Batman: The Movie (1966)

Batman & Robin on elokuvan muotoon tiivistetty viha ihmiskuntaa kohtaan.
Batman & Robin tahtoo sinun ymmärtävän, ettei se elokuva pidä juuri sinusta.
Batman & Robin on pahasti pilaantunutta oksennusta.
Niin ja sen tarkoitus ilmeisesti oli olla komedia.

Onneksi sentään Batmanista on olemassa onnistunutkin komediaversio ja se on tämä vuoden '66 Batman: The Movie. Toisin kuin Batman & Robinissa, Batman: The Movie ei tunnu pakotetulta, tai ummehtuneelta ja mikä tärkeintä, se vaikuttaa siltä että tekijöillä oli oikeasti hauskaa elokuvaa tehtäessä.
Batman: The Movie näyttää Austin Powersilta, mutta on hauska. Elokuvan huumori on hiukan samankaltaista kuin jossain Mies Ja Alaston Aseessa, siinä mielessä että molemmissa päähenkilö esiintyy vakavasti ja itse tilanne on absurdi. Joten huumori syntyy usein siitä, että Batman (Adam West) on kuin hän olisi Macbethissa, mutta ympärillä on Smurffeja tanssimassa jigiä.

Bruce Wayne/Batman ja Dick Grayson/Robin (Burt Ward) saavat hälytyksen, että Gothamiin saapumassa olevalla risteilyaluksella tapahtuu tuhmuuksia. Samaisella aluksella tuodaan maihin jotain vallankumouksellista keksintöä. Siispä Bruce Wayne ja Dick Grayson laskeutuvat lepakkotankoja pitkin lepakkoluolaan ja hyppäävät lepakkoautoon. Erinomaista on se että liukuessaan lepakkotankoja pitkin, kääntää Bruce ”instant costume change”-vipua ja alas tullessaan he ovat muuntuneet Batmaniksi ja Robiniksi. Ja ultracool musiikki kruunaa kaiken.
Siirrytään lepakkoautosta lepakkohelikopteriin ja matkataan risteilyalukselle. Batman laskeutuu lepakkotikkaita pitkin huvijahdille, mutta mitä mitä mitä ihmettä?! Vene katoaa, se olikin vain hologrammi ja nyt Batmanin jalan kimppuun hyökkää hai. Onneksi Batmanilla on hainkarkoitussuihke jolla irroittaa tuon merten syömäkone. Mutta mutta, hai olikin pommi!
Kuka voikaan järjestää Batmanille noin pirullisen ansan. No, sopivasti vapaana ovatkin vain Pingviini (Burgess Meredith), Jokeri (Cesar Romero), Arvuuttaja (Frank Gorshin) ja Kissanainen (Lee Meriwether.) Nopeasti Batman kumppaneineen päättelee että jahti liittyy mereen, (Pingviini), kissat syövät kaloja (Kissanainen), hain räjähdys oli pilaa (Jokeri) ja kaikki oli yhtä suurta arvoitusta (Arvuuttaja.) Hyvä Luoja! He toimivat yhdessä Batmanin pään menoksi.
Totta se on ja satamassa olevassa piilopaikassaan rikolliskvartetti punookin juoniaan maailman valloituksen ja Batmanin suhteen. Rikollisjoukollamme on vankinaan kommodori Schmidlapp (Reginald Denny) joka on keksinyt miljoonien arvoisen keksinnön.
Batman ja Robin hyppäävät lepakkoveneeseen ja palaavat tutkimaan aluetta jossa he aiemmin kohtasivat räjähtävän hain. Samaiselle paikalle saapuu myös Pingviini pingviinin näköisellä sukellusveneellään ja miehistönään Village Peoplesta karanneita merirosvoja. Pingviiniperiskooppi nousee pintaan ja torpedot matkaan. Mutta ei huolta, sillä Batmanilla on superpolarisaattori jolla hän räjäyttää torpedot ennen aikojaan. Tosin yhden torpedoista tuhoaa jalo pyöriäinen joka heittäytyy tuhoputkilon eteen.
Pahisnelikko suunnittelee seuraavaksi Batmanin päänmenoksi ansaa jossa Kissanainen naamioituu Venäläiseksi Kitka-nimiseksi reportteriksi ja viettelee Bruce Waynen. Wayne kaapattaisiin ja pistettäisiin syötiksi Batmania varten. Ja näin käy, mutta odotuksesta voi tulla pitkäkin, sillä syötiksi vangittu Waynehan on Batman. Holy shit Batman! Pingviinillä on muuten jättimäisiä sateenvarjoja joilla pystyy lentämään. Waynen kaappauksen yhteydessä rikollisjoukko pitää silmillään Zorro-naamioita jotta heitä ei tunnistaisi. Jokerilla on kirkkaanvihreät hiukset, valkoinen naama, punaiset huulet ja räikeä purppurainen puku. Paljon yksi Zorro-naamio häntäkin auttaa.
Kauaa Wayne ei pysy vankina, kun hän oma-aloitteisesti pakenee.
Ja nyt viimein paljastetaan mikä se Schmidlappin keksintö on. Se on värikäs pölynimurin näköinen laite jolla voi imeä ihmisestä kaikki nesteet ja tehdä hänestä näin kasa sinertävää tomua.
Batman ja Robin hyökkäävät satamaan Pingviinin ja kumppaneiden kimppuun. Täällä Robin ihmettelee Batmanille, että miten kukaan ei ole ilmoittanut poliiseille että satamassa hengailee joukko superrikollisia, johon Batman toteaa että satamassa asuu paljon alkoholisteja ja nämä ovat tottuneet näkemään näkyjä.
Satamasta Batman löytää ison pommin ja koettaa päästä siitä eroon, mutta joka puolella on joko äitejä lastenvaunujen kanssa, jonkinlainen miniparaati, nunnia, miniparaati, etc. ”Joskus pommista ei kerta kaikkiaan pääse eroon.” Loistavaa on se, että se pommi on sellainen sarjakuvista tuttu iso musta pallo jossa on sytytyslanka.
Nyt Pingviini on naamioitunut Schmidlappiksi ja vaikka Batman tunnistaa hänet Pingviiniksi, niin varmistaakseen asian vie hän Pingviinin lepakkoluolaan verkkokalvontunnistukseen. Hieman lepakkokaasua Pingviinin nassuun ja Pingviini roudataan lepakkoluolaan. Mutta tämä olikin Pingviinin suunnitelma koko ajan, sillä hän paljastaa aiemmin tomuksi muutetut apulaisensa ja muuttaa nämä takaisin ihmisiksi ja usuttaa heidät Batmanin kimppuun. Tomusta ihmiseksi muuttamiseen tarvitsee vain hieman vettä, sillä nesteethän näistä ihmisistä oli imetty pois. Pingviini tekee vain sen virheen että kokoaa joukkonsa käyttämällä raskasta vettä, joka tekee heistä epävakaita ja puf! he vain katoavat.
Pingviini ja kumppanit aikovat käyttää Schmidlappin tomuamiskonetta YK:n turvallisuusneuvoston kaappaamiseen ja luonnollisesti Batman ja Robin päättävät estää tämän. Siispä Batman ja Robin juoksevat kaupungin halki, koska Batmanin mukaan he pääsevät perille nopeammin juoksemalla kuin taksilla.
YK:n jäsenet eivät tietenkään tee muuta kuin puhuvat korotetuilla äänillä toisilleen, eli kinastelevat. Eivätkä he huomaa mitään kun Jokeri muuttaa heidät eri värisiksi tomukasoiksi. Rikollisnelikko vaatii lunnaiksi miljardi dollaria kustakin yhdeksästä turvallisuusneuvoston jäsenestä ja rahat tulee toimittaa sitä varten koulutettujen kirjekyyhkyjen avulla.
”BIF!” ”OUCH!” ”KAPOW!” Eli puhekuplatappelu on alkanut, sillä Batman ja Robin hyökkäävät Pingviinin pingviinisukellusveneelle ja aloittavat Village Peoplen murjomisen. Tietenkään valaistus ei täsmää kohtauksesta toiseen ja taivastaustakankaassa näkyy ryppyjä.
Batman pelastaa YK-tomukasat ja samalla Schmidlappin joka menee ja aivastaa tomukasat sekalaiseksi tomukasaksi.
Batman pistää tomukasan ”super molecular dust separator”-laitteeseen ja erottaa tomukasat yhdeksäksi tomukasaksi, mutta ovatko tomukasat juuri oikeita tomukasoja? Batmanilla on sellainen valkoinen labrakaapu, jonka päällä on viitta. Nyt hiukan oikeanlaista vettä päälle ja lopputuloksena turvallisuusnevoston jäsenet palautuvat ennalleen.
Vai palautuvatko?
Näemmä tomut eivät erottuneet toisistaan tarpeeksi onnistuneesti ja niinpä jokaisessa on hieman toistensa tomua (dna?) ja nyt kaikkien äidinkieli on mennyt väärään osoitteeseen. Eli nyt Japanilainen puhuu englantia, Venäläinen saksaa, etc. No mitä väliä, eihän heillä aiemminkaan ollut tulkkeja, joten mikään ei muuttunut.
Batman toteaa että on aika poistua huomaamattomasti,,, IKKUNASTA!

Batman: The Movie on aivan riemastuttava kokemus. Se oikeasti vaikuttaa siltä että kaikilla on ollut hauskaa sitä tehdessä ja sama tunne tarttuu katsojaan.
Elokuvassa on joitakin niin pähkähulluja ideoita, että edes nuo kaikki minun mainitsemani eivät kata edes kolmasosaa niistä vinksahtaneista vitseistä joita elokuva suoltaa ruudulle.
On hienoa että joka ainoa Batmanin vempele on bat-jotain. Kun sanon joka ainoa, niin tarkoitan että lähes joka ainoa. Batmanilla on jopa suurennuslasi jossa on lepakon korvat.
Ja sen hainkarkoitussuihkeen lisäksi Batmanilla on muunmuassa valaankarkoitussuihke. Kuinka usein valaankarkoitussuihke tulee tarpeeseen?

Adam West on aivan loistava Batmanina, jonka jokainen repliikki esitetään kuin pahimmassakin Shakespeare-näytelmässä. Ylivakava esiintyminen on erinomainen vastakohta Batmanin lila-harmaalle sukkahousupuvulle.
Adam Westin vakavuudelle pistävät kampoihin Burgess Meredith, Frank Gorshin, Lee Meriwether ja Cesar Romero, joista kukin esiintyy kuin naurukohtauksen saanut hyeena.
Kukapa ei voisi olla rakastamatta Jokeria jota esittävä Cesar Romero ei suostunut ajamaan viiksiään, joten viikset on meikattu valkoisiksi.
Entäpä sitten Lee Meriwether. Niin julmetun hot, että meinaa televisioruutukin sulaa.

Jos miettii Batman: The Movien ja Batman & Robin eroja, niin pintapuolisesti joku saattaisi ajatella niiden olevan samanlaisia (sinä ylimielinen pikkunilkki!) Ovathan molemmat aivan järjettömän friikkejä, molemmissa on pähkähullu tarina, puolihulluja näyttelijäsuorituksia ja molemmat ovat kaikkinensa roskaa. Mutta Batman & Robin vaikutti siltä etteivät tekijät tienneet mitä olivat tekemässä, joten kaikki huumori, synkkyys, outous ja näin pois päin tuntuivat olevan väkisin ulos puserrettuja. Kun taas Batman: The Movien tunnelma on koko ajan rento ja miellyttävä kuin uudet villasukat.
Batman: The Movie saattaa näyttää hölmöltä ja elokuvan näyttelijäsuorituksia saattaa luulla huonoiksi, mutta siinä tapauksessa Ilmestyskirja Nyt on veikeä isä-vaihtaa-roolia-koiran-kanssa-komedia.

Batman: The Movie on rakastettavan hassu komedia jossa Batman ei ole synkkä yön ritari, vaan yksi kolmesta Caballerosta.

Tähdet: ****
Batman: The Movie
...NOIR

Batman & Robin (1997)

Batman Forever oli huono, mutta se ei ollut kuitenkaan läpeensä onneton tekele. Siinä oli muutama onnistuneesti valaistu kohtaus, musiikissa on jonkin verran mainioita elementtejä ja lukuunottamatta niitä nännejä, oli muutoin Batmanin pukukin ihan onnistunut. Batman Foreverissa oli siis kokonaisuus huomioiden tarpeeksi ihan siedettäviä osia, että sen jaksoi ilman että olisi ajautunut kylppärin nurkkaan itkemään. Mutta koska Batman Forever ei kuitenkaan ollut hyvä elokuva, niin oletettavaa olisi ollut että kun samat tekijät koostavat sille jatkoa, niin he olisivat oppineet virheistään. Batman & Robin on kuitenkin elokuva jossa on näemmä päätetty, että ”hei, edellisessä Batmanissa oli joitakin onnistuneita osasia. Tämä ei saa toistua.” Batman & Robin on elokuva joka tauotta huomauttaa katsojalle, että se on roskaa. Se ei ole vain pelkästään huono elokuva, vaan huono sellaisessa merkityksessä, että pitää kulkea useampi ulottuvuus läpi ymmärtääkseen kuinka huono se on.

