Karpaasikyttä? Hahaha! Oletteko tosissanne?
Kaikista maailman suomennosvaihtoehdoista joku todellakin kuvitteli että sana karpaasi on soveliain tähän tapaukseen. Hitto! Se sana on aina kuulostanut todella kömpelöltä, oli sitten kyseessä hiihtäjä(anti)sankarit tai Stephen Baldwin. Sama suomentaja on varmaan vastuussa Cheaper By The Dozenin suomiväännöksestä Elämä On Laiffii.
Tosikovakyttäkin olisi miellyttävämpi kuin Karpaasikyttä.
Myönnettäköön kuitenkin että nimenomaan tämä tyhmänä pitämäni suomennos oli pääsyyni ottaa tämä elokuva katseluun.
Bo Dietl (Stephen Baldwin) on sänkinaamainen, äärimmäisyyksiin saakka katu-uskottava kyttä. Bo pistää lurjuksia poikki ja pinoon sitä tahtia että siinä tarvitsee katetrin kun ei ehdi vessassa poiketa. Nyt Bo joutuu itse tutkimuksen kohteeksi koska hänen ystäväpiiriinsä sattuu kuulumaan paikalliset järjestäytyneen rikollisuuden edustajat. Kovasti Bo vakuuttelee että gangsterikaverit ovat vain kavereita ja se ei vaikuta hänen työhönsä, tai rehellisyyteensä. Näinhän se on.
Bon tilannetta ei ainakaan helpota se seikka, että hänen parinsa Duke Finnerly (Chris Penn) on sopivasti peliongelmainen ja alkoholissa lilluva tuimasilmä.
Poliisikorruptioepäilyt jäävät sikseen, kun elokuva aloittaa keskittymisensä nunnan raiskaustapaukseen jota Bo rupeaa tutkimaan. Asia selvitetään, mutta Bo ja Duke hyllytetään ja sitten voidaankin keskittyä taas johonkin muuhun kuin mahdolliseen poliisikorruptioon, tai nunnan raiskaukseen, nimittäin Bon suhteeseen gansteriystävä Richie La Cassan (Mike McGlone) rakastajattareen Joey O'Haraan (Gina Gershon.)
Duke puolestaan dokaa ja tappelee, ja gangsterit haluavat pistää hänet kylmäksi, mutta Bo on siellä välissä.
Kun Bo ystävällisesti päättää maksaa Duken pelivelat niin palataankin siihen alkuperäiseen juonikuvioon jossa Bon ystävyys gangstereihin saa hänet epäilyttävään valoon. FBI:n kultsimulkkuset kun näkevät Bon ystävällisyyden korruptiona ja pakottavat tämän auttamaan Richien ja muiden gangstereiden kiinniotossa.
Niin ja kuten jokainen arvaa, Duke menee ja kuolee siellä välissä.
Kiukustuneena Duken taposta Bo menee ja kiukuttelee gangsteriystävänsä Richien kanssa.
Loppu!
Karpaasikyttä on hyvin tyypillinen kyttäelokuva. Olkoonkin että se pohjautuu oikean Bo Dietl:n omaelämäkerralliseen kirjaan, niin katsojalle elokuva esittäytyy hyvin stereotyyppisenä.
On poliisikorruptiota.
On peliongelmaista kyttää.
On ”forgetaboutit”-italogansgtereita suutelemassa toistensa poskille.
On sitä ja on tätä mitä näkee aina ja ikuisesti kaikissa kyttämeiningeissä.
Koska elokuva siis pohjautuu tosiasioihin ja Bo Dietl on todellinen hahmo, niin elokuva tietenkin pyörii täysin tämän yhden hahmon ympärillä. Asia on looginen ja ymmärrettävä, mutta jonkinlaista järjestelmällisyyttä olisi Karpaasikyttä kaivannut. Kun elokuvan alussa korostetaan tätä Bon ja gangstereiden ystävyyttä, ja sitä kautta FBI:n kiinnostumista asiaan, niin sitä ei olisi pitänyt unohtaa täysin siksi ajaksi kun elokuva siirtyi nunnan raiskaustapaukseen. Nyt kuitenkin näin tehdään. Ja kun nunna-osuus on ohitettu, niin sitten tehdään taas samanlainen siirto aiheesta toiseen, eikä edellisistä ole tietoakaan. Lopussa taas palataan alkulähteille, mutta sitten onkin jo aika lopputeksteille. Elokuvan tarinan kannalta tärkein tuntuu selkeästi olevan Bon suhde järjestäytyneeseen rikollisuuteen, samalla kun hän ammatikseen vastustaa sitä. Joten koko nunnaosuus tuntuu ajanhaaskaukselta elokuvassa ja lieneekin mukana vain koska se on oikean Dietl:n uran suurimpia juttuja. Itse olisin kuitenkin karsinut sen surutta pois Karpaasikytästä. Tämä on mielenkiintoinen seikka kuitenkin siksi, että tuosta nunnaosuudesta tehtiin omakin elokuva, nimittäin Abel Ferraran Paha Poliisi.
