja selittäviä ja kenties keventäviä. No, ensinnäkin elokuva on kevyttä humoristista seikkailua jo ilman Bentikiakin, joten siinä suhteessa hänen hahmonsa näkyminen ei muuta mitään ja toiseksi hän ei tosiaankaan kerro dialogissaan mitään elokuvan tarinasta tai selvennä omia motiivejaan, vaan on pikemmin kuin jokin Kummelin välisketsi jossa hahmo ilmaantuu kameran eteen lukemaan jonkin kyltin sisältämän tekstin. Joten hahmosta olisi riittänyt vain maininta, että hän aikoo varastaa Bradleyn yhtiön.

Sitten se osuus miksi elokuva on mielenkiintoisin, eli kuinka Tom Selleck selviytyy Indiana Jones-roolistaan. Tietenkään Selleck ei ole Fordin tapaan yhtä mobiili, vaan on aina ollut jotenkin rauhallisemman jäykkä. Tosin voisimme todeta Fordin itsensäkin olevan sellainen, mutta ei aivan yhtä suuressa määrin. Selleckissa on kuitenkin jotain kovin sympaattista ja kun näkee hänet esimerkiksi siinä kuuluisassa Indiana Jones-koekuvauksessa, on oikeastaan hyvin helppo ymmärtää miksi hänet haluttiin tuohon rooliin. Selleck näyttää seikkailijahahmona erinomaiselta ja hän on tarpeeksi hyvä esiintyjä ollakseen sellainen toimintatähti joka ei vaikuta toimintatähdeltä. Tietenkään Indiana Jones ei olisi ollut Indiana Jones ilman Fordia, mutta kuitenkin Joka Vaaroja Etsii... osoittaa että Selleckista olisi ollut vallan mainioksi korvikkeeksi.

Jos Joka Vaaroja Etsii... ei olisi niin selvästi Kadonneen Aarteen Metsästäjien synnyttämään buumiin kuuluva elokuva, niin elokuva olisi mahdollisesti saanut jatkoa. Tuo sen hetken Indykynttilä poltettiin vain niin nopeasti loppuun, että piti odottaa Brendan Fraserin Muumioon saakka ennen kuin vastaavalla ison profiilin Indykopiolla oli tilausta uudemman kerran.
Ja jos pystyy olemaan tietämätön tämän elokuvan historiasta ja vaikutteista niin katsottavana on varsin mukava, kevyt seikkailuelokuva, joka kuitenkin varmaan päätyisi pisteytyksessään täsmälleen samaan kohtaan kuin nytkin, oli tilanne sitten mikä tahansa. Tämä elokuva on Indykopioista sieltä laadukkaammasta päästä, mutta siitä puuttuu se Quatermainien roskaestetiikka joka tekee niistä niin kovin nautinnollisia, nyt tämä on enemmän Deep Impact Armageddonin rinnalla. Se toinen samanhenkinen elokuva, mutta pienemmälle huomiolle jäänyt. (Toisin kuin vertauskuvansa, Deep Impact on parempi kuin elokuva jonka varjoon jäi, kun taas Kadonneen Aarteen Metsästäjät on parempi kuin Joka Vaaroja Etsii...)

Mukavaa kevyttä seikkailua.

Tähdet: ***
Joka Vaaroja Etsii...
...NOIR

Jos Katseet Tappaisivat (If Looks Could Kill / Teen Agent, 1991)

Joskus elokuvamaailma ei ole reilu,,,

ja joskus on.

Palaamme tuohon, kunhan ensin otamme esille jälleen yhden 21 Jump Street-maininnan.
Kun Johnny Depp kyllästyi teinitähteyteen tuossa äsken mainitussa teinidraamakyttäsarjassa, astui hänen tilalleen pääosan kaunistukseksi/komistukseksi Richard Grieco.
Tietenkin 21 Jump Street teki myös Griecosta tähden ja sen seurauksena odotettavissa oli tv-tähdeyden siirto elokuviin, mutta vaikka Grieco saikin lähtölaukaukseksi tämän mainion Bond-modernisoinnin, tai parodian jos asian haluaa siten nähdä, niin Johnny Deppia ei Griecosta tullut. Se ettei Grieco pystynyt pitämään yllä tähteyttään, tai ainakaan sellaisena kuin se oli vuonna 1991, tuskin on lopulta mikään suuri menetys. Sillä toisin kuin Depp, Griecosta ei tehtyjen elokuviensa perusteella ole kovinkaan monipuoliseksi esiintyjäksi ja kotonaan hän tuntuukin olevan suoraan videolle-sarjan tuotoksissa. Mutta mitäpä tuosta, sillä tunnetusti sokea kana löytää jyvän vaikka salama ei iskekään kahta kertaa samaan paikkaan ja sen ansiosta meillä on tämä mainio nuorisoBond. Se riittää.

Vaikka elokuvamaailman kummallisuuksiin kuuluvatkin sellaiset mystisyydet, kuten että heikko XXX sai jatkoa, mutta Jos Katseet Tappaisivat ei ja JKT on huomattavasti parempi vaihtoehtoBond.
Joskus elokuvamaailma ei ole reilu.