Elokuva alkaa jälleen sopivan synkeästi. Mahtipontisen musiikin tahdittamana siirrymme lepakkoluolaan jossa Batman ja Robin pistävät asusteitaan päälle. Jostain syystä kamera kuvaa Batmanin ja Robinin haaraväliä ja persettä siihen tapaan, että nyt ollaan maatalousnäyttelyssä. Jotta siinä ei olisi tarpeeksi, niin jostain syystä ääniefektinä on sellainen metallinen kolahdus kun he pistävät kumivaatteitaan päälle. Batman (George Clooney) ja Robin (Chris O'Donnell) kinastelevat kumpi saa ottaa lepakkoauton käyttöönsä ja Batman tokaisee kuolemattomasti ”ilmankos Teräsmies työskentelee yksin.” Niin ja puvuissa on edellisen osan tapaan nännit. Koska puvut ovat aiempaa vaaleampia ja värikkäämpiä, niin tällä kertaa nuo kuminännit ovat kuin pahinkin 3D-efekti.
Batman ja Robin säntäävät museoon estämään ilkeää Jäämiestä (Arnold Schwarzenegger) varastamasta isoa timanttia. Kun Robin hyppää seinän läpi moottoripyörällään, niin seinään jäävä reikä on lepakkosymbolin muotoinen.
Jäämies lähettää Batmanin ja Robinin kimppuun joukon jääkiekkoilijoita ja sitten hypitään hetki voltteja ja luistellaan. Miksi hitossa lepakkopuvussa on sisäänrakennetut luistimet jotka voi ottaa tarpeen mukaan esille? Millä todennäköisyydellä niitä tarvitsee ja miten Batman on osannut ennakoida joskus tarvitsevansa lepakkoluistimia?
Sitten lennetään raketilla taivaalla, ilmasurffataan raketin ovilla ja Robin oikeasti sanoo ”surf's up.”
Jäämies jäädyttää Robinin. Tiedättehän, sillä tavalla kuin piirretyissä, eli Batmanilla on käsissään Robinin muotoinen jääpala. Mutta ei hätää, pistetään se kuumaan veteen ja homma on sillä selvä.
Siirrytään,,, öh,, Amazonille?
No, sademetsässä ollaan kuitenkin ja siellä olevassa hullun tiedemiehen laboratoriossa tohtori Pamela Isley (Uma Thurman) hourailee jotain hippiäisroskaa kasveista ja niiden oikeuksista. Hullu tiedemies (tiedenainen) Pamela Isley suututtaa vielä hullumman tiedemiehen Jason Woodruen (John Glover), joka heittää Pamelan joidenkin kemikaalien ja kasvien päälle. Pamelasta tulee myrkkyä huulissaan oleva Myrkkymuratti ja tapettuaan Jason Woodruen, päättää Myrkkymuratti luonnollisesti että hänen tulee valloittaa maailma.
Siellä välissä Alfred (Michael Gough) on kuolemaisillaan, mutta Bruce Wayne vain toljottaa apaattisesti eteenpäin. Ja omassa piilopaikassaan Jäämies polttelee sikareita ja katselee jäädyttämäänsä vaimoaan. Katsokaas kun Jäämiehen vaimolla on jokin mystinen tauti ja Jäämies pisti hänet (köh) jäähylle, kunnes saa parannettua hänet.
Afredin edesmenneen sisaren tytär Barbara Wilson (Alicia Silvestone) saapuu paikalle. Hmm,,, Alfred on brittiläisyyden perikuva ja Barbara on myöskin britti joka on vasta nyt saapunut jenkkeihin. Miksi siis Barbara kuulostaa enemmän amerikkalaiselta kuin George W. Bush? Eikö Silverstone olisi voinut edes yrittää jonkilaista aksenttia.
Ei saatana! Olen vasta 30 minuutin kohdalla ja olen jättänyt mainitsematta jo ainakin tusinan verran epäloogisuuksia,tai pelkästään typeryyksiä. Tämä ei parane tästä, joten tiivistetään loppuosa.
Barbara karkailee, saa selville että Bruce Wayne on Batman, Barbarasta tulee Batgirl. Alfred on kuolemassa. Batman ja Robin ihastuvat Myrkkymurattiin ja kiukuttelevat. Jäämies ja Myrkkymuratti tekevät yhteistyötä. Batman, Robin ja Batgirl tappelevat Jäämiehen ja Myrkkymuratin kanssa ja voittavat.
Niin ja kuinka ollakaan, se Alfredin kuolettava tauti on samainen johon Jäämiehen vaimo on kuolemassa. Mutta onneksi ainakin Alfred saadaan pelastettua.
Luojan tähden, mikä onkaan tämä tuska ja kipu jota tunnen!
Tässä elokuvassa ei ole järjen häivää.

Kumipuvuissa on nännit.
Batmanilla on luottokortti. Ei pelkkä luottokortti, vaan Batkortti.
Batman ajelee autollaan jättiläispatsasta pitkin.
Robinilla on tekohuulet joilla estää Myrkkumuratin kuolettava suudelma.

Tämänkertainen Batman-elokuva on siis aiempia selkeämmin komediallinen ja sitä ei voi mitenkään verrata esimerkiksi Burtonin Batmaneihin, jotka olivat jokseekin vakavia. Batman & Robin on aika selkeästi hallusigeeninen komedia ja jos siitä saa jotain nautintoa irti, niin sen saa silloin kun sen katsoo nimenomaan komediana. Batmanin & Robinin haitaksi käy vain se, että se ei ole hauska. EI HAUSKA! Kaikki elokuvan huumoriksi tarkoitetut elementit ovat yhtä hauskoja kuin syöpä.
Onkin siis jokseekin ironista, että kun Schwarzeneggerin esittämä Jäämies tahtoo jäädyttää koko maailman, niin ilmeisesti käsikirjoittajien aivot ovat jo olleet jäässä tätä tehdessä.

Mutta Batman & Robin on roskaa. Ihan uskomatonta roskaa. Se tuntuu ihan siltä kuin pelaisi vatsatautisena shakkia vuoristoradalla. Sitä vain on pää pyörällä ja ihmettelee että mitä hittoa on tapahtumassa. Kuva on hysteerisesti sinne tänne poukkoilevaa, musiikki on äänisekamelskaa, näyttelijät joko vetävät reippaasti yli tai näyttävät siltä etteivät muista repliikkejään, dialogissa ei ole päätä eikä häntää ja koko elokuva tuntuu koostetun kaikenlaisista jämäpaloista. On jotenkin surullista että Schwarzeneggerin hahmo, joka näyttää Kindermunasta karanneelta ja jonka joka ainoa repliikki on jonkinlainen onliner kuten ”What killed the dinosaurs? Iceage!”, on silti elokuvan hauskinta katsottavaa. Schwarzenegger on ainoa joka vaikuttaa kaikesta ääliömäisyydestään huolimatta pitäneen hauskaa elokuvaa tehdessä. Clooney ei tunnu tietävän olevansa elokuvassa mukana, O'Donnell ja Silverstone käyttäytyvät kuin kiukkuiset lapset ja Thurman vaikuttaa olevan spiideissä. Kukaan elokuvan näyttelijöistä ei tee hyvää työtä, mutta ainakin Jäämies on rehellisesti idiootti. Eikä sekään ole hyvä asia.

Sitä melkein voisi ajatella Batman & Robinin olevan sillä tavoin huono, että se olisi jo Ed Woodmaisen miellyttävä roskaelokuva. Mutta asia ei ole niin, sillä Batman & Robin tuntuu aivan liian väkinäiseltä ollakseen nautinnollinen.
Kaikki se lahjakkuus ja raha joka on Batman & Robiniin käytetty... Voi Luoja!
Tälläisiä elokuvia varmaan käytetään terroristikuulusteluissa.

Ei mikään ihme ettei Batman-elokuvia ilmaantunut enää maailmaan ennen Batman Beginsia. Ihme on se ettei Batman & Robin tuhonnut jokainen siinä mukana olevan uraa.
Batman & Robin on kasa sontaa, joka antaa sonnallekin huonon maineen.

Rupesin melkein itkemään tätä katsoessani.

Tähdet: ~
Batman & Robin
...NOIR

Uinu, Uinu Lemmikkini (Pet Sematary, 1989)

Tajusin juuri että minulla on ollut tämä dvd jo vuosia, mutta en ole kertaakaan edes avannut sen kansia. Olen kyllä nähnyt elokuvan silloin muinoin kun se on ollut uusi tapaus ja muistan pitäneeni siitä kovastikin. No, ilmeisesti kun sittemmin ostin sen itsellenikin. Pidin siitä jopa niin paljon että metsästin sen scorelevyn itselleni ja tuota Elliot Goldenthalin tekelettä olenkin kuunnellut useaan otteeseen, mutta jostain syystä elokuvaa en ole toistamiseen katsonut. Kollegani, joka muuten pitää elokuvasta Kahden Viikon Iskuaika (poika poloinen), muistuttaa minulle aina epäsäännöllisin väliajoin kuinka huono elokuva Uinu, Uinu Lemmikkini on. Olenkin siis alkunut hieman epäilemään, että kuinkahan paljon aika onkaan kullannut muistojani tästä elokuvasta ja voisinkin siis viimein katsoa elokuvan uudemman kerran.

Creedin perhe muuttaa isä-Creedin, Louisin (Dale Midkiff) mukana jonnekin takahikiälle vilkkaasti liikennöidyn tien vierelle. Ennen kuin he ehtivät edes asettautua taloksi, perheen tauotta ärsyttävästi mäkättävä tytär Ellie (Blaze Berdahl) huomaa talon luota lähtevän polun ja uteliaana haluaa lähteä selvittämään polun määränpäätä. Siispä naapurin leppoisa vanhus, Jud Crandall (Fred Gwynne) kertoo näyttävänsä mitä polun päässä on ja samalla kertovansa veikeän tarinan siitä. No, se veikeä tarina on se, että polun päässä on eläinten hautausmaa ja sinne Jud hautasi oman koiransa. Oi noita lempeitä vanhusten opettavaisia kertomuksia. Äiti, Rachel (Denise Crosby) ei hirveästi lämpene Judin turinoille. Perheeseen kuuluu myös kolmevuotias Gage (Miko Hughes), jonka funktio on jokeltaa ja näyttää äärimmäisen creepyltä.
Louis toimii paikallisen koulun terveydenhoitajana ja saa ensimmäisenä työpäivänään potilaakseen teini-ikäisen Victor Pascowin (Brad Greenquist) jonka pää on halki. Tässä tuleekin mielenkiintoinen kohtaus. Pascow makaa hoitopöydällä kuolleena ja pää halki. Pascow herää, tarttuu Louisiin ja kertoo tulevansa tapaamaan Louisia. Sen sijaan että Louis ihmettelisi miten kuollut nousi pystyyn, on hän kiinnostuneempi siitä miten Pascow tietää Louisin nimen. Hei c'mon, mikä ihme se on on että oppilas tietäisi terkkarinsa nimen, mutta eikö se ole erikoisempaa kuinka kuollut nousee pystyyn?
No, Pascow tulee yöllä jonkinlaisena puolihaamuna Louisin luokse, johdattaa tämän sinne elukoiden hautausmaalle ja näyttää ettei tuon hautausmaan viereiselle alueelle saisi mennä. C'mon Pascow, ilman sinua Louis ei edes tietäisi koko paikasta ja sitten sinä menet kieltämään häneltä sinne menon.
Heti perään Creedien kissa Church jää ilmeisesti rekan alle ja heittää veivinsä. Muitta mutkitta Jud johdattaa Louisin juuri sinne hautausmaan takaiselle hautausmaalle jonne menon Pascow kielsi. Paikka on intiaanien hautausmaa ja jos sinne jonkun hautaa, niin tämä palaa kuolleista. Seikka joka nyt ajatellen pistää ihmettelemään, että miten se oikeastaan on hautausmaa jos kaikki sinne haudatut ovat nousseet haudoistaan. No, Jud ehdottaa että Louis hautaisi Churchin sinne, mutta ei kerro syytä. Jostain syystä Louis suostuu tähän sen kummempia miettimättä, vaikka se saa katsojan miettimään että miksi? Se ei riittänyt että Pascow varoitti menemästä sinne, mutta kun Jud ei kerro syytä miksi he menivät sinne, miksi kissa piti haudata lähes umpikallioon ja miksi Jud sanoi ettei voi auttaa kun kerran jokaisen on haudattava omansa. Luulisi että jossain vaiheessa Louis olisi edes ihmetellyt mitä tapahtuu. Mutta ei, siispä Church pistettiin kiviseen maahan.
Kohta kissa palaa kuolleista ja käyttäytyy vihamielisesti Louisia kohtaan. Jud kertoo viimein Lousille oman tarinansa koirastaan Spotista. Spot oli kuollut ja Jud hautasi sen samaiselle intiaanien hautausmaalle ja kuten Lousin tapauksessa, oli Spot palannut vihamielisenä elävänäkuolleena takaisin ja Jud joutui tappamaan koiransa. Tietenkin Louis olisi varmaan arvostanut jos Jud olisi ennen Churchin hautaamista kertonut, että tämä nousisi kuolleista ja lopulta Louisin olisi kenties tapettava Church.
Seuraavaksi ajotien uhriksi jää Gage.
Surussaan Louis harkitsee Gagen hautaamista intiaanien hautausmaalle ja tällä kertaa Jud kertoo etukäteen tarinan siitä kuinka sinne oli aiemmin haudattu ihminen ja kuinka huonosti siinä oli käynyt. Tämä on siis periaatteessa ihan sama juttu kuin sen koiran kanssa. Kuollut palaa, käyttäytyy vihamielisesti ja lopulta hänet tapetaan uudestaan.
Nyt Jud toistelee kuinka se intiaanien hautausmaa on paha paikka,,, PAHA!
Miksei hän kertonut sitä aiemmin, ennen kissan hautaamista. Tai miksei hän pitänyt vain turpaansa ummessa.
Tässä vaiheessa elokuvaa myös mainitaan siitä, kuinka Rachelin isä vihaa Louisia ja uskoi Louisin olevan pahasta Rachelille. Mutta sitä ei käsitellä sen enempää. Tämä on surku, olisi nimittäin ollut mielenkiintoista tietää miksi Rachelin isä vihaa Lousia, kun koko ajan Louis on kuitenkin kuvattu varsin mukavana ihmisenä.
Louis lähettää vaimonsa ja tyttärensä Rachelin vanhempien luokse, ja näille kertomatta kaivaa Gagen haudastaan, haudatakseen hänet uudemman kerran sinne intiaanien hautausmaalle.
Tietenkin se ärsyttävästi vinkuva tytär, Ellie näkee enneunia kuinka asiat tulevat menemään perseelleen.
Gage nousee, paloittelee Judin, paloittelee takaisin palanneen Rachelin ja joutuu isänsä tappamaksi.
Oppiko Louis ettei ihmisiä saa haudata paikkaan josta he palaavat takaisin?
No ei tietenkään.

