Repo Man (1984)

Repo Man on elokuva jota moni katsoja taatusti kutsuisi oudoksi ja erikoinen elokuvahan se onkin, mutta se ei ole itsetarkoituksellisen erikoinen. Eli kyse ei ole mistään I Heart Huckabeesta tai Southland Talesista jossa joko ihmiset, tilanteet, tai molemmat ovat outoja ja vain koska niistä on ollut pakko tehdä outoja, ei siksi että se kuuluisi elokuvan luonnolliseen progressioon. Tämä ei saa pitämään hahmoja erikoisina, vaan tekotaiteellisina. Tilanteen, tai henkilön tulee olla outo vain jos se kuuluu olennaisena osana elokuvan luomaan todellisuuteen, eikä siksi että Being John Malkovich oli arvosteluhitti.
Tiedän että joskus sitä on vaikea erottaa mikä on outo syystä ja mikä ei, mutta Igby Goes Down on syyttä.
No kuitenkin, Repo Man on erikoinen juuri siten kuin sen pitääkin. Kun hahmot ja tilanteet suhteuttaa elokuvan todellisuuteen, niin asiat eivät ole outoja heille, vaan pelkästään katsojalle.

Tämä elokuva sai minut penskana fanittamaan Emilio Estevezia. Miksi ei Breakfast Club? Niin erinomainen elokuva kuin Breakfast Club onkin, niin sen elokuvan fanituksen kohde on kyllä Judd Nelson.

Otto (Emilio Estevez) on aikuisuuden kynnyksellä oleva nuorukainen, jonka odotetaan ottavan suunta elämälleen ja ryhdistäytyvän. Tämä tietenkin tarkoittaa työpaikkaa, oman asunnon löytämistä ja miksei jopa perhettä. Otto sen sijaan haluaisi viettää aikansa dokaamalla, joraamalla punk-bileissä ja aiheuttamalla häiriötä aina siellä missä onkin.
Samaan aikaan toisaalla, Amerikan loppumattomia teitä pitkin, loppumattomalla matkallaan kulkee Dennis Hopperin näköinen lobotomioitu tiedemies J. Frank Parnell (Fox Harris.) Autonsa takaluukussa hänellä on jotain loistavaa, säteilevää ja ehdottoman tappavaa. Kysykää vaikka siltä maantiepoliisilta joka erehtyi luukun avaamaan ja tuhoutui sen siliän tien.
Otto törmää Budiin (Harry Dean Stanton) joka palkkaa Oton ajamaan vaimonsa auton pois pahamaineiselta alueelta. Ei se tietenkään mikään Budin vaimon auto ole. Bud on perintämies joka tarvitsi jonkun tekemään likaisen työn puolestaan ja kohta Otto huomaakin olevansa töissä Budin kollegana. Päätöksensä ryhtyä perintämieheksi Otto tekee vain, koska hänen zombiemaiset vanhempansa lahjoittivat kaikki rahansa tv-evankelistalle.
Siispä Otto saa uuden perheensä yltiökyynisestä Budista, happofilosofimekaanikko Milleristä (Tracey Walter) ja muista ihmisrauniokollegoistaan.
Välillä tapellaan kilpailijoiden, Rodriguezin veljesten (Eddie Velez ja Del Zamora) kanssa ja Otto menee ihastumaan Leilaan (Olivia Barash) jolla on todiste avaruusolentojen olemassaolosta. Luonnollisesti hallituksen agentit ovat Leilan perässä.
Autosta jolla Parnell ajaa laitetaan etsintäkuulutus palkkioineen voimaan ja tämä saa sekä Rodriguezin veljekset, että Budin kumppaneineen kiinnostumaan asiasta. Tietenkin he ovat kaikki autuaan tietämättömiä miksi autosta on laitettu palkkio esille ja mitä auton takakontissa on.
Rodriguezit nappaavat auton Parnellin siirtyessä saniteettitiloihin, kolme punkkaria varastaa auton Rodriguezeilta ja Parnell menee noutamaan autoaan punkkareilta. Auto sulattaa yhden punkkareista ilmaa pilaamasta ja Parnell saa autonsa takaisin.
Bud saa potkut ja kyynikosta tulee yllättäen hieman negatiivisempi.
Otto törmää Parnelliin, hankkiutuu hänen kyytiinsä ja saa auton haltuunsa Parnellin kuoltua. Joten nyt tuo salaperäinen auto jonka kaikki haluavat käsiinsä on Oton työpaikan parkkipaikalla turvassa,,, kunnes joku varastaa sen sieltä.
Bud tulee ammutuksi, valtion agentit kaappaavat Oton, Rodriguezin veljekset vapauttavat Oton, kadonnut auto on muuttunut hohtavaksi salamoita iskeväksi ja Budin varastamaksi.
Auto sytyttää lähelle tulevat palamaan, pappi saapuu suorittamaan manausta ja metallikätinen valtion mystisen agentuurin johtaja ihmettelee asiaa.
Happofilosofimekaanikko Miller istahtaa hohtavaan autoon, pyytää Oton kyytiin ja he lähtevät lentoon. Matka avaruuden syvyyksiin on vasta alkamassa.