En ole koskaan pitänyt Stephen Baldwinia kovinkaan kummoisena näyttelijänä. Aina hänen elokuvansa on tullut kuitenkin katseltua, johtuen siitä muinoin tv:stä tulleesta lännensarjasta Pony Express (The Young Riders.) Ei hän nyt mitenkään suurta vaikutusta siinä tehnyt, mutta sarja oli miellyttävä ja näyttelijät jäivät vahvasti mieleeni. Toki on Stephen Baldwin tehnyt hyviäkin elokuvia, etten mene häntä vahvasti haukkumaankaan, mutta kuten veljensä William, ei kumpikaan ole tehnyt mitään sellaista elokuvaa jota fanittaisin juuri heidän vuoksensa. Kuitenkin, on myönnettävä että Stephen oli varsin mainio Karpaasikytässä. Tai sanotaanko niin, että hänen kykynsä olivat ainakin muun elokuvan tasolla. Hiukan vain vaivasi se, että Baldwinin Bo-hahmo toi koko ajan mieleen Hill Street Bluesin Belkerin ja se toi hahmoon välillä tahatonta komiikkaa.
Chris Penn on oikeastaan ainoa toinen näyttelijä joka saa tilaa elokuvassa ja hänenkin hahmonsa on hyvin tyypillinen agressiivinen itsetuhokyttä. Rooli jota Penn esitti eläissään useampaan otteeseen muodossa tai toisessa.
Loput näyttelijät olisikin melkein voinut korvata pahvistandeilla, niin perinteisiä ja näkymättömiä he ovat.Mukana on myös Paul Guilfoyle ja hän on aina mainio.
Mitään kovin mieleenpainuvaa ei Karpaasikyttä sisällä. Kyseessä on siedettäviä ja hyviäkin näyttelijöitä sisältävä ihan perinteinen kyttäleffa.
Paha tästä on oikeasti mitään ilkeää sanoa, kun kyseessä on niin harmiton tapaus. Vastaavasti samasta syystä elokuvasta ei löydä mitään suuremmin ilahduttavaakaan. Kyseessä on kuin vaniljajäätelö vaniljakastikkeella. Onhan se ihan hyvää, mutta ajoittain mieleen pilkahtaa suklaa.
Elokuvan suurimmaksi yksittäiseksi elämykseksi jääkin sana KARPAASIKYTTÄ.
Tähdet: **
Karpaasikyttä
...NOIR
Elokuva jonka nimi on Virtuaalipainajainen ei voi olla muuta kuin täyttä roskaa. Eikö?
Ikävä kyllä ei, sillä tämä osoittautuikin varsin miellyttäväksi halpistieteisjännäriksi.