Muistan kuinka tämä elokuva ja etenkin Stephen Kingin kirja olivat silloin jotain parikymmentä vuotta sitten huisin pelottavia, mutta nyt kaikki elokuvan ääliömäiset repliikit, juonelliset epäloogisuudet ja joidenkin näyttelijöiden umpisurkea eläytyminen vievät aivan liian paljon sitä tahattoman komiikan puolelle. Toki jos olisi joku maksimissaan tämän elokuvan ikärajan ikäinen, eli 15 vuotias, niin tämä saattaisi toimia vieläkin mainiosti.
Elokuvassa kuitenkin on muutamia hyvin toteutettuja jaksoja. Etenkin elokuvan loppupuolelle osuvat Gagen kuolemasta palaaminen, Judin kuolema, Gagen uudelleen kuoleminen ja Rachelin paluu Louisin luokse ihan elokuvan lopussa.
Elliot Goldenthalin erinomainen musiikki on kuitenkin se onnistunein kauhuelementti koko elokuvassa ja ilman sitä elokuva olisi huomattavasti heikompi tapaus.

Tarinallisesti parasta antia on Louisin surun sumentaman ajatusmaailman osoitus Gagen henkiinherättämisellä, oman lapsen tappo ja lopulta Rachelin kautta saman asian kierrätys. Nämä seikat osoittavat hyvin kuinka ajatusmaailma voi vääristyä luonnollisesti läheisten kuolemien kautta, etenkin kun annetaan mahdollisuus korjata asia, mutta tekemällä siitä sen vuoksi entistä pahempaa.
Idea siitä kuinka jokainen vastaa omista hautaamistaan on erinomainen kauhuelokuvaa ajatellen ja tästä ideasta olisi voinut tehdä vaikka kuinka hyvän moraalisten dilemmojen zombeilun.

Sääli että muutamat elokuvan naurettavuutta hipovat savukoneiden käytöt, nolot hidastukset ja muut paremmin Meatloafin videoon sopivat keinot heikentävät elokuvan visuaalista tehoa.
Vaikka visuaaliset kommellukset eivät itse tarinaa pilaakaan, niin joidenkin näyttelijöiden työskentely kuvallisen mokailun rinnalla saa itse tarinan niin pahasti piiloon, ettei meinaa edes muistaa pohjalla lymyilevän varsin onnistuneen juonen. Dale Midkiff ja Denise Crosby esittävät roolinsa niin puunaamaisina, että välillä luulee katselevansa stillkuvia. Sinänsä voisi kyllä ajatella ettei se haittaa, sillä kuka nyt tämänkaltaisesta elokuvasta odottaakaan parempaa näyttelemistä. Okei, Midkiff ja Crosby ovat periaatteessa ihan siedettävän tyypillisiä tälläiseen elokuvaan, ja he eivät olekaan näyttelijöistä heitä jotka tämän pilaavat. Hän joka on niin uskomattoman raivostuttavan huono tässä elokuvassa on Ellietä näyttelevä Blaze Berdahl. Hän ei tee muuta kuin huutaa, vinkuu, mouruaa ja käyttäyttyy kuin pilalle hemmoteltu superpallo karkkikaupassa. Al Pacino vaikuttaa hiljaiselta mieheltä Berdahlin rinnalla. Hyvä on, Berdahl on ollut yhdeksänvuotias elokuvaa tehtäessä, joten voitaisiin ajatella minun olevan turhan vaativa hänen suhteensa. No, Gagea näyttelevä Miko Hughes oli elokuvaa tehtäessä kolmevuotias, mutta Berdahlin rinnalla hän on kuin Robert Duvall. Vaikka Berdahlin kohdalla ei voikaan ehkä suuremmin kritisoida hänen näyttelijänkykyjään, niin voidaan kuitenkin kyseenalaistaa ohjaaja Mary Lambertin taidot ohjata näyttelijöitään. Oliko sitä ihan pakko laittaa elokuvaan juuri ne kohtaukset jossa Berdahl käyttäytyy kuin pahinkin kaupan lattialla hytkyvä raivokohtauksen saanut kakara.
Fred Gwynne näyttelee varsin mainiosti, mutta hänen hahmonsa motiivit ovat ihan kädestä. Hänen pitäisi olla se elokuvan lempeä, mukava naapurin mies, mutta samalla hänen hahmonsa on oikeastaan syypää kaikkiin elokuvan pahoihin seikkoihin. Hänen toimintansa ovat koko ajan ristiriidassa ja saakin miettimään, että kuinka pahasti hänen hahmoaan on kirjoitettu uusiksi elokuvaa tehtäessä. Vai onko hänen hahmonsa seniili?
Elokuvan paras näyttelijä on Gagea esittävä Miko Hughes. Ollakseen vain kolmevuotias esittää hän eniten tunnetiloja ja kasvua hahmossaan. Mielenkiintoinen seikka on vieläpä se, että kuinka paljon samannäköisiä keskenään ovat Gage ja Church. Molemmat ovat samanlaisia suloisia nappisilmiä, jotka kuitenkin ovat samalla niin pelottavia etten minä ainakaan haluaisi olla heidän kanssaan samassa tilassa.

Uinu, Uinu Lemmikkini sisältää jonkin verran aivan järjetöntä sekoilua juonessaan, joitakin umpisurkeita näyttelijäsuorituksia ja suhteettoman paljon naurettavia kuvallisia ideoita.
Mutta vastaavasti se sisältää yhden aivan loistavan lapsinäyttelijän suorituksen, erittäin onnistuneen musiikin ja noin 15 minuuttia todella toimivaa kauhistelua. Joten Stephen Kingin kauhuelokuvia ajatellen, tämä kuuluu sinne onnistuneimpien joukkoon.

Tästäkin näyttää olevan uusintaversio tekeillä ja voimme vain vedota suurempiin voimiin, että sitä ei koskaan tapahdu.

Kun katson elokuvan kantta, niin yksi asia vaivaa minua suuresti. Kuvassa on kissa hautausmaalla ja toisin kuin taustalla oleva Pascowin naama, niin kissa ilmeisesti kuuluu hautausmaakuvan kanssa yhteen. Miksi siis kissa on noin sairaan iso? Vai onko tämä jokin Smurffien hautausmaa. Sillä jopa eläinten hautakivien mittakaavassa tuo kissa on King Kongin kokoluokkaa.

Tähdet: ***
Uinu, Uinu Lemmikkini
...NOIR

Ruohonleikkaaja (The Lawnmower Man, 1992)

Silloin muinoin 90-luvun alkupuolella eräs naispuolinen tyttölapsi suositteli minulle tätä elokuvaa ja tietenkin menin sen silloin ostamaan. En kyllä olisi tarvinnut suositteluja, sillä tuohon aikoihin elin pahinta Stephen King-kauttani ja pelkkä hänen nimensä tähän elokuvaan yhdistettynä oli suositusta tarpeeksi. Hitto, tuolloin jos Stephen King olisi pieraissut, niin olisin pyytänyt nimmarin siihen. Mutta 90-luvulla King ei päästellyt suolistokaasuja.

Ruohonleikkaaja-elokuva perustuu hyvin huonosti Kingin samannimiseen novelliin. Kuinka huonosti? No, Kubrickin Hohtokin on lähempänä Ruohonleikkaaja-novellia kuin mitä tämä elokuva on. Lähes ainoa yhdistävä tekijä tämän elokuvan ja sen novellin välillä on se, että molemmissa esiintyy ruohoa leikkaava mieshenkilö. Muuten elokuva kulkee ihan omia latujaan. Tämä ei kylläkään ole negatiivinen asia elokuvan kannalta, sillä siinä novellissa ei olisikaan tarinaa elokuvaa varten (lyhytelokuva siitä on tehty), mutta elokuvaan itseensä on kehitelty ihan kelpo tarina, jossa on kyllä häivähdys Stephen Kingia hänen poissaolostaan huolimatta. Tyyliltään Ruohonleikkaaja-elokuva on hieman samankaltainen kuin Kingin Tulessa Syntynyt, joten siinä mielessä on ihan tarpeeksi Kingia tarjolla. Kannattaa kuitenkin unohtaa suosiolla nimi King Ruohonleikkaajasta, jotta ei pääse kiukuttelemaan ettei tämä ole yhtään samanlainen kuin mitä se novelli on.
Tämä on Ruohonleikkaaja, ei Stephen Kingin Ruohonleikkaaja.

Pierce Brosnan on kiltin prätkäjätkän näköinen (korvarengas, nahkatakki, pitkä tukka ja sänki) tohtori Lawrence Angelo. Tämä tohtori ei kulke skalpelli kädessä leikkelemässä munuaisia, vaan kehittelee opetuskäyttöön suunniteltuja virtuaalitodellisuushärveleitä. Tietenkin Angelo työskentelee salamyhkäisen huonosti valaistussa hi tech-labrassa, jota johtavat asehullut valtion puunaamat. Joten Angelon rauhanomaisista virtuaalihappotripeistä halutaan tehdä tappovälineitä. Kun Robocopiksi puettu apina karkaa laboratoriosta, ajautuu tämä asetta kanniskeleva apina paikallisen Forrest Gumpin, ruohonleikkaajana toimivan lapsen tasolle jääneen Jobe Smithin (Jeff Fahey) luokse. Jobe luulee apinaa sarjakuvasankariksi ja haluaa auttaa tätä, mutta tottakai huonosti tähtäävät salamyhkäiset haalarityypit sieltä aselabrasta tulevat ja massamurhaavat apinan. Angelo hukuttaa apinatuskaansa viskiin ja rupeaa kiinnostumaan Jobesta mahdollisena koekaniinina.
Angelo lupaa Jobelle tekevänsä tästä fiksumman, jotta muut eivät enää kiusaisi häntä ja käyttäisi hänen hyväuskoisuuttaan hyväksi. Tosiasiassa Angeloa kiinnostaa enemmän mahdollisuus todistaa omat kykynsä Joben avulla. Niinpä Angelo kytkee Joben virtuaalilaitteisiinsa ja antaa Joben pelata jotain fuckin' lentosimulaatiopelejä ja näyttää jotain kabbalistisia symboleja.
Jobe reagoi peleihin toivotulla tavalla ja alkaakin osoittamaan aiempaa suurempaa älykkyyttä. Mikä tietenkin tarkoittaa ettei hän enää lue sarjakuvia, koska kaikkihan me tunnemme sarjakuvien aivoja rappeuttavan vaikutuksen. Lisäksi Jobe rupeaa huolehtimaan ulkonäöstään, oppii puolustamaan itseään ja hänen libidonsa räjähtää käsiin.
Jobea kiusaava aurinkolasiheppu ja Jobea hyväksikäyttävä (ei seksuaalisesti, sinä degeneroitunut pervertikko) pappi alkavatkin ensimmäisinä huomaamaan muutokset Jobessa, kun entinen paukapää ei enää otakaan solvauksia suosiolla vastaan.
Angelo syöksee Joben mieleen koko ajan enemmän ja enemmän tietoa, ja huomaa pian että Joben informaationälkä alkaa olla turhankin agressiivista. Kohta Jobe alkaa näkemään ympäristöään pikselimössönä ja hän oppii lukemaan ajatuksia
Angelon pomo ja tämän pomo haluavat tietenkin katsoa miten Joben kehityksestä voisi hyötyä aseteollisuudessa ja he muuttavat Angelon ohjelmaa kertomatta siitä Angelolle.
Joben saadessa telekineettisiä kykyjä saa hän samalla Jumaluuskompleksin ja Angelo haluaisi pistää stopin koko projektille, mutta Joben käsitys itsestään Jumalana on jo riistäytynyt käsistä. Vaikka lieneekö se mikään ihme, kun heppuhan pelasi vain pari päivää jotain konsolipeliä ja oli sen jälkeen telekineettinen telepaattinen homo superior.
Angelo suuttuu kun isommat pomot haluavat käyttää hänen tutkimuksiaan pahoihin puuhiin ja Angelo lähtee kävelemään. Firman pomot tietenkin haluavat päästä Angelosta eroon ja kaapata hänen työnsä tulokset, eli Joben kokonaan itselleen.
Tällä välin Jobe tunkee itseensä kaikki kaapista löytyvät stimulantit ja lähtee kostamaan hänelle tuhmuuksia tehneille ihmisille (esimerkiksi se pappi). Seuraa äärimmäisen huonosti animoitu papinpolttokohtaus, jonka pikselimössö saa uskomaan Joben työskentelevän Digitassa, tai muussa digitelevisioon liittyvässä yrityksessä, sillä yhtä huono kuva on kyseessä.
Jobe käy siis lahtaamassa porukkaa muuttamalla heidät digitelevision kuvanlaaduksi ja tekemällä lopuista ihmisistä tahdottomia robotteja. Hän kertoo Angelolle aikovansa palata labraan ja muuttaa itsensä puhtaaksi energiaksi joka siirtyisi täysin virtuaalimaailmaan. Angelo puolestaan päättää räjäyttää laboratorion ja lopettaa kaiken sillä tavoin.
Jobe imeytyy tietoverkkoon. Angelo räjäyttää koko roskan. Jobe on virtuaalijumala joka ei voi enää kuolla niin kaun kuin teknologiaa on olemassa. Elokuvan loputus on hyvin samankaltainen kuin mitä Matrixissa oli vuosia myöhemmin. Mutta sen sijaan että Jobe olisi Neo, onkin Jobe se varsinainen Matrix.

Ruohonleikkaaja on ihan mainio Frankenstein-tarina. Eli tohtori luo hirviön jonka koettaa pysäyttää.
90-luvun alussa virtuaalitodellisuus oli tietenkin niin pirun trendikästä, että tottakai joku halusi tehdä siitä elokuvan ja olisi sen voinut tehdä huonomminkin. Itseasiassa Ruohonleikkaajan ohjaaja Brett Leonard todisti itse kuinka huonosti vr-elokuvan voi tehdä, ohjaamalla kolmea vuotta myöhemmin kammotuksen nimeltä Virtuosity. Ajatus vr-teknologian hyödyntämisestä ihmismielen muuttamisesta/parantamisesta on ihan yhtä uskottava ajatus kuin mitä esimerkiksi hypnoosikin on. Ja kun kyse on elokuvasta joka ei varsinaisesti koetakaan olla realistinen, niin tämä tapa aivolohkojen vapauttamisesta yli-inhimilliseen toimintaan on ihan onnistunut keksintö. Tietenkin kun kyseessä on tälläinen vr-elokuva, niin tottakai niitä virtuaalitodellisuusefektejä pitää aina välillä tunkea ruutuun. Yllättäen efektit ovat edelleen suurelta osin ihan mainion näköisiä. Osa efekteistä oli jo tuolloin vuonna '92 aivan julmetun nolon näköisiä, mutta tämänkaltaiseen elokuvaan suurin osa on ihan onnistuneita. Oikeastaan suurin häiritsevä tekijä efektien suhteen on niiden tyyli, sillä ne ovat vuoden '92 muodin mukaisia virtuaalitodellisuusefektejä ja kuten muodissa ylipäätään, aika muuttaa sitä. Joten ne todellakin näyttävät 90-luvun muodilta.