Repo Man on eriskummallinen jännitys/sci-fi/komedia joka ei taatusti ole kaikkien makuun, mutta heille joille elokuvan katselu voi olla muutakin kuin vain 90 minuutin ajantappo,,, heille Repo Man on erinomainen kokemus.
Elokuva jota voi tulkita niin kovin monin tavoin.
Itse pidän loogisimpana tarinankaarena sitä, että se kertoo Oton aikuistumisesta. Nuoresta tulee aikuinen, joka tällä kertaa kirjaimellisesti lentää pesästään vapauteen.

Loistoidea ohjaajalta on ollut tehdä tuotteista geneerisiä. Siispä kaikki on samankaltaisissa valkoisissa pakkauksissa ja vain etiketin teksti ”beer,” ”food” erottaa mitä mikäkin sisältää.
Tuokin ratkaisu syntyi siitä yksinkertaisesta syystä, että ohjaaja Alex Cox ei saanut lupaa tunnettujen tuotemerkkien käyttöön, joten hän päätti ettei millään sitten ole sellaista. Hyvää luovaa ajattelua.

Soundtrackilla mm. Black Flag, Circle Jerks ja Iggy Pop. Loistavaa.

Ja Harry Dean Stanton on loistava kuten aina.

Tähdet: *****
Repo Man
...NOIR

Supergirl (1984)

Supergirl on pahempi trippi kuin El Topo, Eraserhead ja Repo Man yhteensä. Tätä katsoessaan sitä todella tuntee olevansa Lucy in the sky with diamonds. Tämä elokuva tuntuu yhtä vakavalta kuin Monty Pythonin Holy Grail ja vain sillä erotuksella että Holy Grail varmaan oli tarkoituksella komedia.

Supergirl on hahmona tuntunut minusta aina hieman pakotetulta. Hieman samaan tapaan kuin Lepakkotyttökin. He eivät tunnu syntyneen siksi että joku olisi saanut idean tehdä uuden hahmon sarjakuvamaailmaan, vaan siltä kuin joku olisi ajatellut ”äh, mitä turhia. Otetaan vaan tosta joku olemassaoleva hahmo ja vaihdetaan sen sukupuoli.” Ja uskallankin väittää että raha silmissä kiiluen on Supergirl-hahmokin syntynyt. Ehkä jotkut feministit ovat olleet iloisia kun Teräsmiehen rinnalle on tehty naispuolinen versio hänestä. Mutta ihan oikeasti, Terästyttö tuntuu vain kiintiön kattamiseksi tehdyltä hahmolta. Etenkin kun sarjakuvamaailmassa on olemassa paljon oikeasti uskottavia naishahmoja, kuten Wonder Woman, Kissanainen ja vaikkapa Myrkkymuratti. Okei, siis uskottavia supersasankarittaria, ei uskottava kuten Meryl Street itkemässä lapsensa perään. Kenelle tulisi mieleen tehdä Wonder Womanista miespuolinen versio? Joku Wonder Man joka hamosessaan heiluttelee taikalassoaan. Myönnettäköön että Terästyttökin on saattanut luettavaksi useita onnistuneita tarinoita, että en häntä haluaisi poistaakaan maailmasta. Kuitenkin, edelleen Terästyttö tuntuu hahmolta joka on luotu vain jotta Teräsmiestä lukemattomat tytöt saataisiin lukemaan samat tarinat, vain vaginalla varustettuna. Sama asiahan tehtiin He-Manin kanssa, kun ilmoille putkahti She-Ra. Jostain syystä kuitenkin