Michael Corben (Richard Grieco) on huoleton nuorukainen joka koulun päättäjäisissäkin kuuntelee korvalappustereoilla rokkimöykkää. Vau!
Koulussa löysäily kostautuu kuitenkin reputtamisella ja penkin alle menneet Ranskanopinnot voisi korjata kesäkurssilla jossa sopivasti aiotaan ekskursiolle Ranskanmaalle.
Toisaalla saamme kuulla eri maiden valtiovarainministereiden kokevan kuoleman yksi toisensa perään ja Euroopan talousyhteisön johtajan, Augustus Sterankon (Roger Rees) oletetaan olevan seuraava uhri. Asiaa tutkinut superagentti Blade (Roger Daltrey) löydetään kuolleena, joten tilalle tarvitaan toinen ja tämä toinen on hyvin, hyvin,,, hyvin salainen CIA:n agentti. Jopa niin salainen ettei kukaan tunnu edes tietävän kuka hän on, saati sitten minkä näköinen. Tiedetään vain että hän käyttää nimeä Michael Corben. Se mitä eri maiden kollektiivinen agentuuri ei tiedä, on että juuri Steranko on syypää valtiovarainministereiden ja Bladen kuolemiin. Steranko kun tuttuun maailmanvalloittajarikollisen luonteelle sopivasti haluaa saada euroopan kultavarat omaan haltuunsa, sulattaa ne, tehdä niistä omalla kasvoillaan koristettuja kolikoita joiden avulla voisi sitten hallita omaa Sterankolandiaan.
Tieto uudesta agentista päätyy samantien Sterankon korviin ja miehen tuima apulainen Ilsa Grunt (Linda Hunt) käy samantien tappamassa miehen. Tietenkin oikea päähenkilömme, Michael Corben päätyy vahingossa saamaan juuri kuolleen kaimansa lentolipun ensimmäiseen luokkaan, kun muut Ranskan-matkan oppilaat joutuvat tyytymään turistiluokkaan. Michaelin opettaja, rouva Grober (Robin Bartlett) on luonnollisestikin kiukkuinen, kun koulun Ferris Bueller tuntuu jatkavan samalla löysäilyn tiellä, sillä eihän hän voi tietää Michaelin olevan ensimmäisessä luokassa toisen ihmisen lipulla. Ja Michael itse, hän ei vain välitä sillä lahjahevosen suuhun ei katsota.
Ranskaan saavuttuaan Michael tulee tiedustelupalvelun kaappaamaksi, sillä nämä henkilöt luulevat opiskelija-Corbenia agentti-Corbeniksi. Samalla tietenkin Ilsa luulee tappaneensa väärän henkilön ja että Michaelin perässä oleva rouva Grober on salainen agentti peitenimeltään Ranskanopettaja.
Michael viedään maanalaiseen tukikohtaan jossa toimitaan kuin Q:n laboratorioissa ikään ja Michaelkin päätyy saamaan kaikenmoisia hassuja teknisiä apuvälineitä. Michael itse on tietenkin ihan pihalla tapahtumista, mutta röntgenlasit, muoviräjähdepurukumi, imukuppilenkkitossut ja cool urheiluauto saavat Michael leikkimään mukana. Otetaan tämä loman kannalta ja sanotaan sitten jossain vaiheessa, että sori vaan, Te erehdyitte, ei muistella pahalla.
Samaan aikaan rouva Grober aiheuttaa itselleen lisää ongelmia etsiessään elämästään nauttivaa Michaelia ja nyt myös Britannian ja Amerikan tiedustelupalvelut luulevat Groberin olevan mahdollisesti Michaelin henkeä uhkaava agentti, Ranskanopettaja.
Ilsa lähettää rautakätisen rock-yhtye Interpolin jäseneltä näyttävän Zigesfeldin (Tom Rack) Michaelin perään, mutta vaarasta tietämätön Michael laukaisee vahingossa raketin autostaan tuhoten Zigesfeldin ajoneuvon. Samalla Michael tapaa Mariskan (Gabrielle Anwar) ja päätyy seuraamaan häntä hienostoväen juhliin ja korttipeliin jota johtaa Augustus Steranko. Tietämättä olevansa juuri sen henkilön luona jota oikea agentti Corben oli tulossa suojelemaan, (niin juuri, tiedustelupalveluthan uskovat Sterankon olevan seuraava uhri ja Corbenin tehtävä on siis suojella häntä, kun taas Steranko taas haluaa päästää Corbenin hengiltä jotta tämä ei saisi tietää totuutta) Michael päätyy huijaamaan korttipelissä ja voittamaan Sterankon, joka tietenkin luulee Michaelin tulleen varta vasten ärsyttämään häntä. Kohta Sterankon gorillat tulevatkin osoittelemaan pyssyillä Michaelia, mutta onneksi Michael laukaisee vahingossa smokkinsa unikaasusuihkut ja tainnuttaa ilkimykset.
Muualla rouva Grober välttyy täpärästi pahisten ja hyvisten salamurhilta kun nämä päätyvät toistuvasti tappamaan toisensa. Hauskasti tiedustelupalvelut ovat ihan pihalla Groberin kohdalla ja heidän tietojensa mukaan Grober on kuolleeksi luultu toisessa maailmansodassa toiminut kylmäverinen murhaaja ja että Groberin seurassa olevat Michaelin luokkatoverit ovat palkkasotureita. Wikileakskö se niitä tietoja käsittelee.
Michael päätyy Mariskan kaappaamaksi ja samalla ilmenee, että neiti on Sterankon tapattaman agentti Bladen tytär. Siispä tietenkin Mariska saa Michaelin uskomaan Sterankon olevan valtiovarainministereiden murhien takana ja suunnittelevan maailmanherruutta ja tokihan Michael päättää auttaa Mariskaa estämään Sterankon toimet. Tässä vaiheessa elokuva alkaa käsittelemään aihettaan liian vakavasti ja aiempaa huumoria vähennetään suoraviivaisemman toiminnan tieltä. Mikä tosin ei tarkoita, ettäkö elokuvasta tulisi vakava, pelkästään vakavampi.
Mariska ja Michael matkustavat Sterankon linnan luokse, jonne Zigesfeld tuo tapettavaksi Groberin ja oppilaat, eli Ranskanopettajan ja palkkasoturit. Nämä puolestaan luulevat olevansa turistimatkalla. Michaelin ja Mariskan operaatio roiskuu samantien käsille, kun he päätyvät ennen kissan sanomista Sterankon vangeiksi.
Nyt kellarissa ovat Grober oppilaineen vaarassa upota kiehuvaan kultaan, kun taas yläkerran juhlallisuuksissa Euroopan valtioiden johtajat ovat nauttimaisillaan myrkkydrinkkejä ja kuolleesta Corbenista luodaan sitten terroristi joka oli tullut aikeinaan tappaa ihan helkutisti populaa.
Onneksi Michaelilla on räjähdepurukuminsa ja sen avulla alkaa matka vapauteen. Michael vapauttaa Groberin ja oppilaat, Hysteeriselle opettajalle annetaan uzi käteen ja todetaan, että: ”
Mrs. Grober, there's no time to explain. But from now on, you are The French Teacher.”
Michael tappelee hyvin Tuomion Temppelimäisessä kohtauksessa Zigesfeldin kanssa ja rautakäsi päättää kuolla.
Euroopan johtajat pelastetaan ja Sterankon on aika paeta, Mariska otetaan mukaan panttivangiksi. Steranko, Ilsa ja Mariska ovat kultalastilla varustetussa helikopterissa. Painoa on liikaa, joten ensin pudotetaan Mariska alas, sitten potkitaan Ilsa kuolemaan ja lopulta Michael ammuskelee helikopterin hajalle ja Steranko syöksyy kolikoineen omaan kuolemaansa.
Maailma on pelastettu, tyttö saatu käsivarsille, eivätkä tiedusteluorganisaatiot vieläkään ole kärryillä tapahtumista.