Näyttelijät tekevät ihan siedettävää työtä. Ongelmahan tässä on se, että vain Joben hahmolle on kirjoitettu sisältöä, kun muut ovat joko ilkeästi katselevia valtion agentteja, ilkeästi käyttäytyvä paukapäitä, tai Pierce Brosnanin tapauksessa, masentuneen oloisia. Vaikka Brosnanin hahmo on tarinan kannalta tärkeä hänen ollessaan kuitenkin tapahtumien alkuunpistäjä, että niiden lopullinen pysäyttämistä yrittävä. Niin Brosnan vetää roolinsa hyvin apaattisesti. Hieman kuin hänen motiivinsa olisi vain ”tästä maksetaan, joten olen paikalla.”
Jeff Fahey Jobena on hän jolla on eniten tehtävää ja hänen hahmossaan esiintyy eniten rakenteellista muutosta. Arasta lapsen tasolle jääneestä aikuisesta miehestä kasvaa normaali aikuinen mies ja lopulta yli-ihminen joka ei tarvitse fyysistä olomuotoa. Hieman häiritsevää Joben hahmoon liittyen on se, että ollakseen lähes kaksi ja puolituntinen elokuva, Joben hahmon kehitys tapahtuu liian hätäisesti. Tämä ei ole Jeff Faheyn syytä vaan leikkausvaiheessa tapahtunut ratkaisu. Aluksi osoitetaan Joben olevan kuin Forrest Gump, mutta pelattuaan pari päivää jotain Quakea onkin hän yht'äkkiä kuin Neo. Tämä muutos tapahtuu tarinan kannalta oikeassa järjestyksessä, mutta liian nopeasti. Tietenkin tässä tapauksessa ohjaaja on varmasti ajatellut, että katsojat haluavat nähdä mielummin pahan yliluonnollisen Joben, kuin katsella hiljaista yksinkertaista Jobea. Mutta mielestäni olisi ollut parempi, jos Joben muutos olisi kuvattu rauhallisemmin ja täten luonnollisemman oloisesti.

Ruohonleikkaajassa on ihan mainio tarina ja ihan siedettävät näyttelijät, mutta yksi asia siinä saa repimään hiuksia päästä. Jostain syystä nämä Angelon pomot ja työpaikka on kuvattu mahdollisimman kliseisellä ”ilkeän valtion”-moodilla. Mikä tarkoittaa että kaikki agentit, etc. Katselevat koko ajan kulmiensa alta, puhuvat uhkaavasti ja ovat valaistu siten kuin he olisivat kertomassa kummitusjuttuja taskulampun valossa.
Sama henki pätee siihen laboratorioon/tutkimuslaitokseen jossa Angelo työkentelee. Sieltä ei puutu kuin Jaakobin tikapuut ja thereminin ääni, niin oltaisiin mahdollisimman sisällä hullun professorin tiloissa. Eli kaikki on huonosti valaistua, mahdollisimman tummia pintoja, hyvin kylmää tunnelmaa ja paikka muistuttaa enemmän jotain bauhausruumishuonetta kuin paikkaa jossa kukaan rauhanomainen tohtori voisi työskennellä tulematta hulluksi.

Ei mikään maailman onnistunein keinotodellisuutta kuvaava elokuva, mutta vioistaan huolimatta varsin viihdyttävä teos.

Ja vaikka tämä seikka ei tähän elokuvaan liitykään, niin ajatelkaapa että tämän elokuvan umpisurkean jatko-osan Lawnmower Man: Beyond Cyberspacen suomennos on Ruohonleikkaajamiehen Paluu.
Miksi ei Ruohonleikkaajan Paluu?
Miksi RuohonleikkaajaMIEHEN Paluu?
Wow! Tajuntani laajeni.

Tähdet: ***
Ruohonleikkaaja
...NOIR

New Yorkin Kuningas (King Of New York, 1990)

Huumeparoni Frank White (Christopher Walken) vapautuu vankilasta ja Frank on osittain muuttunut mies. Hän ei löytänyt Jumalaa, hän ei aio parantaa tapojaan, eikä hän kadu aiempia tekojaan. Mutta Frank on löytänyt tehtävän elämälleen. Toki hän palaa alta aikayksikön vanhoihin puuhiinsa, mutta tällä kertaa syystä. Aiemmin Frank diilasi kamaa, tappoi populaa ja oli huisin ilkeä ihan muuten vain, mutta nyt Frank aikoo tehdä kaiken saman kerätäkseen 16 miljoonaa dollaria sairaalan rahoittamiseksi. Sairaalan budjettivajeen korjaamisen lisäksi Frankin on palautettava oma asemansa ja kunniansa. Tämä tietenkin tarkoittaa että vanha jengi kokoon, otetaan haltuun joka riivatun rikollisuuteen viittaava toiminta kortinpeluusta huumekauppoihin ja tapetaan iso läjä vanhoja yhteistyökumppaneita.
Poliisit ja vallassa olevat rikollispomot eivät hirveän innokkaita ole Frankin vapautumisesta ja aikovatkin häiritä parhaimman mukaan Frankin toimia.
Siispä Frank keittää kokoon useiden miljoonien arvoisen huumediilin, mutta sen sijaan että maksaisi kamasta senttiäkään, tapattaa hän kilpailijat ja keikkaa huumeet itselleen.
Frankista alkaa tulla niin vaikutusvaltainen ja vaarallinen, että jopa poliisit alkavat pitää ainoana keinona Frankin pysäyttämiseen laittomat keinot ja samalla kuolettavat sellaiset. No, kyllähän siinä ruumiita syntyy, mutta yksikään niistä ei ole Frankin.
Koska Frankin tapa ”parantaa” kaupunkia on lopulta umpikujaan johtava, niin hänen on toimittava mahdollisimman nopeasti, mutta aika alkaa käydä vähiin.
Lopulta seinä alkaakin käydä uhkaavasti liian pahasti eteen ja Frankin on pysähdyttävä, halusi hän sitä tai ei.

New Yorkin Kuningas on aivan julmetun hyvä elokuva, mutta jos et pidä Christopher Walkenista niin et todennäköisesti tule sietämään tätä elokuvaa. New Yorkin Kuningas on niin Walkenin elokuva kuin vain voi olla. Walken kulkee elokuvan läpi kuin jokin villiintynyt luonnonvoima. Ei,,, hän on kuin Terminaattori: ”It can't be bargained with. It can't be reasoned with. It doesn't feel pity, or remorse, or fear. And it absolutely will not stop, ever, until you are dead.”
Vaikka elokuvassa on lukuisia päteviä näyttelijöitä (Laurence Fishburne, Giancarlo Esposito, etc.) ja erinomaisia roolisuorituksia, niin siltikin tämä elokuva on niin räätälöity Walkenille, että joka ainoa muu näyttelijä tuntuu statistilta hänen rinnallaan ja Walken suorittaakin roolinsa sille kuuluvalla antaumuksella. Walken esittää roolinsa veren maku suussa ja hymy huulilla niin, että hän on samanaikaisesti erittäin pelottava että jokseekin rakastettava hahmo.
Tämä Walkenin tapa esittää hahmonsa sopii elokuvan tarinaan ja tunnelmaan virheettömästi.

Elokuvan idea vankilasta vapautuvasta rikollispomosta oli saanut kohdalleen mainion muutoksen. Lähes poikkeuksetta näissä vastaavissa tarinoissa entinen vankilakundi koettaa sopeutua elämään ilman rikoksia, mutta hänet tavallaan vedetään takaisin entisiin puuhiin. He ovat kuitenkin muuttuneet vankilassa ja haluavat ainakin aluksi pysyä poissa entisestä elämästään. Frank White on vankilassa ollessaan myös kokenut muutoksen, mutta vapauduttuaan hän ei pelkästään halua palata vanhoihin hommiinsa, hän haluaa myös raivata joka ainoa kilpailijan pois tieltään ja viedä näidenkin hommat. Erinomaisen tästä tekee se seikka, että Frankin muutos vankilassa oli siinä, että hän alkoi arvostamaan kaupunkiaan, ei muuttamaan itseään. Tämä puolestaan johti siihen, että hän alkoi keräämään rahaa sitä sairaalaa varten ja tällä tavoin parantamaan kaupunkiaan. Se muutos omasta kunniasta ja kaupungin arvostamisesta johti myös siihen, että Frankin mielestä kaupungissa oli liikaa pahaa ja paha piti tappaa pois.
Mutta eikö Frank itsekin ole paha?
Kun puhutaan kuitenkin tappajasta ja huumekauppiaasta, niin millä muulla tavoin hän osaisikaan ratkaista ongelmiaan. Frankin tapa poistaa pahuutta ja parantaa kaupunkiaan tapahtuu sillä tavoin kuin hän vain osaa tehdä sen, eli varastamalla ja tappamalla. Frank Whiten hahmo esittääkin hyvää problematiikkaa siitä, että voiko häntä pitää elokuvan sankarina, jos hän kerran hyvää tehdäkseen tekee sen äärimmäisellä pahuudella. Ja onko Frankin motiivit lopulta kuitenkaan oman kaupungin parantamisessa, vai pelkässä itsekkyydessä. Viettihän hän vuosia vankilassa kun muut rikollistoverit pääsivät rikastumaan. Kuinka paljon Frankin toiminnasta pohjautuu siihen yksinkertaiseen seikkaan, että hän vain haluaa kaiken itselleen.

New Yorkin Kuningas on loistava gangsterielokuva, joka tosin voi säälimättömällä väkivallallaan ja yleisellä nihilistisellä tunnelmallaan karkoittaa romantisoidumpiin rikoselokuviin (esim. Kummisetä) tottuneet katsojat. Mutta jos elokuvat kuten Scarface ovat makuusi, niin New Yorkin Kuningas on ehdottomasti juuri sinulle.

Elokuvan väkivallan ei kuitenkaan tulisi olla syynä elokuvan katsomatta jättämiselle, sillä vaikka elokuva voi tuntuakin välillä vastenmieliseltä, niin sehän se idea onkin. Tämä on elokuva pahoista ihmisistä ja siihen kuuluu paha fiilis.
Tosin, Christopher Walkenin fanina minun on todettava Walkenin olevan niin cool, että hän ei minun silmissäni ole kovinkaan paha. Walkenin seinien läpi jyrääminen on niin vaikuttavaa katseltavaa, että siinä on jo tarpeeksi syytä nähdä tämä elokuva.

Ainoana pahana miinuksena pidän Abel Ferraran tapaa tunkea kuvaan uskonnollista (Katolilainen) symboliikkaa, eikä kovinkaan hienovaraisesti toimien. Ferrara tekee tätä joka elokuvassaan ja kieltämättä joissakin hänen elokuvissaan se toimii mainiosti, mutta tässä tapauksessa se käy vain häiriöksi. Frank Whitea ei kuvata uskovaisena, hänen ei osoiteta tuntevan katolilaista syyllisyyttä, eikä elokuvan rakenne muutenkaan kaipaa uskontoa missään muodossaan. Joten kaikki uskonnollisuus New Yorkin Kuninkaassa on pelkkää Abel Ferraraa ja tässä tapauksessa omat henkilökohtaiset uskomukset tulisi pitää työn ulkopuolella, sillä se ei tunnu elokuvallisesti tarpeeelliselta, vaan pelkästään käännytykseltä. Kyseessä on Ferraran kohdalla hieman samanlainen ilmiö, kun John Woolla ne pahuksen pulut. Kyyhkyset ovat ihan kivoja, mutta pitääkö heidän seikkailla kaikkialla sukellusveneistä aikapoimuun.

Tähdet: ****
New Yorkin Kuningas
...NOIR

Batman Forever (1995)

Tim Burtonin Batmanit ovat loistavia, mutta niitä katsoessa tajusi helposti etteivät he mitenkään voisi jatkaa samalla linjalla. Elokuvat olivat liian synkkiä ja erikoisia, että studiopomot katsoisivat niiden olevan kauaa kaupallisesti kannattavia ja Burtonin avulla ei pahemmin myydä Happy Meal-aterioita. Joten ei ollut mikään ihme kuulla että Batman Foreverissa eivät Burton ja Michael Keaton olisi mukana. Tieto Batmanin kevennyksestä ei minua suuremmin ilahduttanut, mutta ajattelin kuitenkin että olisi se mukava nähdä Batmania muutoinkin kuin Burtonin käsialalla, etenkin kun hän oli onnistunut jo kahdesti, niin millä todennäköisyydella se tapahtuisi kolmannenkin kerran.

Batman Foreverin ohjaisi Joel Schumacher joka oli tehnyt aiemmin muunmuassa Lost Boysin, Rajan Tuntemattomaan ja mikä tärkeintä, Rankan Päivän. Kuulosti ihan lupaavalta.
Batmaniksi oli valittu Top Secretista, Tombstonesta ja Doorsista tuttu Val Kilmer. Mainiota.
Arvuuttajana olisi roolejaan lahjakkaamman oloinen koomikko Jim Carrey.
Tommy Lee Jones! Loistavaa!
Ei-oksettavan-oloinen Nicole Kidman.
Ja sitten siellä olisi joku Chris O'Donnell. Häh, kuka?
No, voihan Batman Forever ollakin ihan kiva leffa.

Kun näki minkälainen elokuva Batman Forever oli, niin eivät Burton ja Keaton olisivatkaan sopineet siihen.