Terästytönkin kohdalla päätettiin pienikin potentiaali laatuelokuvaan heittää samantien viemäriin ja oksentaa päälle. Sillä elokuvasta tehtiin keski-ikäisten sikaria polttelevien miesten käsityksen mukainen elokuva. Ei sellainen joka oikeasti kuvaisi vahvaa naista, vaan Paris Hiltonia toistelemassa purkka suussa lausetta ”so? Whatever.”

Jo alkutekstien aikana on Teräsmiehestä tuttu sankariteema silmille iskevillä fonteilla poistettu. Tilalle on tullut herkää nynnyilyä vaaleanpunaisessa sävyssä ja söpöä kirjaisinta. Jerry Goldsmithin musiikki on Supergirlissä ihan kivaa, mutta se on kevyttä kuin cumulusMyLittlePony Halinalleineen.

Kara (Helen Slater) Kal-Elin (Teräsmies) serkku hukkaa vahingossa avaruuteen kaupunkinsa voimanlähteen Omegahedronin,,, joka on välkehtivä pallo. Kara nappaa Futuro-taloa muistuttavan avaruusaluksen ja lähtee avaruuteen jahtaamaan välkehtivää palloa, pelastaakseen voimanlähteen puutteen vuoksi kuolemaan tuomitun kotinsa. Niin ja se kotikaupunki on jotenkin Kryptonista ennen tuhoa karannut meteoriitti jonka päällä on kaupunki. Kara kulkee avaruudessa 2001-elokuvasta muistuttavan laavalamppuefektin läpi ja päätyy tietenkin maapallolle.
Omegahedron sattuu lentämään Selenan (Faye Dunaway) dippikastikkeeseen? Selena on tietenkin se maailman herruutta halajava superroisto.
Jotenkin tässä vaiheessa Karan kaapuvaatetus on muuttunut Terästyttö-asuksi ja hän lentää ulos aluksesta noussen järvestä pois. Häh? Koska se alus sinne järveen joutui? No tietenkin, sehän ei lentänyt tavallisen avaruuden kautta, vaan sisäavaruuden kautta ja siksi se alus tuli maapallolla ulos järven pohjasta. Terästyttö lentelee ympäri ämpäri ja tarkkasilmäinen huomaa kuinka alusta jonka päällä alkuperäiskuvaus on tehty, ei ole kovinkaan hyvin poistettu kuvasta. Joten Terästyttö ei vain näytä olevan irrallaan taustakuvasta, vaan hän näyttää seisovan lasilevyn päällä ja olevan irrallaan taustakuvasta.
Terästyttö kohtaa pari sovinistista rekkakuskia (tottakai) ja tönii heidät nurin.
Sillä aikaa Selena järjestää jotain diskobileitä ja käyttää Omegahedronia taikatemppujen tekemiseen.
Kuvassa vilahtaa söpö pupu temmeltämässä metsässä.
Kara naamioituu Linda Leeksi, tummahiuksiseksi opiskelijatytöksi. Mitä? Ei edes silmälaseja? Ja luonnollisesti Linda/Kara päätyy Lois Lanen siskon Lucy Lanen kämppikseksi.
Ja jotta asia ei unohtuisi, niin Kara muistaa aina välillä mainita olevansa Clark Kentin/Teräsmiehen serkku ja tietenkin kuvassa muistetaan välillä näyttää Teräsmies-julistetta.
Hahaha! Opiskelijat ovat pelaamassa maahockeyta ja koulun ilkeä tyttö lyö pallon Lucy Lanea kohtaan. Terästyttö juoksee sankariteemanyhveröinnin tahdittamana hidastetusti pallon eteen. Pallo on näemmä tehty savesta, koska hajotessaan Karan selkään se näyttää kuivalta savelta. Ei ihan sama juttu kuin luodin nappaaminen käteen. Onneksi perään tulee kohtaus jossa ilkeä tyttö saa vettä päälleen ja kiljuu hysteerisesti.
Tällä välin Selena tekee taikajuoman jonka avulla saisi sänkileukaisen duunarin Ethanin (Hart Bochner) rakastumaan itseensä. Tietenkin asia roiskahtaa käsille kun Ethan sattuukin rakastumaan Karaan/Lindaan. Selena koettaa saada Ethanin itselleen kauko-ohjaamallaan nosturilla, mutta ei hätää sillä Terästyttö pysäyttää nosturin (vaijerit näkyvät.)
Selena tietenkin kilahtaa ja vannoo kostoa Lindalle. Aluksi hän lähettää asialle näkymättömän mörön ja sitten pyörittää Lindaa karusellissä tosi nopsaan. Selena myös pystyttää vuoren, pistää sen huipulle talon, laminoi Terästytön ja lähettää hänet Aaverajalle.
Terästyttö vapautuu Aaverajalta kiipeämällä vuorta pitkin ja välttelemällä,,, suklaavanukaspyörrettä?
Selana manaa esille Baphometilta näyttävän jättiörkin, mutta Terästyttö voittaa sen poistumalla hänen käsistään ja lentämällä Selenan ympärillä. Tämä saa ”Baphometin” käymään Selenaan käsiksi ja he katovat pyörteen kautta peilin sisälle.
Terästyttö ottaa Omegahedronin mukaansa ja lentää mereen alukselleen. Hetkinen? Se alushan oli järvessä, ei meressä. No, kai se on vain kulkeutunut virtausten mukana merelle.