En olekaan aiemmin tehnyt tätä yhteyttä, mutta tämä onkin hyvin samankaltainen elokuva kuin True Lies. Ei ehkä niinkään tarinallisesti, mutta molemmat ovat ottaneet selkeästikin vaikutteita samoista lähteistä (esim. 007 ja Indiana Jones) ja molemmat on tehty esikuviaan kunnioittaen kieli vahvasti poskessa. Molemmissa väärinkäsitykset aiheuttavat hupaisia hetkiä ja nuo väärinkäsitykset ratkaisevat ongelmia ensin aiheutettuaan niitä. Toki myönnettäköön ettei tekisi heikkoakaan todeta True Liesin olevan huomattavasti parempi elokuva, mutta ei Jos Katseet Tappaisivat missään nimessä huono ole, päinvastoin.

Kuten elokuvan vaihtoehtoinen englanninkielinen nimi kertoo, tämä on Teen Agent ja siten siis ennenkaikkea nuorisoelokuva, mutta kyseessä ei kuitenkaan ole lapsellinen versio James Bondista. Emme siis puhu samaan hengenvetoon Cody Banksista.
Jos Katseet Tappaisivat voisi hyvinkin olla pre Daniel Craig-Bond, sillä jos elokuvan päähenkilön ikää nostetaan ja muutama kevyempi vitsi muutetaan, niin kyseessä olisi tyylipuhdas 007-elokuva. Tähän onkin jo mainio viittaus siinä kun Michael saapuu ensimmäisen kerran sinne tiedustelupalvelun maanalaiseen tukikohtaan ja saa käsiinsä teknovarusteensa. Tiedustelupalvelu uskoi Corbenin olevan vanhempi mieshenkilö, joten hänelle varatut kamppeet olivat visuaalisesti enemmän Bondmaisia ja vaikka tilalle tulivat lenkkarit sun muut, niin toimintaperiaate on silkkaa Hänen Majestettiinsa Salaista Palvelua.
Roger Reesin Steranko on ihan selkeä Bondroisto, kuten myös kaulakoruaan ruoskana käyttävä Ilsa ja rautakätinen Zigesfeld. Tilanteet ja tapahtumapaikat ovat myöskin erittäin Bondmaisia.
Hitto! Elokuvan kansikin muistuttaa Bondeista.
Siltikään elokuva ei jää pelkäksi Bond-apinoinniksi, sillä noin tunnin verran elokuva kiusaa esikuvaansa mukavan ironisesti ja vasta loppupuolella liian suoraviivaisen toiminnan saadessa enemmän tilaa, alkoi elokuva muuttuvan turhan jäykkäniskaiseksi ja Bondin latuja kulkevaksi, sen sijaan että olisi vitsaillut tekevänsä niin.

Richard Grieco on hiukan hengetön pääosassa, mutta ihan kelpo teiniagentti.
Elokuvan nautinnollisimmat roolisuoritukset tulevat kuitenkin Roger Reesilta ja Linda Huntilta. Rees on sopivan egoistinen ja ylväs maailmanherruusroistoksi ja Linda Hunt on aivan loistava (aivan loistava) Sterankon oikeana kätenä ja vaikka hän onkin Oddjobin kaltainen apulainen, niin hän on myös oikeasti uhkaavan oloinen.
Erittäin mainio oli myös Felix Leiterin kaltaisessa roolissa oleva Michael Siberry.

Ei tätä nyt kuitenkaan voi mennä miksikään klassikoksi haukkumaan, mutta erittäin mainiosta toimintakomediasta on kyse.
Mielelläni siis olisin nähnyt tämän elokuvan saavan jatkoa.