Elokuva alkaa sopivan synkeällä kuvauksella lepakkoluolasta kun Batman valmistautuu öisille seikkailuilleen ja Alfred kysyy ottaako Batman eväät mukaan, johon Batman toteaa nappaavansa jotain mukaan matkallaan. Hmm,,, tuo ei lupaa hyvää.
Batman tulee murjomaan Kaksikasvoa (Tommy Lee Jones) ja tapaa samalla kallonkutistaja Chase Meridianin (Nicole Kidman) ja Meridian sanoo Batmanille ”Onko teillä etunimeä vai sanonko Bats?”
Hetkinen? Bats!?
Mitä tapahtuu?
Kaksikasvo on saanut nimensä ja alkunsa siitä kun hänen kasvoistaan puolet tuhoutuivat happohyökkäyksessä (ei hampaissa) ja hänen kasvonsa ovat siis puoliksi rujon epämuodostuneet. Mutta jostain syystä tämän elokuvan Kaksikasvon kasvot ovat sokaisevaa purppuraa ja näyttävät enemmän siltä kuin purkkapallo olisi poksahtanut naamalle, kuin että ne olisivat sulaneet. Eikä se riitä, jostain syystä Kaksikasvo käyttäytyy kuin jokin sekopäivänen Onnenpyörän juontaja.
Samaan aikaan Bruce Waynen yhtiössä työskentelee Duracel Pupun ja Paluu Tulevaisuuteen Tohtori Emmett Brownin hysteerinen ristisiitos, Edward Nygma (Jim Carrey) joka kehittelee tehosekoittimen näköistä mielenhallintatelevisiokaukosäädintä. Kun Bruce Wayne ei kiinnostu asiasta, päättää Nygma seota entisestään ja ryhtyy Arvuuttaja-nimiseksi klovniksi.
Chase Meridian käyttäytyy Batmania kohtaan kuin kiimainen norsu ja tulee väkisin iholle.
Miten hitossa nämä ihmiset ovat saaneet duunia? Chase Meridian on psykiatri, mutta on taukoamatta kiimassa ja vaikka itse mielelläni menisinkin hänen kaltaiselleen kallonkutistajalle, niin joku voisi nähdä hänen metodeissaan jotain epäeettistä. Ja sitten Edward Nygma, heppu käyttäytyy alusta asti kuin pahinkin Dr. Evil, joten miksi hänet on alunperin palkattu Wayne yhtiöihin?
Sitten kaksikasvo käy kiusaamassa sirkuksen yleisöä ja henkilökuntaa, aiheuttaen siinä samalla eräänkin Dick Graysonin (Chris O'Donnell) vanhempien kuoleman. Dick Grayson on ihan saatanan ärsyttävä nilkki, jonka pitäisi saada selkäänsä, koska ilmeisesti hänen vanhempansa eivät koskaan niin tehneet. Bruce Wayne ottaa Dickin suojiinsa ja eikös tämä samantien löydä tiensä lepakkoluolaan. Tietenkin Dickin ajautuessa lepakkoluolaan, iskeytyy hälytys päälle ilmoittaen tunkeutujan saapuneen lepakkoluolaan. Mitä hälytys saa aikaan? Sulkeutuvat ovet automaattisesti? Saako Bruce tiedon hälytyksestä? Tulevatko robottivartijat paikalle? No ei tietenkään, sillä kun hälytys ilmoittaa tunkeutujasta, syttyvät tietokoneet päälle, alue valaistuu ja lepakkoauto nousee esille varastettavaksi. Siispä Dick keikkaa lepakkoauton ja lähtee huoriin. Ihan oikeasti. Bruce ei välitä.
Edward Nygma/Arvuuttaja ja Kaksikasvo ryhtyvät yhteistyöhän kasvattaakseen pääomaa ja alistaakseen Gothamin asukkaat sen mielenhallintatehosekoittimen valtaan.
Batman jää sorakasan alle ja Dick pelastaa hänet. Aluksi Bruce vinkuu että Dickin pitää käydä koulua, mutta Dick sanoo haluavansa olla Batman apulainen, Bruce luovuttaa ja Dick saa kumipuvun. Dick on nyt kumipukuinen Robin.
Ai niin, Batmanin puku on muuten ihan coolin näköinen, mutta siinä on nännit. Mitä hittoa? Nännit ovat miehillä hyödyttömät muutenkin, joten miksi tehdä sellaiset kumipukuun? No, jotta se olisi anatomisesti oikeanlainen. Miksei siinä sitten ole kiveksiä?
Nyt meillä on kaksi vannoutunutta poikamiestä jotka asuvat yhdessä ja kulkevat kumipuvuissa. Dick Grayson.
Dick.
GrAYson.
Robin.
Slerba-niminen heppu käyttää salanimenään feminiinisen kuuloista Robinia ja heiluu kumipuvussa.
Vain Taru Sormusten Herrasta sisältää enemmän homoseksuaalisuutta kuin Schumacherin näkemykset Batmanista.
Arvuuttaja ja Kaksikasvo joukkoineen hyökkäävät Waynen kartanoon ja Arvuuttaja käy pommittamassa lepakkoluolan. Mennessään lepakkoluolaan, hälytys pärähtää päälle ja nostaa lepakkoauton sopivaksi maalitauluksi. Ihan oikeasti Bruce, mieti tota hälytysmeininkiä uudemman kerran.
Chase tulee kaapatuksi ja Batman näyttää persettä. Ihan oikeasti, se näyttää persettä.
Batman ja Robin lähtevät pelastamaan Chasea naurettavan näköisien lepakkoveneen ja lepakkolentokoneen ohjaimissa.
Jossain Gothamin rantavesissä sijaitsee Arvuuttajan piilopaikka, kerrostalon kokoinen tehosekoitin. Piilopaikka? Ilmeisesti jokaisella Gothamin asukkaalla on harmaakaihi tai jotain, kun kerran kukaan ei ole aiemmin löytänyt Arvuuttajan (köh!) piilopaikkaa.
Robin jää vangiksi, mutta ei hätää kun Batman heittelee kolikoita ja pelastaa niin Chasen kuin Robinin.

Rasittavaa tässä elokuvassa on se, että se luo sellaisen mielikuvan että ihan kuin tekijät eivät itsekään oikein olisi tienneet mitä ovat tekemässä. Elokuvassa on muutama synkästi kuvattu osuus, mutta pääosin se sellaista ärsyttävän neonväristä sokerisotkua. Musiikissakin vaikuttaa siltä kuin Elliot Goldenthal olisi lähtenyt aluksi toistamaan aiemmista osista tuttua synkkää Danny Elfmanin sinfoniaa, mutta sitten tuottajat olisivat pakottaneet hänet tunkemaan aina silloin tällöin väliin kaikenlaista vieteriukkomusiikkia. Niinpä elokuvan tunnelma on liian hajanainen.
Kun mukaan on laitettu lukuisia bojojoing-ääniefektejä ja puujalkavitsejä, niin katsoja voi vain ihmetellä että mitä tapahtuu. Asiaa ei auta se, että molemmat pääpahikset Arvuuttaja ja Kaksikasvo ovat aivan samanlaisia karnevaaliklovneja, jotka syövät täten toistensa vetovoimaa. Tässä tapauksessa olisi kannattanut jättää hysteerinen melskaaminen Jim Carreyn tehtäväksi, sillä ainakin hänellä näyttää olleen hauskaa elokuvaa tehtäessä, koska näemmä hän on saanut tehdä mitä lystää. Mutta Tommy Lee Jones vaikuttaa liikaa viagraa saaneelta hirnuvalta hevoselta koko ajan, kun hänelle olisi istunut paremmin vakavampi esiintymistapa.
Niin Nicole Kidman kuin Chris O'Donnellkin ovat aivan hyödyttömiä tapauksia koko elokuvassa. Kidman ei tee muuta kuin mouruaa kiimaisena ja jää Batmanin pelastettavaksi. Kun taas O'Donnell ei muuta tee kuin kiukuttelee ja jää Batmanin pelastettavaksi.
Batman Foreverin kaikkinainen sokerihumala käy lopulta vain rasittavaksi ja monet sen tähän elokuvaan tekemistä muutoksista tuntuvat joko hätäisiltä, tai umpitunnelissa tehdyiltä vitseiltä.
Val Kilmer oli ihan hyvä Batman, mutta hänelle ei ole juurikaan annettu tilaa hengittää ja Robinin tuominen mukaan elokuvaan teki Batmanista auttamattomasti kaappihomon. Olisivat sitten oikeasti tehneet jotain rohkeaa ja tehneet Batmanista ja Robinista oikeasti parin.
Menivät kaiken lisäksi pilaamaan edellisten elokuvien lavastustyylin, rakentamalla samankaltaista, mutta tekemällä sitä aivan liian paljon ja tekemällä siitä aivan liian värikästä.

Tosiaan, ehkä Batman Foreverin avulla on helpompi myydä Happy Meal-aterioita, mutta niin on myös laksatiivia.

Ei Batman Forever kuitenkaan aivan onneton ole. Siinä on muutama hyvin valaistu kohtaus ja pari onnistunutta musiikkipätkää.

Tähdet: **
Batman Forever
...NOIR

Batman -Paluu (Batman Returns, 1992)

Kun tänä päivänä toinen toistaan huonompia jatko-osia tehdään niin sukkelasti, että tuntuu kuin kakkososa ilmestyisi ennen ensimmäistä, on vaikea muistaa että sellaisiakin jatko-osia on olemassa jotka ovat oikeasti hyviä. Batman -Paluun kohdalla joku saattaisi sanoa sen olevan jopa parempi kuin ensimmäinen ja vaikka en aivan samaa mieltä olekaan, niin ymmärrän väitteen. Kun jatko-osat yleensä tyytyvät vain toistamaan aiempaa kaavaa, niin niillä harvemmin on mitään oikeasti uutta tarjottavanaan. Siksipä mielenkiintoisimpia jatko-osia ovat yleensä ne, jotka koettavat irtautua hyväksi todetusta kaavasta, vaikka myös tällöin riski saada aikaiseksi aivan uskomatonta kuraa on suurempi kuin toistamalla itseään.
Batman -Paluu kuuluu siihen sarjaan jatko-osia että se ei koeta keksiä pyörää uudestaan, mutta se ei myöskään tyydy toistamaan itseään.
Batman -Paluu ei siis enää saa avukseen yllätysmahdollisuutta ja siinä on jatko-osille tyypilliseen tapaan hieman enemmän kaikkea, mutta siinä on myös oikeasti otettu tavoitteeksi parannella edellisen osan virheitä.
Virheitä?
Mitä virheitä?
Eihän edellisessä osassa ollut oikeastaan mitään virheitä, joten mitä ihmeen parannettavaa siitä löytyisi ja miten siinä on onnistuttu.
Batman -Paluu on kuin onnistunut ohjelmistopäivitys. Vaikka edellinen ohjelmisto oli mielestäsi ihan tarpeeksi hyvä, niin jotain muutoksia olisit silti siihen toivonut ja Batman -Paluu on se muutos. Eli vaikka se ei varsinaisesti mitään uuden uutta tuokaan peliin, niin se tuo ne perinteiset jatko-osaseikat sellaisella varmuudella kuvioihin, että se saa elokuvan tuntumaan aivan tuoreelta.

Batman -Paluussa on siis ensimmäistä osaa enemmän päähenkilöitä, mutta toisin kuin yleensä jatko-osissa, niin hahmoja ei ole tungettu mukaan vain täytteeksi vaan kaikki kolme suureen asemaan nostettua hahmoa (Kissanainen, Pingviini ja Max Shreck) ovat jokainen oikeasti mielenkiintoinen hahmo jossa on syvyyttä.
Elokuvan ulkoasu on viimeistellympää kuin edellisessä osassa ja muutenkin Batman -Paluun tyyli ja tunnelma on samanlaista kuin ensimmäisessä osassa, mutta aivan kuin joku olisi tussannut aiemmat lyijykynäluonnokset.
Tunnelman kautta huomaamme myös että ensimmäisessä osassa esiintynyt huumori on kadonnut. Yksi hyvä esimerkki Paluun vähäisemmästä huumorista on Princen tyylisen musiikin puuttuminen ja elokuvan laulavana artistina kuullaankin Siouxie Siouxia, joka ei kuulosta järin ilomieliseltä. Ei Paluu huumorintajuton ole, mutta siinä missä ensimmäisessä osassa huumori oli jokseekin synkkää, niin se oli kuitenkin pikemminkin tummanharmaata kuin mustaa. Paluun huumori on niin mustaa että käsikirjoituskin on varmaan kirjoitettu pimeässä huoneessä.

Mutta itse elokuvaan.

Elokuvan alussa näemme kuinka Cobblepotin hienostopariskunta pitää ilmeisen väkivaltaista vauvaansa häkissä ja lopulta ratkaisee ongelmansa heittämällä vauvan jorpakkoon kuin Mooseksen ikään.
Siirrytään 33:n vuoden päähän nykyaikaan ja saamme huomata että tuosta vauvasta on kasvanut hirmuinen viemäreiden muotopuoli pingviinimies joka komentaa sirkussekopäistä koostuvaa armeijaansa. Pingviini/Oswald Cobblepot (Danny DeVito) on siis perheensä hylkäämä, viemäreissä ja friikkisirkuksissa kasvanut sekopää. Ei hyvä.
Gothamissa liikuskelee myös hermoheikko puoliseniililtä vaikuttava miljonäärin avustaja Selina Kyle (Michelle Pfeiffer) joka tunkee nenänsä väärään paikkaan ja tulee heitetyksi ikkunasta ulos. Seuraavaksi Selina riehuu kämppänsä säpäleiksi, pukeutuu mustaan kissapukuun ja käy potkimassa ryöstäjää kelleille. Ryöstön uhrin kiittäessä tätä Kissanaista, kiusaa Kissanainen ryöstön uhriakin. Kissanainen on siis hysteerikko sihteeri, joka potkii niin pahantekijöitä kuin uhrejakin. Ei hyvä.
Ja sitten on se elokuvan todellinen pahis, miljonääri Max Shreck (Christopher Walken). Shreck haluaa rakentaa uuden ydinvoimalan, mutta pormestari ei lämpene ajatukselle. Siispä pormestarista on päästävä eroon. Pingviini kiristää Shreckia auttamaan häntä pääsemään ihmisten ilmoille hyväksyttävästi ja Shreck rupeaa muovaamaan Pingviinista uutta pormestaria. Eihän Shreck oikeasti välitä Pingviinistä, mutta hänen avullaan Shreck pääsisi eroon pormestarista ja Pingviini voisi toimia muutenkin hyvänä likaisten töiden toimijana. Niin ja Shreck tietenkin heitti uteliaan sihteerinsä, Selina Kylen ikkunasta ulos ja vahingossa tätä kautta sekoitti Selinan lopullisesti ja synnytti Kissanaisen. Ja se Shreckin ydinvoimalakin on vain suuri akku johon hän imee energiaa muilta, sen sijaan että avuliaasti antaisi sitä kansan käyttöön. Max Shreck on tosi paha tyyppi. Ei hyvä.
Niin ja sitten siellä tietenkin on aiempaa masentuneemman oloinen Batman (Michael Keaton) joka samalla tuntee sympatiaa Pingviiniä kohtaan, että samalla tietäen tämän olevan pahis, koettaa murjoa hänet muusiksi. Sitten Batman/Bruce Wayne tietenkin ihastuu Selinaan/Kissanaiseen ja aiheuttaa mukavan... neliödraaman?
Katsokaan kun Batman ihastuu Kissanaiseen ja päinvastoin ja Bruce ihastuu Selinaan ja päinvastoin, mutta kummatkin toimivat erillisinä yhtälöinä, koska kumpikin ihastuu kahdesti toisiinsa, mutta eri henkilöinä joita kumpikaan ei tietenkään tunne. Ja luonnollisesti Batmanin pitää saada paha Kissanainen kiinni ja Kissanainen yhdistää voimansa Pingviinin kanssa saadakseen Batmanin hengiltä. Mutta he pitävät toisistaan. Tottakai.
Batman lavastetaan murhaajaksi, Pingviini koettaa tappaa Kissanaisen, Batman paljastaa Pingviinin todellisen minän, Shreck kääntää selkänsä Pingviinille, Bruce tajuaa kuka Selina on, Selina tajuaa kuka Bruce on, Pingviini pöllii kasan vauvoja ja koettaa tappaa joka hiivatin ihmisen Gothamissa.
Ja lopulta Batman pyörii hämmentyneenä ympäriinsä, Pingviini kuolee, Max Shreck kuolee ja Kissanainen kuolee mutta ei kuole.