Dale Hunter (Michael Muhney) on mainostoimistossa työskentelevä urakiipijä joka rupeaa näkemään outoja unia joissa hän enimmäkseen laskee liukumäkeä. Hereillä ollessaan hän rupeaa saamaan äkillisiä kipukohtauksia joiden yhteydessä kuvajaiset silmissä pikselöityvät, ympäristöön rupeaa ilmestymään tuotekoodeja ja muuta sellaista perinteistä keinotodellisuuden ilmentymiä. Dale alkaa siis ymmärtämään että hänen ja muiden kokema todellisuus ei olekaan totta ja asiaankuuluvasti Dale haluaa poistua siitä tilasta ja ottaa vastaan oikean maailman. Tämä oikea maailma esiintyy tietenkin Dalen silmissä jonkinlaisena post apokalyptisena kaatopaikkana jossa ihmiset mätänevät paikoilleen ja kaikkialla on kurjuutta ja muuta ikävää. Dale saa avukseen kirajstonhoitaja Wendyn (Tasma Walton) joka ei niinkään näe oikeaa todellisuutta, mutta koska hän on kirjastossa töissä, niin hän uskoo maailman olevan oikeasti erilainen kuin miten se nyt koetaan. Mitä hittoa? Miten se kirjastohoitajan ammatti vaikuttaa todellisuuskuvan muodostamiseen? No, kaikille siis luodaan päähän tätä virtuaalitodellisuutta samaan tapaan kuin vaikkapa The Matrixissa tehdään, mutta jostain syystä kirjastossa on julmetusti kirjoja joista voi lukea millainen maailma oikeasti on. Esimerkiksi keinotodellisuudessa Kurt Cobain tekee lastenlauluja ja Marilyn Monroe näyttelee Leonardo DiCaprion kanssa, mutta kirjoista voi lukea että näin ei ollut, eikä ole. Pistää vain ihmetyttämään että jos joka ainoa ihminen elää tässä valheutopiassa, niin miksi kirjastossa ylipäätään on kirjoja jotka ovat ristiriidassa muun todellisen kuvitelman kanssa.
Dale ja Wendy koettavat karata idyllisestä 50-lukulaisesta kaupungista ja ajautuvat ensin ns. todellisten ihmisten, eli niiden räsypekkatuomiopäivähihhuleiden luokse ja sitten mukatodellisten futurounivormuteknikoiden luokse. Ne räsypekat pyytävät Dalea rikkomaan virtuaalitodellisuusvempeleen jotta ihmiset näkevät miten maa makaa ja futuroteknikot pyytävät Dalea nukkumaan, jotta Dale voisi sammuttaa virtuaalitodellisuusvempeleen. Hmm,,, siis molemmat keskenään taistelevat osapuolet haluavat Dalen tekevät saman toimenpiteen. Miksi he siis kinastelevat? No, on siinä erojakin. Räsypekat ovat niitä sellaisia aktivisteja jotka haluavat rauhaa vaikka hakkaamalla, kun taas futurot haluavat kulkea pumpulin kautta nirvanaan.
Käykin niin että Dale rupeaa näkemään isompia osasia todellisuudesta ja huomaa että futuroteknikot ovatkin osa keinotodellisuutta ja oikeasti on vain sitä räsypekkatuomiopäivämeininkiä.
MUTTA! Sitten Dale palautetaan takaisin alkupisteeseen.
MUTTA! Sitten Dale alkaakin taas näkemään oikean todellisuuden ja huomaa että sekä futurot ja räsypekat molemmat olivat valheellisia ilmentymiä ja oikeasti maailma koostuu pahvista tehdyistä lavasteista ja kaikki pukeutuvat kuin olisivat karanneet THX1138:sta.
Dale onnistuu sammuttamaan virtuaalitodellisuusvempeleen ja pahvimaailma paljastuu kaikille, mutta lopputekstit alkavat ennen kuin näemme miten ihmiset vastaanottavat oikean maailman.
12 Apinaa, The Matrix, Dark City, Truman Show, Brazil, Total Recall. Tuleeko muita mieleen? Vaikka kuinka paljon. Virtuaalipainajainen lainaa niin monesta lähteestä että heikompia kauriittaa.
MUTTA! Uskokaa tai älkää, niin tässä elokuvassa on muutama niin hyvä idea että se seisoo tukevasti omilla jaloillaan. Tai ei ehkä niin tukevasti, mutta nojaa ainakin varsin mallikkaasti.
Mainitaan kuitenkin ensin muutama rasittava seikka elokuvasta.
Elokuvan budjetti joka on ilmeisesti ollut juuri ja juuri enemmän kuin olematon aiheuttaa monta kertaa vaivautuneisuuden tunteita. Koska elokuvan tarina on mikä on, niin useampaan otteeseen on peliin pistetty efektejä osoittamaan todellisuusvääristymistä, mutta efektit ovat niin julmetun rumia että tekee mieli kaivaa silmät ulos päästä. Lopun pahvikulissiefektit ovatkin piristävä poikkeus elokuvan muuhun tietokonehässimisiin.