Michael Corben: ”I'll nail your ass to the wall.”
Augustus Steranko: ”That sounds very painful.”

Tähdet: ***
Jos Katseet Tappaisivat
..NOIR

Combat Academy (1986)

Vanhempia leffoja katsellessa on aina välillä hauska tehdä bongauksia siitä, että ai tossa on toi joka on siinä ja hän joka on tuossa. Etenkin tämä trainspotting toimii 80-luvun elokuvia katsellessa, jolloin moni nykyisin tunnettu tähti tai sen puolikas on ollut vielä tuntematon nimi/kasvo, mutta nykyään esiintyy joka toisessa tv-sarjaasa/elokuvassa. Ja puhun nimenomaan 80-luvun elokuvista, tai tv-sarjoista ihan vain koska sen ajan aloittelevat näyttelijät ovat olleet itseni ikäisille niitä ensimmäisiä (nuoriso)staroja ja toki myös siksi, että aika moni heistä on vielä elossa.
Oli se sitten joku Johnny Depp Platoonissa, Brad Pitt 21 Jump Streetissa, Philip Seymour Hoffman Kovassa Laissa, etc.
Tai kuten tämän nyt vuorossa olevan Combat Academyn kohdalla: George Clooney josta tuli tunnetusti iso tähti Teho-osaston ansiosta, Wallace Langham josta tuli tuttu naama joka puolelta, mutta on saanut suurinta huomiota todennäköisesti CSI:n kautta, elokuvan tuolloin isoin tähti, eli Christinestä tuttu Keith Gordon josta tuli myöhemmin hyvin pätevä elokuvaohjaaja.
Näiden esimerkkien lisäksi Combat Academy aiheuttaa toistuvasti jonkinlaisia ilon hetkiä siitä kun huomaa kuinka monet näyttelijät paljastuvat tutuiksi, sillä tämän leffan kohdalla voisi kehittää juomapelin naamabongauksesta. Surku vain että elokuva taitaa kuulua monen siinä esiintyneen kohdalla sarjaan ”en halua muistaa." Tai pikemminkin "teinkö myös sellaisen?" Sillä ei kyseessä niin huono elokuva ole, mutta helposti unohduksiin päätyvä.

Jos Combat Academyn kansi nimen fonttia myöten näyttää tutulta, niin tottavie tämä samoilee Poliisiopiston suossa. Joten ei liene yllätys kun kuulee ohjaaja Neal Israelin olleen käsikirjoittajana Poliisiopistossa.
Elokuvan säveltäjä Robert Folk on myöskin Poliisiopistojen musiikin takana.
Elokuvan huumori ja tarinankuljetus on lähes identtistä Poliisiopiston kanssa, joten näyttelijöiden lisäksi melkein ainoa muu muutos on univormujen erilaisuus. No, huumorissa on myös paljon kevyempi ote.