Batman -Paluu todistaa erinomaisesti sen, että perusteemaa hyödyntämälläkin voidaan tehdä elokuva joka samalla muistuttaa edellisestä, että tuntuu uudelta. Kyseessä kuitenkin on pohjimmiltaan se tavallinen "paha uhkaa, Batman potkii pahiksia"-tarina, mutta hyvin kirjoitetuilla hahmoilla ja hyvin luodulla maailmalla voidaan tehdä sama uudestaan erilaisena.

Batman -Paluun hahmot ovat pirun onnistuneita.

-Batman on tietenkin Batman ja hän ei suuremmin eroa edellisestä elokuvasta, joten aiemmasta Batman-arvostelustani löydätte enemmän kirjoitusta tähän nimenomaiseen hahmoon liittyen.

-Pingviinistä näytetään että hän on ollut jo vauvana tuhmuri, mutta kuinka paljon hänen mielensä on kehittynyt viemäreissä ja friikkisirkuksissa. Pingviini on selkeästikin elokuvassa pahis, mutta hänkin on monen negatiivisen asian yhteissumma. Etenkin hieno kohtaus Pingviinin itsetunnosta ja itsetuntemuksesta tulee siinä, kun Pingviini toteaa olevansa eläin, eikä ihminen. Hänhän on ihminen, mutta tuntee olevansa enemmän eläin. Pahus tuota huonoa Amerikkalaista kasvatusta.

-Kissanainen kuvataan aluksi arkana, alistettuna ihmisenä joka väkivaltaa kokiessaan muuttuu kumipukuiseksi vigilanteksi. Mutta oli sitten kissapuku päällä tai ei, emme edelleenkään oikeasti tiedä millaisena hänet tulisi nähdä. Sillä hän on neurootikko molemmissa muodoissaan. Ei hyvä, ei paha, mutta ei oikein mitään siltä väliltäkään. Pahus tuota Amerikkalaista naisen asemaa.

-Max Shreck on kuitenkin se koko elokuvan herkullisin hahmo. Miljonääri ja kaupungin todellinen johtaja, joka tekee kaikkensa saadakseen oman tahtonsa läpi. Siinä sivussa ei muutama henki ja mielentila tunnu missään, kun oma etu on tärkein. Mutta hetkinen, kaikki paha jonka Shreck tekee, niin hän tekeekin ne poikansa vuoksi. Joten omalla kieroutuneella tavallaan, Shreck ainakin uskoo toimivansa hyvillä aikein, sillä hänhän vain toimii isällisesti. Pahus Amerikkalaista isäkuvaa.

Jokainen tämän elokuvan ns. pahishahmoista on sopivalla tavalla pelkkää omaa etuaan tavoitteleva ja niin vinksahtanut että oikeastaan itse toimii itseään vastaan tekemiensä valintojen kautta. Erinomaista hahmojen kohdalla on myös se, että tällä kertaa he ovat tasavertaisempia toistensa kanssa. Jos ajattelee Jokeria, niin hänhän on hahmo jonka tarkoitus onkin olla huomattavasti näkyvämpi kuin muiden hahmojen, mutta sellainen johtaa usein myös siihen että muut jäävät liikaakin varjoon. Tällä kertaa kukin hahmo saa samanlaista näkyvyyttä.

Batman -Paluu on julmetun hienon näköinen, hyvin näytelty ja äärimmäisen harkitun oloinen kokonaisuus, että vaikka siitä puuttuu edellisen elokuvan yllätysmomentti, niin vähintään yhtä hyvästä elokuvasta on kyse.

Vaikka itseäni elokuvan tyyli ei haitannut yhtään, niin nyt elokuvaa katsoessani tavallaan ymmärrän miksi seuraavan elokuvan (Batman Forever) tullessa ravisteltiin kaikkinainen Burtoniaanisuus pois harteilta. Sillä jos ajatellaan massayleisöä niin Batman ja etenkin Batman -Paluu ovat aika erikoisia blockbustereita. Etenkin kun ajattelee tätä nimenomaista Paluu-elokuvaa, sillä tämä on tungettu niin täyteen kaikenlaisia sekopäitä, makaabereja hahmoja ja visuaalisuutta, karnevaalimeininkiä ja hysteriaa, että se vaatii jo katsojalta jonkinlaista asennoitumista. Toisin sanoen tämä elokuva ei oikein käy siihen tilanteeseen, kun tahdot katsoa American Pieta ja Transporteria, vaan tämä on suunnattu yleisölle joka ei tahdo vain maata lattialla kuola suunpielistä valuen. Et ehkä joudu hirveästi itseäsi rasittamaan, mutta joudut käyttämään aivojasi hiukan enemmän kuin kenties tahtoisit. Ja siinä missä Batman Forever ja Batman & Robin ovat myöskin vähintään visuaalista ilotulitusta, niin ne ovat enemmänkin iloisia karkkivärejä. Kun Burtonin elokuvat ovat salmiakki- ja lakritsisekoituksia, niin Schumacherin elokuvat ovat hysteerisen iloisia, sokerisia ja värikkäitä hedelmäkarkkeja ja täten ajatellen enemmän suuren yleisön makuun. Mutta kuten tiedämme, salmiakki ja lakritsa ovat enemmän Batmania kuin Amazon-karkit.

Ja Danny Elfmanin musiikki on edelleen todella hienoa.

Edelleen toiseksi paras Batman-filmatisointi.

Tähdet: *****
Batman -Paluu
...NOIR

Batman (1989)

Kun Tim Burtonin Batman sai ensi-iltansa vuonna 1989 olin minä jo pitkään kinunut äidiltäni lupaa päästä näkemään kyseinen elokuva, mutta Batmanin ikäraja oli K14, johon minulla oli vielä kolme vuotta matkaa. Tarvitsin siis vanhemman mukaani, mutta äitini ei lämmennyt ajatuksella altistaa minut Batmanille, joka vaikutti kovin synkältä ja väkivaltaiselta, ja mitä varmimmin aiheuttaisi minulle painajaisia.
Hän oli osittain oikeassa. Ei siinä että se olisi aiheuttanut painajaisia, tai ylipäätään mitään pelkotiloja, mutta Batman oli tuolloin yllättävänkin synkkä ja väkivaltainen.
Sarjakuvissahan Batman oli synkistellyt jo kovastikin, mutta filmaattisessa muodossaan Batman oli vielä tuolloin yhtä kuin Adam West.
No, tämä ei ollut AdamWestiaanista biletystä.
Jos ajattelee Batman Beginsin olevan synkkä, niin on täysin väärässä. Batman Beginsin aikana sarjakuvaelokuvissa oli jo esiintynyt paljonkin synkkyyttä, mutta ei kenties aivan yhtä hyvällä maulla toteutettuna. Burtonin Batman oli kuitenkin aikoinaan kuin potku palleaan, sillä eihän nyt lapsille suunnatuissa sarjakuvissa ja elokuvissa voinut olla masennusta, neurooseja, sadismia ja mustaa, niin kovin mustaa.
Maanittelun jälkeen sain kuitenkin äidiltäni luvan nähdä elokuva ja hän komensi isäni viemään minut. Isäni ei halunnut nähdä jotain lastenelokuvaa. Siispä Batman aiheutti ennakkoon jo hyvin positiivisia merkkejä sen ärsyttäessä isääni.

Olin poika kun menin katsomaan Batmania, mutta en ollut poika enää sen jälkeen. Olin Batman.

Batmanin perusta on varmasti niin suurelle osalle jokseekin tuttu, ettei sitä ole tarpeen käsitellä juurta jaksain. Batmanissahan käsitellään sekä Batmanin syntytarina, Jokerin syntytarina, että heidän nykyisyys, niinpä kerron elokuvan juonen hyvin lyhyesti.

-Bruce Waynen vanhemmat tapetaan tämän ollessa muksu.
-Aikuiseksi vartuttuaan Bruce Wayne pukeutuu mustaan kumipukuun ja hakkaa pahiksia nurin.
-Gotham City valmistautuu 200-vuotisjuhliinsa.
-Jokeri rupeaa kiusaamaan kaupunkilaisia.
-Batman tappaa Jokerin.

Tuossa oli periaatteessa koko Batmanin perustarina, mutta elokuvassa on tietenkin paljon muutakin ja tahdonkin nyt eritellä erinäisiä seikkoja joista pidin suuresti, tietenkin huomioida seikat joista en juurikaan pitänyt.

Ensinnäkin näyttelijävalinnat ovat aivan loistavia.
Kuten yleensä tämänkaltaisissa elokuvissa, pahisroolit ovat näkyvimmässä osassa ja Jack Nicholson onkin loistava valinta Jokeriksi.
Ei vain Jokerin roolissa, vaan ylipäänsä Nicholsonissa on sellaista maanisuuden tuntua, joka kanavoituu ulos erinomaisesti juuri Jokerin kautta. Jokeri on samalla hurmuri, ureapää, luotettava, petturi, rauhallinen, raivoava, huumorintajuton ja humoristinen hahmo, jonka motiiveista ei ota hullukaan selvää. Ja Nicholson esittää roolinsa sellaisella arvaamattomuudella, että vain hän osaa tehdä sen. Heath Ledger? On kohtuutonta verrata heitä, sillä halusitte tai ette, niin Ledgerin Jokerissa on paljonkin samaa kuin Nicholsonin vastaavassa ja Nicholson teki sen jo. Ledger oli ihan hyvä, mutta mitä sitten.

Vaikka Nicholsonin Jokeri on kovin dominoiva, niin Michael Keatonin Batman ei jää yhtään hänen alleen. Batmanin hahmon kuuluukin olla enemmän pimeydessä ja vähäeleinen, kuin Jokeri taas saattaa Oscar Wilden varjoonsa. Joten energisyydessä Batman on hiljaisempi kuin Jokeri ja tällöin usein tuntuu siltä kuin Jokeri varastaisi ruudun itselleen. Se mitä Michael Keaton kuitenkin tuo hahmoonsa on sen vähäeleisyyden eräänlainen väkinäinen päälläpito. Kyseessä ei ole mitenkään huono juttu, vaan tarkoitan tuolla väkinäisellä sitä, että vaikka Bruce Wayne/Batman vaikuttaa vähäeleiseltä, niin kyseessä on enemmänkin tapa jolla koetetaan pitää todelliset tunteet kurissa. Joten hän joutuu väkisin pitämään itsensä kuosissa. Batman koettaa pitää itsensä minimissään jotta hänen pelottavuudentuntunsa pysyisi vahvimpana tunteena ja Bruce Wayne pyrkii olemaan minimissään, jotta hänen haavoittuvaisuutensa ei pääsisi esille. Bruce Wayne on kuitenkin edelleen pikkupoika aikuisen ruumiissa. Hän ei päässyt kasvamaan henkisesti, vain pelkästään fyysisesti. Pistäessään Batman-pukunsa päälle hän on todellinen ihminen ja Batmanin tunteet ovat todelliset tunteet. Bruce Wayne puolestaan on se valeasu jota hän joutuu pitämään päällä, jotta ei paljastuisi. Hieman kuten Teräsmies on oikea ja Clark Kent on valeasu. Bruce Waynen kohdalla tunteiden esittäminen Batmanin kautta on kuitenkin ongelmallista, sillä Batmanina hän voi purkaa tunteitaan vain väkivallan kautta, koska Batmanin täytyy pysyä epäinhimillisenä muiden silmissä. Tämä aiheuttaa mielenkiintoisen paradoksin siksi, että Bruce Wayne ei osaa esittää tunteitaan ja siksi pukeutuu Batmaniksi, mutta ei saa esittää tunteitaan Batmanina. Niinpä Bruce Wayne joutuu koko ajan pullottamaan kaiken sisäänsä ja aina välillä hiilihapon määrä saa sen purkautumaan yli äyräiden.
Miten tämä liittyy Michael Keatoniin?
No, Keaton jota ei ulkonäöltään ajattelisi lihaskimppusankarina, tuo jo sitä kautta vääriä vaikutelmia siitä minkälainen supersankarin tulee olla. Ajatelkaa nyt Christian Balea, hänhän näyttää sarjakuvasankarilta. Michael Keaton näyttää isältä. Lisäksi Keaton koomikon maineensa avulla pystyi siirtämään hahmoonsa vääriä oletuksia siitä minkäoloinen supersankarin tulee olla ja Keaton teki sen loistavasti. Tämä Keatonin väärä mies väärässä paikassa väärään aikaan onkin juuri se oikea yhtälö.
Michael Keaton on erinomainen näyttelijä ja Batmanin rooli osoittaa kuinka hyvä. Hän osaa olla ihminen jossa on jotain salaperäistä, mutta edes hän itse ei osaa kertoa mitä. Keaton osaa olla sekä Bruce Wayne että Batman, mutta hän osaa olla myös se kolmas puoli, jonka tullessa esiin näemme kuka hän oikeasti on.