Myös elokuvan tapa korostaa katsojalle, että tämä todellisuus ei ole totta on toteutettu varsinkin elokuvan alkupuolella aivan naurettavin rautalankaväännöin. Heti alussa värejä vääristetään, televisiossa puutaan Kurt Cobainin lastenlaulajan urasta, Marilyn Monroen tulevasta leffasta, 50-lukulaisuutta tyrkytetään modernin maailman seassa ja ihmiset ovat ylikorostuneen poissa paikoiltaan. Kyllä se olisi ymmärretty vähemmälläkin. Jopa se kirjasto jossa Wendy työskentelee oli hölmöllä tavalla kliseinen tiedonlähde Dalelle. Puhutaan Liisasta Ihmemaassa ja itse kirjasto on täyteen ahdettu ikivanhoja opuksia ja nätti enemmän museon kellarilta kuin paikalta josta haetaan uusin Tuulilasi ja Tekniikan Maailma. Ja miksi siellä kirjastossa on teoksia joista voi helposti lukea millainen maailma on oikekasti? Eikö siellä koskaan käy ketään joka sattuisi ihan vain huomaamatta lukemaan jonkin kirjan.
Elokuva on hiukan liiankin kunnianhimoinen omaksi hyväkseen, sillä kyvyt ja mahdollisuudet eivät pysy perässä. Virtuaalipainajainen käyttää kuitenkin yhtä aivan loistavaa ideaa jota itse en ainakaan muista pahemmin käytetyn tämän genren elokuvissa. Oikeastaan aina näissä elokuvissa joissa ihmiset laitetaan elämään keinotodellisuudessa, on kyse hyväksikäytöstä. Vaikka kyse olisi kuinka hyvästä unesta, niin siellä ei olla vapaaehtoisesti. Virtuaalipainajaisessa on kuitenkin otettu käyttöön idea jossa koko paska on lähtenyt liikenteeseen normaalista bisnesideasta jossa ihmisille on tarjottu mahdollisuuksia paeta vallitsevaa reaalia ja päästä hetkeksi muualle. Ajan myötä asia on vain kasvanut suhteettomaksi ja ihmiset eivät enää muista oikeaa maailmaa, koska ovat itse vapaaehtoisesti halunneet unohtaa sen ja ovat siksi hämillään todellisuutta kohdatessaan. Periaatteessa kyse on vain siitä, että nukahdat solariumiin.
Juuri tämä alkuperäinen vapaaehtoisuus unohtaa todellisuus on mielestäni hyvä idea. Etenkin kun kyse ei ole mistän Abre Los Ojos-jutusta jossa päähenkilö halusi alunperin unohtaa oman maailmansa, vaikkakin vapaaehtoisesti, niin kuitenkin tragedian yllyttämänä. Kuten päähenkilömme elokuvassa kertoo, niin ei todellisuus ole yhtään hullumpi. Se ei ole äärimasentava, saatikka ultimaattinen nautinto, vaan se on tavallinen.
Tähän liittyen toinen seikka josta pidin kovasti, oli se että kun Dale rupeaa alunperin näkemään todellisuuden niin sekin on valhetta. Eli virtuaalimaailman sisällä oli toinen keinotodellisuus perustelemassa miksi ensimmäinen valhe on parempi.
Virtuaalipainajainen on ihan hyvä lisä lajityyppiinsä ja vaikka elokuvassa on julmetun rumia efektejä, pökkelömäisiä näyttelijöitä ja yleistä halpahallifiilistä, niin siinä on myös yllättävän kiehtovia näkökulmia monesti kaluttuun luuhun.
Elokuva ei yllä lähellekään genrensä merkkiteoksia, mutta on paljon parempi kuin kaksi jälkimmäistä Matrixia.
Tähdet: ***
Virtuaalipainajainen
...NOIR
William Friedkin on tehnyt useita keskenään hyvinkin erilaisia elokuvia. Osa onnistuneempia kuin toiset, mutta vähintään ohjaajan valinnat ovat osoittautuneet useasti mielenkiintoisiksi. Siellä on elokuvia kuten Sorcerer, Bug, Manaaja ja vaikkapa Kovaotteiset Miehet, joita keskenään vertailemalla on vaikea päätellä kyseessä olleen saman ohjaajan kussakin. Tietenkin on positiivista että ohjaaja osaa olla moniulotteinen, mutta tunnistettavuus on monien monipuolistenkin ohjaajien,,, no,,, tunniste. Kun katsoo vaikkapa Spielbergin, Scorsesen ja Cronenbergin elokuvia, niin lajityypistä huolimatta ne tunnistaa yleensä ohjaajansa teoksiksi tietämättä tekijän nimeä. Friedkinillä ei tunnu oikein olevan sellaista kiveen hakattua tyyliä jonka perusteella voisi aina sanoa kuka on luotsina. Tämä ei ole negatiivinen seikka, mutta mainitaan silti että sen tunnistettavuuden puute on jättänyt Friedkinin hieman kasvottomaksi. Ehkä hänet voidaan lievästi profiloida rikoselokuvien tekijäksi, sillä pääpaino on trillerigenressä. Mutta kun siihenkin kuuluu elokuvia sieltä Kovaotteisista Miehistä Jadeen, niin mitäpä siihen voi sanoa. Toivottavasti Friedkin jatkaa samalla linjalla, sillä on aina mielenkiintoista nähdä mitä nyt taas tapahtuu.