Max (Keith Gordon) ja Perry (Wallace Langham) ovat keppostelijoita jotka ensimmäisen koulupäivän kunniaksi pistävät savupommeja lokeroihin, vaihtavat saniteettitilojen sukupuolikyltit keskenään, vapauttavat sian luokkahuoneeseen ja muuta sellaista jotka saavat lukioikäiset (Gordon 25 vuotta ja Langham 21 vuotta) pojat vaikuttamaan ekaluokkalaisilta.
Max on se cool dude pitkinene hiuksineen ja aurinkolaseineen ja Perry puolestaan nörtti raitapaitoineen ja silmälaseineen. He ovat hieman kuin Bart ja Milhouse, sillä myös tästä duosta Max/Bart on se joka koko ajan aiheuttaa ongelmia hallitsemattomalla halullaan tehdä jekkuja, kun taas Perry/Milhouse seuraa orjallisesti perässä päätyen ongelmiin ystävänsä vuoksi.
Poikien kepposet aiheuttavat koulusta erottamisen kahdeksi viikoksi ja edessä on vieläpä oikeudenkäynti toisen kepposen vuoksi. Maxin isä vain naureskelee poikansa kolttosille, kun taas Perryn isä on lähes hysteerinen vastaavassa tilanteessa.
Poikien nuoren iän vuoksi heitä ei voida rangaista vankilareissulla, joten tuomari lähettää heidät Kirklandin sotilasopistoon kokonaiseksi vuodeksi. Eli Max on kuin Poliisiopiston Mahoney (Steve Guttenberg) joka lähetetään rangaistukseksi paikkaan jossa hänen tulisi oppia kuria ja järjestystä. Nyt vain sidekickin avustamana.
Max päätyy majuri Biff Woodsin (George Clooney) ja Perry agressiivisen sotilaan Kevinin (Kevin Haley) asuinkumppaniksi. Biffin isä, kenraali Ed Woods (Robert Culp) on sopivasti Kirklandin sotilasopiston johtaja, joten tiedämme Biffin joutuvan toistuvasti todistamaan isälleen olevansa täydellinen sotilas.
Maxilla on vaikeuksia sopeutua robottimaiseen elämään jossa käskyjä tulee totella ja hän päätyykin koko ajan kohtaamaan rangaistuksia. Perry taas on koko ajan niin peloissaan, että jos siellä ei ole löysät housuissa niin ei sitten mitään.
Kenraalilla on edessään näytön paikka, sillä ulkoministeriö on päättänyt järjestää Venäläisten kanssa näytösluonteisen sotilasoperaatioharjoituksen. Eli me vastaan he. Hmm,,, kuinkahan monessa sotilaskomediassa on hyödynnetty tuota ideaa?
Samaan aikaan opistolla eversti Frierick (Jamie Farr) selvittelee kuka varastelee milloin mitäkin mitaleja ja vaikuttaisi siltä, että Biff olisi syyllinen. Asia tulee selvittää pikinmiten ja salassa, jotta akatemian imago pysyisi julkisuudessa tahrattomana.
Max pyrkii keksimään keinoa päästä vapauteen sotilasopistosta ja hän päättää hyödyntää parhaimpia avujaan, eli keppostelua. Siispä Talking Headsin loistava Burning Down The House soimaan ja lapsellisia piloja enemmän kuin sata kiloa, ajatuksena että sekä Max itse, kuten myös Perry lentäisivät Kirklandista samaan tapaan pihalle kuin aiemmin lukiosta.
Suunnitelma ei tuota halutunlaisia tuloksia, sillä ulospääsystä ei ole toivoakaan. Tämä johtaa tietenkin Maxin ja Perryn välirikkoon kun Perry viimein päättää nostaa ääntään ja osoittaa Maxille etteivät Maxin suunnitelmat ole aina niin hyviä kuin mitä keppostelija itse uskoo olevan.
Perry heilastelee opiston toisen oppilaan, Mary Bethin (Tina Caspary) kanssa ja toisaalla Max aiheuttaa itselleen suuria ongelmia isottelemalla Biffille ja edessä on fisticuffs. Biff ei oikeasti haluaisi hakata Maxia, vaikka tämä kuinka ärsyttäisi häntä, mutta joukkopaineen edessä Biff päätyy tekemään juuri sen mitä häneltä odotettiin.
Mary Beth paljastaa että hänellä on jo poikaystävä, joten neiti salaileva ja Perry eroavat. Maxin ja Perryn ystävyyden liekin uudelleensytyttäminen kumoutuu kun korpraaliksi ylennetty Perry pakotetaan rankaisemaan Maxia punnerruskäskytyksellä.
Venäläisten, tai siis Neuvostoliittolaisten delegaatio saapuu paikalle ja Biff varastaa erään Neuvostosotilaan kellon. Max huomaa tämän ja koettaa taivutella Biffia palauttamaan kellon, mutta varkauden tultua ilmi päätyy itse ottamaan syyn niskoilleen, sillä kaikesta Bartmaisuudestaan huolimatta Max on pohjimmiltaan ystävällinen ja suojeleva luonne. Biff ei kuitenkaan anna Maxin kantaa vastuuta syyttä suotta vaan tunnustaa itse olevansa opiston varas ja ennustettavasti koemme kohtauksen jossa Biff kohtaa isänsä tunnepurkauksessa. Et ole koskaan huomioinut minua, odotat minulta liikoja, etc. Eli Biff pyrki varkauksillaan vain tilanteeseen jossa pääsisi osoittamaan isälleen olevansa ennen kaikkea hänen poikansa, eikä pelkkä sotilas.
Biff alennetaan eikä tule täten johtamaan edessä olevaa sotaharjoitusta. Max ja Biff kaveeraavat ja jutustelevat isistään.
Mary Beth dumppaa poikaystävänsä ja haluaa palata yhteen Perryn kanssa, vaikka piru vie Perry, saisit paremmankin.
Max ja Perry paikkaavat välinsä.
Kevinistä tulee Kirklandin joukkojen johtaja sotaleikkeihin, mutta Max päättää yhdistää Biffin ja tämän isän välit, samalla todistaen oman kyvykkyytensä antamalla Kevinille väärennetyn Neuvostoliittolaisten strategiakartan ja johtamalla Kevinin joukkoineen ansaan. Tämän jälkeen Max houkuttelee Biffin johtamaan Maxia ja muutamaa muuta harjoituksista luistanutta taistoon Neuvostosotilaiden kanssa. Siispä luonnollisestikin jenkit voittavat tämän sodan.
Kuulemme vielä puheen siitä kuinka sota on turhaa ja rakkaus voittaa kaiken.
Biff ja isänsä ovat jälleen perhe, Max on oppinut kurinalaisuutta ja Perry ei enää änkytä.

Combat Academy on ihan sympaattinen Poliisiopisto-kopio, jossa on aiheensa vuoksi myös suuria muistumia mainiosta Natsat-elokuvasta. Ei kuitenkaan ole vaikea huomata miksi tämä ei ole jäänyt tietoisuuteen noiden kahden muun elokuvan tavoin, sillä vaikka Combat Academy on ihan kiva komedia jossa tekijöillä tuntuu olleen ihan hauskaa, niin se on komediaksi todella nauruvapaalla vyöhykkeellä operoiva. Ne elokuvan alussa esitetyt koulukepposet ovat loistavia esimerkkejä elokuvan huumorin tasosta ja rohkeudesta. Eli jos vitsi jossa naistenhuoneen kyltti vaihdetaan miestenhuoneen kylttiin on mielestänne maailman hauskin kepponen ja todella agressiivinen osoitus huumorista, niin sitten tämä elokuva naurattaa suuresti. Jos se on, kuten se on, todella kilttiä lapsistävällistä huumoria joka ei naurata laisinkaan, mutta saa hymyilemään ymmärtäväisesti samaan tapaan kuin sukulaismuksu joka pistää potan päähänsä, niin sitä myös koko Combat Academy on. Eli se ei naurata, mutta kyllä sen jaksaa läpi katsoa.
Kaikki Combat Academyssa on kuin nynnyversiota Poliisiopistosta, eli toisin sanoen vesitettyä. Hahmoista löytyy samankaltaisuuksia, mutta yksikään ei ole yhtä mieleenpainuva ja joukosta erottuva. Vitst ovat samaan tyyliin viittaavia, mutta alapäähuumori on poissa. Hahmojen ja juonen kehitys on samanlaista, ja muutoinkin Combat Academy on tunnistettavasti Poliisiopisto, vain nuoremmalle katsojakunnalle suunnattu.