Mikäköhän siinä on, että koomikot osaavat hyvin usein siirtyä sujuvasti draamarooleihin, mutta draamanäyttelijöiltä harvoin luonnistuu komedia (kyllä puhun juuri sinusta herra DeNiro

Elokuvan näyttelijät tekevät kauttaaltaan hyvää työtä. Vain Vicki Valea esittävä Kim Basinger tuntuu aika turhalta. Kuten Bondeissa, myös tässä elokuvassa ”tyttöystävähahmo” on tarpeen vain tuodakseen naiskauneutta kuvaan, mutta pitkäikäiseksi hahmoksi hän ei jää. Siispä Vicki Valea tarvitaan vain tähän elokuvaan ja kenties tästä syystä kyseistä hahmoa ei ole kirjoitettu kovinkaan mielenkiintoiseksi tai tarpeelliseksi. Kim Basinger onkin elokuvassa aika tyypillinen stereotypioiden kiljuva kikattava blondi, jonka tarkoitus ei olekaan olla muuta kuin kiljuva kikattava blondi. Onkin siis hyvin ärsyttävää, että koska Vicki Vale on niin selkeästi kertakäyttöhahmo, niin miksi elokuvaan oli kirjoitettu kohtaus jossa Vicki Valelle paljastetaan kuka Batman todellisuudessa on. Ihme ettei kakkososaan kirjoitettu kohtausta jossa Bruce Wayne lukee jotain Sun-lehteä ja sen kannessa on Vicki Vale kertomassa kuinka ”i was Batman's sex slave.”
Vaikka Bruce Wayne kenties tarvitsee elokuvassa jonkun jota rakastaa ja jolle paljastaa todellinen minänsä, niin on aivan epäloogista että hän tekisi sen niin helposti. Okei, oikeastaan Batmanin todellisen minän paljastuminen Vicki Valelle on Alfredin syytä, mutta siltikin. Pahuksen Alfred!

Batmanin juonen eräänlainen twisti on tietenkin se, että Jokeri oli hän joka ampui nuoren Bruce Waynen vanhemmat.
Yleensä tuonkaltaiset juonenkäänteet ovat hyvin rasittavia, koska ne saavat usein ajattelemaan että nyt taas käsikirjoittaja koettaa olla niin pirun ovela, kun hän pistääkin sinne loppuun selityksen kuinka näiden hahmojen kohtalot ovat kietoutuneet toisiinsa jo alusta alkaen. Joskus se toimii, kuten Imperiumin Vastaiskussa, mutta yleensä se vaikuttaa vain snobismilta jolla käsikirjoittaja uskoo osoittavansa olevansa muita sukkelampi.
Batmanissa se toimii.
Idea jossa Jokeri paljastuu Batmanin vanhempien tappajaksi ja täten syypääksi Batmanin olemassaoloon, toimii vain Jokerin kuolemaan saakka. Kun Jokeri kuolee, Batmanina olemisen tarkoitus kuolee. Mutta Batman pelastaa ideansa sillä, että kun Jokeri on syypää Batmanin olemassaoloon, niin Batman on tahattomasti syypää Jokerin Jokerina olemassaoloon. Joten Batman tavallaan ruokkii tarkoitustaan ja vaikka Jokeri kuolee, niin Batman on luotuaan Jokerin, velvollinen jatkamaan työtään. Sillä jos hän toi maailmaan Jokerin kaltaisen pahuuden, niin sen poistaminen ei ole enää tarpeeksi, vaan syyllisyys jatkaa elämäänsä hänen jälkeensäkin. Tietenkin katsoja voi nähdä asian siten, ettei Batman ole syypää Jokerin olemassaoloon ja ei hän oikeasti olekaan. Mutta tässä on kyse vähän samanlaisesta seikasta kuin jos lapsesi tekee jotain pahaa, niin ajattelet että onko syy sinussa, vaikka sinä et tehnyt mitään pahaa.

Ihan toimiva juoni ja hyvät näyttelijät eivät ole kuitenkaan ainoa asia joka toimii Batmanissa. Elokuvan ulkoasu on aivan uskomaton. Kuten Burtonin elokuvissa yleensä, myös tässä on sellaista ajattomuuden tuntua. Batman näyttää joltain 40-luvun gansterielokuvalta nykyajassa ja goottilaisin katedraalein koristeltuna. Batmanin osittain todellinen ja osoittain fantastinen maailma on hyvä ratkaisu jo siksi, että kun logiikasta löytyy joitakin aukkoja, niin voidaan todeta että mitä sitten, eihän tälläistä maailmaa ole oikeasti olemassakaan.

Danny Elfmanin musiikki on aivan julmetun hienoa. Yksi osuvimmista leffascoreista ikinä.

Princen musiikki on aivan eri asia.
Eivät Princen elokuvaan tekemät kappaleet huonoja ole, mutta ne ovat niitä jotka sitovat elokuvaa elokuvaa liiaksi valmistumisaikaansa ja tyylillisesti ne eivät istu aukottomasti elokuvaan. Ja niitä on liikaa yhteen elokuvaan.

Batmanin kokonaisuus on niin onnistunut, että sen virheetkin ovat perusteltuja (esim. Jokerin pitkä pistooli) ja mikään ei siirrä mielenkiintoa pois elokuvan lumosta.
Silloin elokuva toimii, kun sen virheetkin ovat sille eduksi.

Edelleen paras Batman-filmatisointi.

Tähdet: *****
Batman
...NOIR

Tappajahain Kosto (Jaws: The Revenge, 1987)

Ensimmäinen Tappajahai materialisoitui vuonna 1975, seuraava näki päivänvalon vuonna 1978, kolmas nosti päätään vuonna 1983 ja tämä neljäs tuli kiusaamaan meitä vuonna 1987. Siihen on syynsä miksi emme ole vuoden 1987 jälkeen nähneet Tappajahai-elokuvia, sillä Tappajahain Kosto olikin kauheampi kuin vain elävältä syöminen.

Tappajahain Kosto vaikuttaa siltä kuin sen kirjoittajat olisivat syöneet taikasieniä enemmän kuin tarpeeksi. Enkä nyt tarkoita sitä että se unohtaa kolmannen osan olemassaolon, sillä itsekin haluan nähdä kolmannen irrallisena Brody-saagasta. Tässä neljännessä osassahan palataan aluksi Amityyn jossa osoitetaan että kolmannen osan Brodyn veljekset eivät ole samoja kuin tämän osan (en siis tarkoita näyttelijävalintoja, vaan rooleja) ja heidän kolmannessa osassa kohtaamansa hai-selkkaus ei ole tapahtunut. Taikasienien nauttiminen tulee esille niin monessa eri yhteydessä elokuvan aikana, ettei niitä kaikkia voi edes muistaa kerralla, mutta osa tulee esille kirjoitukseni jatkuessa.

Olemme siis Amityn saarella jossa Ellen Brody (Lorraine Gary) elää iloista lesken elämäänsä sheriffipoikansa Seanin (Mitchell Anderson) kanssa, kunnes paikalle saapuu taas uusi hai joka ensitöikseen vetää Seanin poskeensa. Okei, meidän tulee unohtaa ne kolmososan hait kokonaan, sillä tällä hailla ei ole ilmeisesti mitään tekemistä heidän kanssaan. Itseasiassa meidän tulee unohtaa koko kolmososa, joten kun ajattelette tämän elokuvan jatkumoa, niin ajatelkaa osia 1, 2 ja 4. Mutta ilmeisesti tämä neljännen osan hai on jokin ensimmäisen ja toisen osan haiden sukulainen, koska se saapuu kostamaan niiden kuoleman ja osaa tulla suoraan Amityyn.
Ellen lähtee toisen poikansa Michaelin (Lance Guest) ja tämän perheen kanssa Bahamalle aloittamaan uutta elämää. Tietenkin Michael on jokin veden ammattilainen ja valmiiksi hysteerinen Ellen pelkää poikansa puolesta taukoamatta. Mitä turhia. Rouvahan lensi juuri toiselle puolelle maailmaa, ei siellä lämpimissä vesissä mikään uhkaa.
Ellen rupeaa löytämään elämäniloaan kiitos charmikkaan rentun, Hoagien jota esittää peribrittiläiseen tyyliinsä paskastakin sulosointuja tekevä Michael Caine.
Ai niin, eihän Ellen turvassa missään bahamalla ole, kun hai seuraa häntä sinnekin. Miten hitossa se hai löysi hänet. Näkikö hai mihin lentokoneeeen Ellen nousi, vai kuuliko hän joidenkin puhuvan että Ellen matkustaa Bahamalle. No, hai kuitenkin seuraa Ellenia juuri sinne minne hän menee. Joten jos Ellen muuttaisi keskelle suurkaupunkia, niin suuri Tappajahai ottaisi varmaan taksin allensa ja sanoisi ”seuratkaa tuota autoa.”
Hai hyökkää Michaelin veneen kimppuun ja näköjään vene vuotaa verta, tai sitten hailla on tosi paha ientulehdus. Michael haluaa pitää asian salassa äidiltään ja Michaelin tutkijakumppani Jake (Mario Van Peebles) haluaa kerätä mainetta ja mammonaa tutkimalla lämpimissä vesissä viihtyvää valkohaita. Mario Van Peebles esittää roolinsa sellaisella (köh) taidolla, että Shaggy Mister Boombastickeineen vaikuttaa Jamaikalaisuuden perikuvalta.
Hai hyökkää ja Ellen lähtee yksinään hain perään. Ahaa, ilmeisesti heillä on jokin telepaattinen yhteys ja siksi molemmat tuntuvat aina tietävän missä kumpikin on. Mutta miksi he siis haluavat tappaa toisensa, kun he voisivat ihan yhtä hyvin yhdistää voimansa ja taistella rikollisuutta vastaan.
Hai syö lentokoneen.
Hoagie uppoaa mereen, nousee veneen kannelle ja on kosteita hiuksia lukuunottamatta aivan kuiva. Niinhän se on, meri harvemmin kastelee.
Jake koettaa tappaa hain tunkemalla taskulampun sen suuhun, mutta loputulokseksi tuleekin itse syödyksi.
Hai murisee. Ihan oikeasti. Ilmeisesti se ei olekaan valkohai, vaan tiikerihai.
Taskulamppu saa hain hyppimään ja Ellen ohjaa veneen kohti haita, lävistäen sen keulapuomillaan. Hai räjähtää!
Mikä sen hain räjäytti? Puunpala meni sen läpi ja se räjähti. Taisi olla viallinen patteri siinä taskulampussa.
Ja hitto vie, Jake onkin elossa. Ihan hirveä tunari tämä tämänkertainen tappajahai. Sopivampi nimi olisikin Haavoittajahai.

Tappajahain Kosto on tylsä, kömpelö ja niin älytön juoneltaan, että se tuntuu melkein parodialta. Onkin sinänsä hauskaa että Tappajahain tuottajat suunnittelivat alunperin kolmososasta komediaa, mutta saivat näemmä tahtonsa läpi vasta tässä neljännessä osassa, vaikka tämän ei ilmeisesti ole tarkoitus olla komedia. Parasta elokuvassa on se, että vesistöt näyttävät välillä todella kauniilta.
Ei Tappajahain Kosto ole kuitenkaan kaikkein huonoin haikauhistelu, sillä kaikenmaailman Lorenzo Lamasien geenimuunnelmahai-elokuvia on maailma täynnänsä, mutta Tappajahain Kosto on kalpea typeryys edellisten osien rinnalla ja se kannattaa katsoa vain jotta saa sarjan kokonaisuudessaan nähtyä, ei siksi että uskoisi kokevansa jotain elämää suurempaa.

Tähdet: *
Tappajahain Kosto

...NOIR

Tappajahai 3 (Jaws 3, 1983)

Kun Tappajahai 2 edusti jatko-osien lajityypeissä pikemminkin uusintakuvausta kuin uutta tarinaa, niin Tappajahai 3 puolestaan hyödyntää jipponaan jotain päähänpistoa. Yleensä tämä päähänpisto tarkoittaa sitä että Jason menee avaruuteen, Crittersit ovat avaruudessa, tai Leprechaun jammailee avaruudessa.
Onneksi Tappajahai ei ole avaruudessa.
Tämän elokuvan tarpeeton keksintö on kolmiulotteisuuden hyödyntäminen. Kyllä kyllä, uskokaa pois. Kuten näköjään jostain kumman syystä näinä päivinä, myös Tappajahai kolmosen aikoina 3D oli trendikkyyden huippu. Mutta oli vuosi mikä tahansa, niin se ei muuta sitä seikkaa että 3D näyttää hyvältä vain kertakatselun ajan ja isolta kankaalta. Uudelleen katselua ajatellen, 3D kannattaisi jättää Heurekan huoleksi. Ilman kolmiulotteisuuden harhaa 3D:ksi tehdyt elokuvat näyttävät ääliömäisiltä. Korostaakseen kolmiulotteisuuden tehoa kaikki tulee koko ajan kameraa kohti ja kun kaikki tulee kameraa kohti niin se vain näyttää nololta jos sitä ei näe kolmiulotteisena.

Typerästä ulkonäöstään huolimatta, Tappajahai 3 ei ole yhtään hullumpi ja tarinansa puolesta se on oikeasti mielenkiintoisempi kuin kakkososa. Tämä sentään hyödyntää uutta tarinaa, eikä pelkästään toista vanhaa.