Helen Slater on etenkin tummahiuksisena söpö kuin sika pienenä, mutta mitään yritteliäisyyttä ei hänen näyttelemisestään löydy. Huomaa selvästi että tämä on hänen ensimmäinen elokuvansa. Vastaavasti Faye Dunaway ja oikeastaan joka ainoa muukin elokuvan näyttelijä, vetää rooliaan niin yli että heidän luulisi kuuluvan Stella Polarikseen. No, ainakin Dunawaylla näyttää olleen hauskaa näytellessään Disneyn ilkeää äitipuolihahmoa.

Tehosteet ovat järkyttävn kömpelön näköisiä ja niistäkin tulee mieleen, ettei kukaan ole oikein vaivautunut näkemään laisinkaan vaivaa.

Elokuva on täynnä aivan uskomattomatton lapsellisia ideoita, joiden tarkoitus on ilmeisesti ollut vedota tyttölapsiin. Siksi Dunaway vaikuttaa Disneyhahmolta, siksi Ethan näyttää Ken-nukelta, siksi Terästyttö on hupsu söötti pikkutyttö, siksi siellä on pupu, siksi elokuvan alussa ollut taikasauva näyttää yksisarvisen sarvelta, siksi sitä ja siksi tätä. Elokuva on siis täynnä kaikkea sellaista minkä uskotaan olevan pikkutyttöjen mieleen ja kenties ne sitä ovatkin, mutta entäpä kaikki yli viisivuotiaat tytöt, tai yksikään miespuolinen mies.
Vastaavasti kaikki elokuvan tahattomat naurettavuudet aiheuttavat sen, että jos sitä katsoo komediana, niin se on oikeasti hauskaa katseltavaa. Joten suosittelen kyllä katsomaan Supergirlin, mutta vain jos osaa arvostaa roskaa, sillä mikään laadun tae ei Supergirl ole.
Verrattuna esimerkiksi johonkin Elektraan, tai Catwomaniin, niin Supergirl on oikealla tavalla huono elokuva. Se ei siis ole huono kuten nuo kaksi muuta elokuvaa, vaan se on huono lainausmerkeissä.

Ekstrakiitokset täytyy antaa Supergirlin DVD:llä oleville tekijäesittelyille. Tämä on äkkiseltään ainoa mieleen tuleva elokuva jonka ekstroissakaan ei elokuvaa arvosteta.
Ohjaaja Jeannot Szwarcin (joka muuten on kirjoitettu ekstroissa muotoon Jeanot Schwarz) esittelyssä mainitaan, että ”Supergirl was a step backward.”
Helen Slaterin kohdalla todetaan, että ”Supergirl was a failure.”
Erinomaista on myöskin se, että Mia Farrowista on myös kirjoitettu esittely ja hänen roolinsa elokuvassa on suurinpiirtein pari minuuttia, eikä juonellisesti sillä ei ole mitään merkitystä. Mutta koko elokuvan mitan mukana olevasta Brenda Vaccarosta ei ole sanaakaan.