Näyttelijät ovat ihan hyviä ottaen huomioon hahmojen tutunomaisuuden ja tarinan ennustettavuuden. Robert Culp on ihan kelpo jäykkänä kenraalina, vaikka toki mukaan olisi toivonut hieman agressiivisempaa hahmorakennetta.
Wallace Langham on ihan kelpo hiljaisena Perrynä, mutta mitään ihmeitä ei hän pääse tekemään.
Keith Gordon on aina todella positiivisen energisen oloinen ja ilmeisesti kyseessä on hänen oikea luonteenpiirteensä, sillä parin haastattelun ja kommettiraidan perusteella hän on aina jotenkin hymyileväinen ihminen. Gordon aiheuttaakin elokuvaa katsellessa positiivisimman tunteen, sillä vaikka hänen hahmonsa on lajityypilleen stereotyyppinen, niin hänen iloinen esiintymisensä tartuttaa katsojaan hymyn.
Tietenkin nykyään moni varmaan kiinnittää suurimman huomionsa Combat Academya katsoessaan George Clooneyn työskentelyyn ja mies onkin ihan kelpo värittömässä ja harmittoman valjussa roolissaan. Ei tämän perusteella tietenkään osaisi päätellä herrasta tulevan nykyisen kaltaista tähteä joka pinnalta koreiden Hollywoodhuttujen ohessa tekee useita mainiota ajatuksia herättäviä elokuvia. Kuitenkin tätäkin elokuvaa katsellessa Clooney on tunnistettavasti Clooney liikkeitään ja äänenkäyttöään myöten, ja koska ulkonäköäkin on niin uran jatkuminen tavalla tai toisella oli helposti pääteltävissä. Tähteyden suuruutta ei vain olisi osannut ennustaa.

Jos pidit moneen kertaan mainitusta Poliisiopistosta ja haluat nähdä samankaltaisen elokuvan, niin kyllä tämän ihan sujuvasti katsoo läpi. Mutta jos haluaa nähdä oikeasti hauskan sotilaskomedian, niin sellaiseksi tämä ei yllä ja huomattavasti suuremmalla humoristisuuden onnistumisprosentilla varustettuja komedioita on tarjolla, ei ehkä pilvin pimein, mutta tarpeeksi ainakin.

Siirtäkäämme huomiomme elokuvan kanteen joka on mielestäni mainiosti harhaanjohtava, vaikkakin piirroksena varsin tyylikäs.
A. Vasemmalla kuvassa on smokkipukuinen mies vesipistoolin kanssa. Elokuvassa ei tälläistä hahmoa ole ja roolien perusteella sanoisin tähän kohtaan kuuluvan Kevinin, mutta Kevin on siilitukkainen blondi, ei hymyile elokuvassa ja ei todellakaan käyttänyt vesipyssyä. Mutta kannen hahmopiirrosten perusteella Kevin on ainoa poissaoleva, ellei tuo vesipyssymies ole siis olevinaan hän.
B. Keskellä kuvassa on vihaisen näköinen John Ratzenberger osoittelemassa pistoolilla. Elokuvassa Ratzenberger esiintyy hetkisen aivan alussa Perryn isän roolissa, ei sotilaana, eikä pistoolin kanssa.
C. Kannen puolipaljaita rintojaan esittelevä hahmo on ilmeisesti olevinaan Mary Beth, mutta yksikään elokuvan harvoista naishahmoista ei näytä paljasta pintaa käsiään ja kasvojaan enempää, eikä roolissa oleva Tina Caspary todellakaan ole noin uhkea.
D. Hauskaa on myös se, että heti sanan Combat yläpuolella olevat hahmot ovat selkeästikin olevinaan elokuvan pääosien Keith Gordon ja Wallace Langham, mutta toisin kuin esimerkiksi vasemman yläreunan Clooney, nämä kaksi hahmoa eivät muistuta näyttelijöitään laisinkaan, elleivät sitten ole esittävinään Gordonia ja Langhamia 30 vuotta vanhempina.
E. Näitä piirrettyjä kansia soisin esiintyvän nykyäänkin, mutta edes Bondeissa ei enää nykyään harrasteta tälläistä kansityyliä. Kirottua!

Tähdet: **
Combat Academy
...NOIR

Harley Davidson Ja Marlboro-Mies (Harley Davidson And The Marlboro Man, 1991)

Mickey Rourke on muutamaan otteeseen haastatteluissaan käyttänyt tätä elokuvaa esimerkkinä ajasta jolloin hän on ollut uransa pohjamudissa, mutta vaikka Rourke selkeästikin tietää mistä puhuu sillä Harley Davidson Ja Marlboro-mies on elokuvana helppo kohde pilkalle, niin on mies tehnyt huomattavasti huonompiakin elokuvia (Get Carter, 9 1/2 Viikkoa 2 anyone?.) Jo pelkkä elokuvan nimi riittää kertomaan ettei kyseessä ole ehkä mikään kaikkein älykkäin elokuva ja kun tietoisuuteen hiipii ymmärrys elokuvan olevan lajityypiltään toiminta, niin kyseessä ei todellakaan ole mikään David Fincherin elokuva moottoripyörätehtaan ja savukejättiläisen fuusiosta.
HD Ja MM sisältää nolostuttavaa dialogia, överiksi vedettyä toimintaa ja vaikka elokuva haluaakin olla ajoittain tietoisesti hymyilyttävän hauska, niin se aiheuttaa naurunpurskahduksia jopa kohtauksissa joissa meidän tulisi vuodattaa sydänverta eksistentialistisen tuskanhien armageddonissa. Elokuvan ilmiselvästi cooleiksi keskustelunaiheiksi tarkoitetut ilmentymätkin saavat toteamaan ”voi Luoja!” ja miettimään keinoja joiden avulla saisi päätettyä joko oman tai elokuvan ohjaajan elämän mahdollisimman pikaisesti. Siispä toisin kuin ne Rourken elokuvat jotka ovat huonoja vain koska ovat tylsiä, värittömiä ja mauttomia, niin HD Ja MM päätyy ylittämään/alittamaan sen näkymättömän nerokkuuden rajan jolloin huonosta tulee niin huonoa, että se on julmetun hyvää huonoa. Matkaan ei tarvita Event Horizonia, sillä tämän helvetin minä vastaanotan suurella nautinnolla.