Mike Brody (Dennis Quaid) valmistelee uuden ja ihmeellisen vesipuiston Sea Worldin avajaisia, kun paikalle saapuu kutsumattomia vieraita. Ensin paikalle saapuu kiukkuinen valkohai, joka tietenkin palauttaa Miken mieleen Amityn saaren tapahtumat. Niin koska Mike tietenkin on edellisistä Tappajahaista tutun Martin Brodyn poika, joka ei ole teini enää vaan aikuinen mies. Luonnollisesti Miken vieraaksi on saapunut myös velipoika Sean (John Putch) joka pelkää vettä kiitos aiempien hai-tapahtumien. Sean alkaa pikku hiljaa pääsemään eroon vesipelostaan, joten mikä olisikaan parempi hetki kohdata hai vesipuistossa.
Sea Worldin omistaja Calvin Bouchard (Louis Gossett Jr.) suostuu ehdotukseen että paikalle saapunut hai vangittaisiin osaksi puiston esitystä. No siitä ei kauaa iloita, kun hai päättää samantien kuolla vankeudessa.
Eipä se tämänkertainen tappajahaikailu kauaa kestänyt.
Mutta mitä ihmettä? Se vangittu hai olikin vasta pentu ja nyt sen emo, yli 10 metrinen syömäkone tulee vaatimaan kostoa. Onneksi vesipuistossa on paljon vedenalaisia tunneleita jotka joudutaan sulkemaan haihyökkäyksen takia ja onneksi sinne suljettuihin tunneleihin jää joku nelisenkymmentä ihmistä vangiksi.
Luojan kiitos, suuri valkoinen egoistinen valokuvaajametsästäjä Philip Fitzroyce (Simon MacCorkindale) on paikalla aikeenaan kurmoottaa jättimäistä valkohaita.
Fitzroyce tulee syödyksi.
Seuraa muutama julmetun ruma haiefekti, äärimmäisen pateettinen hidastuskohtaus ja kohta Mike ottaa mallia isästään ja räjäyttää hain palasiksi. Hain hampaat lentävät katsojaa kohti.
Aina välillä näytetään vedessä pulikoivia delfiinejä, sillä koska kyseessä on vesipuisto niin tottakai siellä pitää olla hyppiviä delfiinejä.

Tappajahai kolmosen idea vesipuistosta, jonka alueella mellastaa vihamielinen hai on ihan onnistunut idea jollekin haielokuvalle. Periaatteessa pitkälti samalla tarinalla kulki Renny Harlinin Deep Blue Sea. Eli suljetulla alueella on älykäs hai tai useampi sellainen napsimassa paikallisia poskeensa.

Tappajahai 3 kärsii pääasiassa kolmesta seikasta:

1. Oli aivan tarpeetonta sitoa tämä elokuva Brodyn perheeseen pistämällä mukaan aiemmista elokuvista tutun Martinin pojat, etenkin kun Seanilla ei ollut rakenteellista merkitystä elokuvan tarinan kannalta. Nyt hain ja Brodyjen läsnäolo kielii siitä, että taas joku hai tulee kostamaan Brodyille sen ensimmäisen hain kuoleman, mutta tällä kertaa hain läsnäolo on ilmeisesti olevinaan sattumaa ja isomman hain motiivi syödä vesipuiston väestöä johtuu poikasen kuoleman kostosta. Olisikin kannattanut sitoutua täysin siihen ideaan että vesipuistoon vangitaan hainpoikanen jota emo tulee noutamaan ja vaihtaa Dennis Quaidin ja John Putchin roolinimet joksikin muuksi.

2. Efektit ovat aika kökköjä jopa vuoden 1983 elokuvaksi. Enkä tarkoita pelkästään niitä 3D-efektejä, vaan ylipäätään kohtauksia joissa tämä jälkimmäinen ja haista isompi esiintyy. Iso hai on kuin tukki ja sen liikehdintä on yhtä sulavaa.

3. Elokuvan kolmas heikkous on sen hyvän idean lievä hukkaaminen. Tappajahai 3 pääsee vauhtiin nopeammin kuin edelliset osat ja aikaa ei tuhlata paljoa spekulaatioihin, vaan hain läsnäolo todetaan nopeasti ja toisen hain läsnäolo todetaan yhtä nopeasti. Kuitenkin rakenne toimii toisen hain tuloon saakka hyvin. Ensin kerrotaan ensimmäisen hain tulosta, vangitsemisesta ja kohtalosta sopivalla nopeudella, mutta toisen hain tullessa mennään hirveällä vauhdilla sen riehumiseen ja räjähdykseen. Elokuvan alkupuoli toimii siis huomattavasti paremmin kuin loppuosa, etenkin kun loppuosa kärsii eniten siitä ylenpalttisesta 3D-kuonasta.

Tappajahai 3 on ajoittain teknisesti julmetun kömpelö, siinä on juonellisesti joitakin suuriakin epäloogisuuksia, mutta perusidealtaan kyseessä on varsin kivaa jatkoa Tappajahai-sarjalle. Se ei missään nimessä ole mikään laatuklassikko, mutta se on vallan mainio kasariklassikko.

Tähdet: ***
Tappajahai 3
...NOIR

Tappajahai 2 (Jaws 2, 1978)

Elokuvamme alkaa herkän musiikin tahdittamana ja näemme kuinka idyllisessä vedenalaisessa maailmassa sukeltajapari pulikoi. He löytävät hylyn, Orca-nimisen veneen. Sehän oli se vene jolla edellisen Tappajahain superkolmikko Martin, Matt ja Quint lähtivät haita pyydystämään.
Hetkinen? Jos näemme edellisestä elokuvasta tutun veneen, niin tuleeko nähtäväksi muutakin tuttua. Kyllä vainen, sillä samantien iso hai tulee ja pistää sukeltajat poskeensa. Toisen uhrin kamera lipuu kohti merenpohjaa räpsien valokuvia matkallaan.
Olemme jälleen Amityn saarella ja jälleen saarelle tulee aterioimaan suuren suuri hai.
Hai hyökkää vesihiihtäjän kimppuun ja temmellyksen tuoksinassa vene poksahtaa polttaen hain kasvoista puolet. Nyt siis varmasti erotamme hain edellisen elokuvan vastaavasta. Olisikin aivan liian helppoa sekoittaa tämä uudempi hai ensimmäisen elokuvan haihin, etenkin kun edellisen elokuvan hai räjähti kappaleiksi.
Kun rantaan ajautuu pureskeltu miekkavalaan ruumis, niin Martin Brody (Roy Scheider) epäilee samantien toisen valkohain saapuneen paikalle, kenties kostamaan edellisen hain ennenaikainen kuolema. Pahus tätä vendettahai-lajia.
Martin menee heti ruikuttamaan pormestarille, että taas täällä mellastaa hai ja kuten aiemmin, pormestari ei usko Martinia.
Aiemmasta hyökkäyksestä jäljelle jäänyt kamera on tällä välin ajautunut Martinille ja yhdessä kuvassa näkyy hain silmä, joten Martin koettaa sen avulla saada pormestari hännystelijöineen uskomaan että hai venaa vedessä. Eihän ne tietenkään usko, etenkin kun Martinin maine haihysteerikkona sai hänen aiemmin aiheuttamastaan väärästä hälytyksestä lisää painoarvoa. Niin ja se kuvakin on parhaimmillaankin tulkinnanvarainen. Siispä Martin saa kenkää sheriffin virastaan. Mutta Martinpa ei aio luovuttaa.
Martinin pojat ja joukko muita teinejä lähtee merelle dokaamaan ja hai hyökkää. Martin lähtee yksinään perään ja siinä välissä hai syö helikopterin. Lopulta, kunhan hai on ensin saanut jokseekin vatsansa täyteen teinejä, Martin tunkee korkeajännitekaapelin hain suuhun ja korventaa tämän kuin kebabkokki lampaan.

Ei tämä oikeastaan mikään hullumpi elokuva ole. Kyseessä on vain hyvin tyypillinen jatko-osa niin hyvässä kuin pahassakin.
Hyvää on oikeastaan se, että se on ensimmäisestä Tappajahaista pitäneille niin kovin tuttu heti ensiminuuteistaan lähtien, mutta pahaa on on se, että se on liiankin tuttu.
Kuten niin monesti kakkososien kohdalla tapahtuu, tämäkin oikeastaan vain toistaa ensimmäistä osaa, mutta tekee kaiken kaksi kertaa.
Tiedättehän tämän jatko-osasyndrooman. Kun ensimmäisessä osassa oli iso räjähdys, joten jatko-osassa on kaksi isoa räjähdystä. Ensimmäisessä osassa isä oli vaarassa, joten jatko-osassa molemmat vanhemmat ovat vaarassa. Eli tehdään sama kuin aiemmin, mutta tehdään sitä enemmän. Sitä Tappajahai kakkonenkin tekee.
Koska ensimmäisessä osassa oli toimivia hyökkäyskohtauksia, niin täytyyhän sen toimia jos niitä laitetaan tuplasti seuraavaan osaan. Joten Tappahai kakkosessa ei niinkään tyypilliseen jatko-osatapaan panostettu suuremmin uuteen tarinaan, vaan edellisen osan toistamiseen kaikukammiossa. Itse kuitenkin toivoisin että unohdettaisiin jatko-osissa se ajatustapa, että enemmän on parempi ja keskityttäisiin tekemään edes ne vanhat jutut onnistuneesti. Toisaalta jatko-osista varmaan 90 prosenttia saisi jäädä haudan pimentoon jo syntyessään.
Koska Tappajahai kakkosessa on useita samoja näyttelijöitä ensimmäisen osan kanssa, niin se vain korostaa sitä toistojuonisuutta. Edelleen Martin Brody koettaa saada valtaapitävät uskomaan että hai kiusaa, kukaan ei usko, Martin tappaa hain.
Eihän tässä sinänsä ole suuremmin valittamista, sillä eihän ensimmäinenkään Tappajahai ollut tarinaltaan kovinkaan syvällinen. Kyse on kuitenkin ihan perinteisestä hirviö on irti-juonesta. Kakkosen ohjannut Jeannot Szwarc ei kuitenkaan ole Steven Spielberg, kuten Supergirl viimeistään osoittaa. Szwarc on enemmänkin kelpo liukuhihnaohjaaja ja sellainen on aina paikallaan kun tehdään yllätyksetöntä jatko-osaa.
Roy Scheider oli kyllä vallan mainio tälläkin kertaa, mutta elokuva olisi kaivannut hänen lisäkseen muitakin vahvoja hahmoja kuten edellisosan Richard Dreyfuss ja Robert Shaw olivat.

Tappajahai 2 on siis ihan kivaa katseltavaa, mutta niin kovin persoonatonta. Hieman kuin tähteiden syönti. Sitä koettaa saada sen maistumaan samalta kuin eilen, mutta ei se vaan oikein onnistu.

Tähdet: ***
Tappajahai 2
...NOIR

Disaster Movie (2008)

Mitä minä kuvittelin saavuttavani sillä että katsoin Disaster Movien. Uskoinko että elokuva tuottaisi suunnatonta euforiaa, tai että saisin edes hymyn esiintymään jompaan kumpaan suunpielistä, sillä täytyyhän komedian olla edes ajoittain hauska.

Mutta hetkinen, eikö Disaster Movien tekijät ole myös syypäitä sellaisten klassikoiden kuin Epic Movie, Date Movie ja Mitäs Me Spartalaiset olemassaoloon. Eikö noiden kolmen elokuvan maanpäällinen tehtävä ollut lopettaa komiikan olemassaolo kokonaisuudessaan. Eiväthän Epic Movie, Date Movie, tai Mitäs Me Spartalaiset olleet laisinkaan hauskoja, joten miten Disaster Movie siinä onnistuisi.
No, tuskin Disaster Movien tarkoitus on ollakaan hauska, sen tarkoitus on vain olla, niin kuin kääpä on.
Hmm,,, toisaalta kääpällä on jokin oikea syy olemassaololleen, mutta Disaster Moviella ei taida olla.
Toisaalta tarvitsemmehan me besserwisserit jotain mistä ruikuttaa ja nyt Disaster Movie alkaa elämään jo jonkinlaisen McDonalds-filosofian perusteina.

Disaster Movien tarina, tai oikeastaan post it:lle kirjoitettu ostoslista on siinä että Will (Matt Lanter) saa unessa enteen maailman loppumisesta ja sitten taivas sylkee tulta ja tulikiveä. Joukkoon tungetaan lukuisia toisistaan irrallisia kohtauksia, joita elokuvan tekijät varmasti kutsuvat vitseiksi, mutta kuka tahansa hengittävä olento sanoisi joukoksi kohtauksia jotka eivät naurata. Sitten viedään kristallikalloa paikoilleen, koska sen avulla estetään maailmanloppu.

En maininnut muita näyttelijöitä, koska he eivät ansaitse tulla mainituiksi. Kuten ei oikeastaan ansaitsisi edes tuo Matt Lanterkaan.

Minä en oikein jaksa haukkua Disaster Movieta. Yhtä hyvin voisitte lukea viime vuoden elokuussa kirjoittamani Mitäs Me Spartalaiset-arvostelun ja kuvitella sen kertovan Disaster Moviesta, sillä samassa suossa tarvotaan. Ultrahuonoja imitaatioita (Dr. Phil, Amy Winehouse, etc.), supersurkeita eritevitsejä, uraaanionnettomia näyttelijöitä ja tarina jota ei ole.

Jos jostain täytyy tavallaan kehua Disaster Movien tekijöitä ja tässä tapauksessa puhutaan nimenomaan käsikirjoittajakaksikosta Jason Friedbergista ja Aaron Seltzerista, niin heillä on uskomaton kyky ylittää negatiivisesti kerta kerralta edellinen epäonnistuminen. Toisin kuin esimerkiksi joku Uwe Boll, joka säännönmukaisesti tekee sontaa, niin Friedberg/Seltzer onnistuu joka kerta tekemään edellistä huonompaa. Boll sentään sontaa vatkatessaan tekee joka kerta yhtä huonoa, mutta Friedberg/Seltzer ovat ilmeisesti päättäneet ettei ole hyvä asia pitää yllä tasoaan, vaan se tulee alittaa. Joku voisi tietenkin kysyä että jos ei halua pysyä omalla tasollaan, niin miksi ei koettaisi ylittää sitä seuraavalla kerralla. Ei tietenkään, silloinhan lopputulos voisi olla hyvä.

Miksi siis katsoin Disaster Movien, jos se ei kerran tuottanut nautintoa ja en uskonutkaan sen siihen yltävän.
Miksi katsoin Mitäs Me Spartalaiset? Epic Movien? Date Movien?
Voisin siteerata itseäni ja todeta että ”minä pidän parodialeffoista” (tai ainakin haluan pitää) ja vaikka Disaster Moviesta ei ollut odotettavissa mitään positiivista, niin se veti minua puoleensa kuin liekki koiperhosta. Kaikkea ei voi järjellä selittää ja se on herrojen Friedberg ja Seltzer pelastus.

Tähdet: ~
Disaster Movie
...NOIR