Tähdet: *
Supergirl
...NOIR

Pimeyden Valtias (Prince Of Darkness, 1987)

Kun Pimeyden Valtiasta katsoo, niin sitä ei voi kuin ihmetellä että mihin tämän päivän kauhuelokuvista on kadonnut yritteliäisyys. Samaa voi todeta jopa Pimeyden Valtiaan ohjaajasta John Carpenterista. Carpenter joka ei ole pitkiin aikoihin tehnyt oikeastaan mitään ja silloinkin lopputulos oli Ghosts Of Mars, oli vielä Pimeyden Valtiaan aikoina ohjaaja joka pystyi tuomaan uutta jopa kaikkein käytetyimpiin ideoihin.
Sillä Pimeyden Valtias ei ole millään muotoa kovinkaan yksilöllinen idealtaan... Hitto, se on ajoittain jopa nolostuttavan näköinenkin... Mutta kun elokuvaa katsoo, niin se tuntuu aivan erilaiselta kuin mikään muu joka sillä hetkellä tulee mieleen.
Eikä kyse kuitenkaan ole kuin maailmanlopusta ja Saatanan tulosta maan päälle. Eli samaa kauraa jota kaikki End Of Daysitkin märehtivät suussaan.
Pahoja enteitä Saatanan temmeltämisestä ja joukko ihmisiä koettamassa estää tapahtumaa. Ei sen kummempaa.

Tarina alkaa kun eräs pappi kuolee ja toinen pappi, Loomis (Donald Pleasence) löytää hänen jäämistöstään mystisen avaimen ja päiväkirjan. Päiväkirja sisältää perinteistä kryptistä mumbojumboa. Avain puolestaan sopii oveen joka johtaa suljetun kirkon kellariin ja kellarista löytyy noin metrin korkuinen koeputki vihreää vettä.
Kyllä kyllä, vihreää vettä.
Loomis pyytää apua mysteerin selvittämisessä ystävältään, fysiikan professorilta Howard Birackilta (Victor Wong,) joka ottaa oppilaansa mukaan eräänlaiselle ekskursiolle tutkimaan koeputkellista vihreää vettä.
Samanaikaisesti maailmassa alkaa tapahtumaan kummia. Uusi supernova syntyy, kuu näkyy kirkaassa päivänvalossa ja kodittomat alkavat piirittämään kirkkoa jossa tutkijamme ovat.
Ilmiöt ja vihreä vesi ovat yhteydessä toisiinsa, sillä parituhatta vuotta kirkon kellarissa säilytetty neste on tosiasiassa itse Saatana, tai ainakin puhtaan pahuuden ilmentymä, joka aikoo fyysisesti manifestoitua maan päälle.
Neste rupeaa purkautumaan ja pikku hiljaa ihmiset alkavat jäädä sen vaikutuksen valtaan. Tutkijat myös rupeavat kukin näkemään samaa pelottavaa unta jossa soraääni kertoo ”this is not a dream...” ja uni kasvaa kerta kerralta, mutta mistä se kertoo ja miksi kaikki näkevät samaa unta.
Neste täyttää erään tutkijoista ja rupeaa kehittymään tämän sisällä, syntyäkseen hänen kauttaan ja toimiakseen sitten peilin avulla porttina todelliselle pahuuden ilmentymälle. Katsokaas kun se neste jota kutsuin Saatanaksi, on samalla Saatana että hänen lapsensa Saatana junior joka voi vapauttaa Saatana seniorin. Periaatteessa tämä kaikki on vain pahuuden ilmentymää, jota voidaan kutsua millä nimellä tahansa ja elokuvassa asiaa verrataankin yksinkertaisesti negatiiviksi, sielun eräänlaiseksi mustaksi puoleksi.
Kodittomat telkeävät tutkijat kirkon sisälle ja sisään vangitut jäävät kohtaamaan ensikädessä pahuuden vapautumista.
Marttyyriksi ryhtyminen auttaa muita, mutta tuhoaa oman itsensä.