Alussa on disclaimer siitä kuinka elokuvan nimellä ei mitään tekemistä samannimisten yhtiöiden ja niiden tuotteiden kanssa. Well d'oh!

Vuosi on 1996, joten koska elokuva on tehty 1991, onkin kyseessä scifistelyä. Vautsivau!
Bonkan Dead Or Alive soi ja näemme kuinka Harley (Mickey Rourke) jättää superbeibin taakseen ja lähtee yön pimeyteen, joka vaihtuu aamuun ja matka jatkuu. Harley on hiukan runollisen oloinen nahkapoika ja niin cool heppu, että hän voi kävellä muina miehinä ryöstön kohteena olevan huoltoaseman kassalle maksamaan petroolista ja kuin ohimennen murjoa ryöstäjät ja poistua maksamatta polttoaineesta sillä myyjä luonnollisestikin ihastuu mieheen.
Siirrymme strippibiljardiklubille jossa tissien lomassa tapaamme midnight cowboyn, Marlboron (Don Johnson.) Marlboro näsäviisastelee isänsä neuvoilla ja päätyy tappelemaan intiaanin kanssa, sillä kuten Tom Russell sanoisi ”ain't that the cowboy way to go.”
Harley ja Marlboro lähtevät Burbankissa sijaitsevaan luottokuppilaansa, Rock 'n Roll Bar 'n Grilliin. Tämä paikka on nykyisen futuristisen kaupungin viimeisiä menneisyyden yksinkertaisempia aikoja huokuva paikka, mutta tietenkin sitä pidetään samalla myös tulevaisuuden jarruna ja ilkeä pankkiiri Chance Wilder (Tom Sizemore) onkin kovaa vauhtia ajamalla kuppilaa maan tasalla saadakseen tilalle ties minkä lie lasi- ja betonikolossin. Ensin kuitenkin koetaan ystävällismielinen baaritappelu.
Great Trust-pankki ei uusi baarin vuokrasopimusta ilman 2,5 miljoonan dollarin maksua ja tietenkään Harley ei suostu kantapaikkansa katoamiseen ilman taistelua. Siispä ei muuta kuin hankitaan se 2,5 miljoonaa dollaria ja se saadaan kokoon ryöstämällä pankki, ja tottakai kohteeksi otetaan Great Trust.
Rahankuljetusauto ryöstetään ja heti paikalle saapuu aivan naurettavan näköisiin luodinkestäviin mustiin nahkadustereihin pukeutunut ilmeetön posse räiskimään niin maan perkeleesti. Tämä on yksi näistä elokuvan cooleiksi tarkoitetuista jutuista, mutta toisin kuin esimerkiksi Butch Ja Sundancen, tai Pale Riderin vastaavat pysäyttämättömät jahtiporukat, niin tämän elokuvan nahkafetisistit ovat vain yksinkertaisesti hölmön näköisiä mustia kondomeja pyssyjen kanssa.
Harley ja kumppanit pääsevät kuitenkin pakoon saaliinsa kanssa, mutta yllättyvät huomatessaan säkkien sisältävän kirkkaansinisiä muovisia tiiliskiviä, eli kyseessä on tietenkin huumelasti ja nämä huumeet kuuluvat Chancelle jonka miehiä aiemmin nähdyt mustat kondomit ovat.
Mustien kondomien johtaja on muiden lailla ilmeetön Alexander (Daniel Baldwin.) Hmm, miksi näillä pääpahisten lähimmillä apulaisilla on aina samankaltainen, kiltin kuuloinen nimi. Vaikka nyt en saakaan mieleeni kuin tämän elokuvan Alexanderin ja Tappavan Aseen Joshuan.
Rentoutuakseen Marlboro käy vierailemassa poliisina toimivan on/off-tyttöystävänsä Virginian (Chelsea Field) luona, vain saadakseen kuulla rakastelun jälkeen ettei mies ole enää tervetullut koska Virginia on menossa naimisiin.
Saamme tietää että Harleyn ja kumppaneiden hallussa olevat huumeet ovat uutta superkamaa, Crystal Dreamia joka aiheuttaa 100 %:n addiktion samantien ja tappaakin joka seitsemännen käyttäjän. Eli happy trails, Hans.
Harley tuumii että Chancen kanssa voisi tehdä diilin: huumeet palautetaan jos niistä maksetaan 2,5 miljoonaa taalaa.
Alexander toimittaa rahat ja huumeet palautetaan, mutta tietenkään Chance ei arvosta nenälleen hyppimistä ja Marlboro kyynisenä luonteena osaa aavistaa jotain vielä tapahtuvan. Kun ollaan oikeassa niin ollaan oikeassa ja kohta kaverusten ilonpidon keskeyttävät baariin saapuvat mustat kondomit. Baarin omistaja - mies jolle Harley oli tekemässä palvelusta – tapetaan ja siinä ohessa saa kuolla muutama muukin.
Baari on ammuttu säpäleiksi, Harleyn ja Marlboron ystävät tapettu, joten se siitä ystävänpalveluksesta.
Harley ja Marlboro päätyvät Vegasiin vetämään henkeä, mutta eikös vaan kohta ovesta sisään astu Alexander joukkoineen. Siispä pakenemme hotellin katolle hypätäksemme alas uima-altaaseen. Tämä onkin suora viittaus aiemmin mainitsemaani Butch Ja Sundanceen.
Harley haluaisi jatkaa pakoa rahojen kera, mutta Marlboro saa vedottua motorcycle boyn omaantuntoon ja miehet päättävät palata Burbankiin kostamaan ystäviensä kuoleman. Yhteenotto kondomien kanssa koettakoon ja lopputuloksena Alexander joukkoineen päätyy täytteeksi maan.
Harley ja Marlboro saapuvat Chancen luokse ja seinällä näkyy mikrofonin varjo. Suunnitelmana on että ensin kuunnellaan kuinka Chance osoittaa olevansa mulkero ja sitten Marlboro voi ampua hänet. Ongelmaksi osoittautuu se, että Marlboro ei voi ampua edes Chancen kaltaista ureapäätä jos kyseessä on aseeton mies. Chancen gorillat saapuvat paikalle, mutta onneksi myös cameoksi luokiteltavassa roolissa oleva Robert Ginty ilmaantuu helikopterillaan ikkunan taakse ja räiskii paikat silpuksi.
Marlboro tappelee Chancen kanssa.
Chance jää roikkumaan ikkunan ulkopuolelle pitäen kiinni Marlboron bootsista.
Chance putoaa huonosti toteutetun bluescreen-efektin avulla.
Chancen sihteerinä toimiva Tia Carrere esitteli siinä välissä rintavakoaan.
Paha on voitettu ja rodeo voi alkaa.
Harley jatkaa matkaansa, ottaen mukaansa seksikkään liftarin.