Tämä koko Friedkinin kasvottomuus tuli mieleeni tästä Elää Ja Kuolla L.A.:ssa elokuvasta, sillä jos ei paremmin tietäisi niin en yhtään ihmettele jos ihmiset sekoittavat tämän Michael Mannin tekosiin. Mann on erikoistunut juuri tälläisiin eräänlaisiin ultracooleihin juppirikoselokuviin, kuten Heat, Collateral, Thief ja Miami Vicen tulemiset.
Richard Chance (William Petersen) on kuumapäinen liittovaltion agentti joka polttaa kynttilöitä molemmista päistä, sytyttelee siltoja takanaan ja elää veitsenterällä.
Chance ottaa asiat henkilökohtaisesti.
Kun jäljitettävänä oleva nerokas rahanväärentäjä Rick Masters (Willem Dafoe) kylmää hänen juuri eläkkeelle jäävän parinsa, ottaa Chance sen hyvin, hyvin henkilökohtaisesti.
Chance saa uuden parin John Vucovichin (John Pankow) ja Mastersin pyydystäminen saa uutta potkua.
Mastersin asianajaja Bob Grimes (Dean Stockwell) on kyllästynyt pomputteluun ja ehdottaa Vucovichille mahdollisuutta saada Masters kiinni. Vucovich ja Chance esiintyvät asiakkaina Mastersille, jonka pitäisi siis saada aikaiseksi iso kasa väärennettyjä seteleitä. Ongelmaksi nousee vain se että Chancen ja Vucovichin esimiehet eivät suostu järjestelyyn ja Chance houkuttelee Vucovichin mukaan suoranaiseen rikokseen saadakseen feikkidiilin onnistumaan. Suunnitelma alkaa mennä poskelleen ja Vucovich hakee apua Grimesilta, joka ei ollessaan myös Mastersin asianajaja ole valmis valitsemaan lopullisesti puoliaan. Niinpä Vucovich alkaa tuntea olonsa umpikujaan ajetuksi, sillä Chancen ”hinnalla millä hyvänsä”-mentaliteetti vaatii liikaa viattomia uhreja.
Chancen kuumapäisyys koituu hänen kohtalokseen ja asiat jäävät Vucovichin ja Mastersin harteille selvitettäviksi.
Elää Ja Kuolla L.A.:ssa muistuttaa kovasti Miami Vicea, mikä johtunee kovasti elokuvan visuaalisesta tyylistä ja kahden kytän yhteistyöstä, etenkin kun Chance muistuttaa jokseekin Sonny Crockettia. Ei ehkä liene siis ihme että aikoinaan Michael Mann syyttikin Friedkinia plagioinnista. Mutta nyt elokuvaa katsoessa on todettava että ainakin Miami Vicen elokuvaversio kalpenee tämän rinnalla, sillä tämä onnistuu oikeastaan kaikessa missä se ei onnistunut. Hahmot ovat uskottavampia, tarina paremmin raiteillaan ja molempien elokuvien pääteema lojaaliudesta tulee tässä vahvemmin esille.
Chance tuntee olevansa velkaa edelliselle parilleen ja haluaa siksi keinoja kaihtamatta Mastersin kiinni. Chance on kuitenkin luonteeltaan sellainen, että kyseessä on vain tekosyy jolla todistella muille motiivia Mastersin pyydystämisestä. Todellisuudessa Chance on vain jääräpää joka pystyy toimimaan vain yksi ajatus kerrallaan ja jos se ei olisi Masters, niin se olisi kuka tahansa muu rikollinen.
Masters odottaa omilta apulaisiltaan sokeaa uskoa itseensä ja jos hän ei usko saavansa sitä, niin tällä henkilöllä ei ole virkaa hänen elämässään. Vastaavasti Mastersin apulaiset eivät suostu lavertelemaan tästä edes siinä vaiheessa kun Masters ei enää usko heidän lojaalisuuteensa ja on valmis pistämään apulaisensa hengiltä.
Vucovich taas vasten tahtoaankin on valmis tuhoamaan uransa ja elämänsä vain koska on Chancen pari ja ei voi pettää tätä siksi.
Sitten on vielä Grimes joka on sekä Vucovichin että Mastersin asianajaja ja lojaali molemmille, mutta silti valmis pettämään tilaisuuden tullen molemmat.
Näitä vastaavia esimerkkejä tulee esille myös marginaalihahmoissa. L.A.:n kantava teema tuntuukin siis olevan jonkinlainen yksi käsi pesee toista ja se toimii erinomaisesti.
Näyttelijät tekevät kauttaaltaan varsin onnistunutta työtä ja vaikka William Petersen istuu C.S.I-rooliinsa ihan hyvin, niin on pakko ihmetellä että mitä hänelle on tapahtunut. L.A.:n aikoihin Petersen tuntui olevan paljon monipuolisempi ja haastavampi näyttelijä kuin nykyään. Esimerkkinä silloinen Psykopaatin Jäljillä.
L.A.:n kohdalla on kuitenkin nostettava muiden yläpuolelle Willem Dafoe Rick Mastersina. Mikä ei ole vaikeaa, sillä Dafoe nouseee usein liiankin helposti elokuvissaan muiden ylitse. Rick Masters on kiehtova hahmo. Lahjakas taiteilija joka maalaa ja polttaa työnsä heti perään. Hänelle täydellisen väärennöksen tekeminen on kunniakysymys, ei pelkkää bisnestä. Mutta kun kyseessä on nimenomaan bisnes, niin hän ei suostu hyväksymään virheitä niin omalta kuin muidenkaan osalta. Tämä taiteilijan ja väkivaltaisen bisnesmiehen kombinaatio on kuin luotu Dafoen esitettäväksi.
Rakastan elokuvan alkua jossa Dafoe polttaa maalauksensa.
Elokuvan musiikki on aivan kohdillaan, mutta olen aina pitänyt huvittavana sitä että jos kuuntelen elokuvan musiikista vastaavaa Wang Chungia levyltä, niin en osaa laisinkaan kuvitella sitä tavaraa osana kovaksikeitettyä rikoselokuvaa. Sillä kyseessä on aika sanotaanko, nynnyn kuuloista poppausta. Mutta kun katsoo itse elokuvaa niin Wang Chungin new waivaus istuu siihen kuin nyrkki palleaan. Se on juuri täydellistä kasarijuppihelinää kuvaamaan kasarijuppitoimintaa.
Elokuvan rakenne on tehty sellaiseksi, että mitä pidemmälle mennään niin sitä synkempään metsään eksytään. Elokuvan alkupuoli tuo kaikkine pastelliväreineen ja poseerauksineen mieleen hyvin stereotyyppisen kasarimielikuvan ja elokuva näyttääkin välillä enemmän Duran Duranin musiikkivideolta kuin oikealta elokuvalta. Sitten elokuva ottaa hieman puolenvälin jälkeen tyylikseen hyvinkin vahvan negatiivisuuden ja lopulta elokuva ei tarjoakaan katsojalle mitään sankariloppua, vaan kaikille käy henkilöstä huolimatta suht' dramaattisesti ja lopusta jää hieman paha maku suuhun. Tuo mainitsemani paha maku, ei ole elokuvan ja siitä nauttimisen kannalta negatiivinen seikka, sillä kyseessä on aivan oieka tapa lopettaa kyseinen elokuva.
Elää Ja Kuolla L.A.:ssa on juppimeininkiä yhdistettynä nihilismiin. Ehkeivät ne muutoinkaan ole niin kaukana ole toisistaan.
Visuaalista karkkia, ajoittain hyvinkin väkivaltainen ja mikä parasta, hyvä tarina hyvillä näyttelijöillä.
Heille jotka pitävät Scorsesesta, Mannista ja Tarantinosta. Ette pety ja jos petytte, niin en usko.
Tähdet: *****
Elää Ja Kuolla L.A.:ssa
...NOIR