Jos Harley Davidson Ja Marlboro-miehen ottaa sellaisena kuin se on, aivojen nollaus-toimintana, niin kyseessä on hyvin, hyvin viihdyttävää roskaa. Jos kuitenkin erehtyy edes hetkiseksi olettamaan kyseessä olevan ns. älykästä/laadukasta toimintaelokuvaa Die Hardin tapaan niin käsissä on haiseva kasa kuonaa. Liikumme Crankin maaperällä, siellä jossa epäkorrektius, nivusvitsit ja suuliekit ovat johtavia Jumalhahmoja. Joten oikealla asenteella HD Ja MM on hauskaa katseltavaa.

Se että Rourke kommentoi tätä elokuvaa uransa huonoimmaksi ja tunsi itse itsensä kaupallisuuden alttarille uhranneeksi on oikeastaan aiheetonta, sillä vaikka tosiaan tämä on elokuva jota ei hevillä kehtaisikaan myöntää tehneensä, varsinkaan Rourken sen hetkisillä meriiteillä, niin edessä odotti vielä Double Team. Toki Rourken pointti on helppo huomata, sillä hänen filmografiaansa katsoessa huomaa tämän olleen jonkinlainen vedenjakaja kulta-ajan ja sonta-ajan välillä. Elokuvasta itsestään ei kuitenkaan huomaa Rourken sitä tehdessään olleen surkeassa jamassa, sillä vaikka mies ei pahemmin ole tunnettu iloisuudesta elokuvissaan, niin hänen elokuviensa mittapuulla katsottuna hän on nauruekstaasissa koko tämän elokuvan pituuden ajan.

Pääkaksikosta Don Johnson on kuitenkin hahmona enemmän mieleeni ja vaikka Marlboro ei roolina olekaan yhtään sen syvällisempi kuin Harley, niin hänessä on enemmän lämpöä ja imagoltaan Marlboron cowboylook vaikuttaa olevan luontevampi Johnsonille kuin nahkakuorisuus Rourkelle.
Lisäksi Marlboro-hahmo vaikutti minun elämääni siten, että kuten hän, myös minä paikkaan rikkinäisiä kenkiäni Jeesusteipillä.

Muista näyttelijöistä ei hirveästi sanottavaa löydy.
Daniel Baldwin on aivan naurettava muka-uhkaavana Alexanderina ja asiaa ei todellakaan auta se ääliömäinen nahkakortsu.
Tom Sizemore esiintyy kuin olisi nieltyään lankun muuttunut seinäksi joka tuijottaa kelloa odottaen kotiinpääsyä.
Chelsea Field on sivuhahmoista eniten sisältöä saava ja hän onkin ihan kelpo esiintyjä, mutta lopulta hänenkin tehtäväkseen jää vain olla seksikäs kyttä.
Muutoinkin elokuvan naisroolit ovat olemassa vain seksikkyyttä tuodakseen. Siksipä Tia Carreren roolihahmokaan ei tee muuta kuin seisoo vieressä hiljaa ja näyttää hotilta.
Naisnäyttelijöistä puheenollen tajusin vasta nyt, että elokuvan alussa olevassa huoltoasemakohtauksessa myyjää esitti Kelly Hu, mutta toisaalta en varmasti edes ollut kuullut koko neidistä 90-luvun alussa kun elokuvan edellisen kerran näin.

Roskaa.
Hauskaa.

Tähdet: **** (ihan oikeasti)
Harley Davidson Ja Marlboro-mies
...NOIR