Elokuva on täynnä tosi creepyjä juttuja, joista osa on erinomaisesti onnistuneita ja osa aiheuttaa todella nolon olon.

Hyvät seikat:
-Pahuuden ilmentyminen tuubina vihreää vettä on erikoinen idea ja kun vielä elokuvassa paljastuu että Saatana on koko ajan ollut läsnä, kirkon kellarissa ”vankina” niin seikka toimii. Kun nestettä ei osaa oikein pelätä (ellei se ole Dr. Pepperiä) ja sitä ei suurin surminkaan mieltäisi Saatanaksi, tai muuksikaan jolle kuvittelee sarvet päähän.
Pidän myös ideasta että neste tihkuu ylöspäin.

-Kodittomien parveilu kirkon ympärillä aiheuttaa puistatuksia. Asia on syystä onnistunut että kodittomia on helppo pitää jotenkin alempiarvoisina ja kun heitä on rykmentti seisomassa paikoillaan kuten zombiet, niin heistä muodostuu pelottava ilmiö. Periaatteessa tämän ei tulisi olla mitenkään pelottavaa, sillä tosielämässä ne ostarin oven edessä notkuvat ”vittusaatanavittua” hokevat lökäpöksykakarat ovat paljon pelottavampia. Mutta lauma tuijottavia kodittomia on todella kammottava ilmiö. Asiaa auttaa se että heillä kupit täynnä matoja ja muita kiemurtelijoita.

-Musiikki.
John Carpenter on aina syntikkakaman puolella osannut luoda hyvin kuvaan istuvan musiikin, eikä Pimeyden Valtias ole poikkeus, sillä tässä on todella kylmäävä musiikki.

-Tieteellinen näkökanta uskonnollisuuden rinnalla on hyvin toteutettua, vaikka osittain aika naivistista. Kuitenkin idea joukosta fyysikoita tutkimassa Saatanan tieteellistä puolta on mainio.

-Tulevaisuudesta tutkijoiden uniin lähetetty varoitusviesti on pelottava ja se tuntuu enemmän yhdeltä Saatanan tulon ilmentymistä, kuin tulevaisuudesta tulevalta avunannolta. Hieman kuin Mothmanissa jossa tämä koiperhonen ilmoitti varoituksen, mutta varoitus itsessään oli pelottavampi kuin mitä sen perusteella uskalsi odottaa.

-Kohtaus jossa yksi tutkijoista hajoaa kasaksi kovakuoriaisia on loistava.

-Loppu on sopivan nihilistinen.

Huonot seikat:
-Surkein idea oli palkata Alice Cooper pääkodittomaksi. Pidän kyllä Alice Cooperin musiikista ja ymmärrän että hän hyödyntää kauhuelementtejä omassa persoonassaan, mutta Alice Cooper näyttelijänä tuo enemmän mieleen Rocky Horrorin kuin Michael Myersin.

-Siinä missä Alice Cooper ei oikeastaan näyttele laisinkaan, niin vastaavasti Pleasence vetää ajoittain rooliaan turhankin yli. Tässä tilanteessa uskon että Carpenter ei ystävyyssuhteensa vuoksi oikeastaan antanut mitään rajoituksia Pleasencella, tai vain uskaltanut kieltää mitään ja se johti Pleasencen ylinäyttelemiseen. Tosin Pleasencen puolustukseksi todettakoon, että pari muutakin näyttelijää syyllistyy samaan.

-Vaikka elokuvan vähäeleiset efektit ovat pääosin hyvin toteutettuja, niin osa maskeerauksista ovat kyllä hiukan hölmön näköisiä. Etenkin ”Saatanan” käsi on typerän näköinen.

-Vaikka lopetus on onnistunut, niin asian yhteydessä käytetty peili-idea on jokseekin pettymys. Tai oikeastaan se miten peiliasia tarkaistaan Pleasencen kautta.

Pimeyden Valtias osoittaa kuitenkin kuinka käytetystäkin ideasta voidaan tehdä sellainen joka tuntuu edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeenkin tuoreelta ja erilaiselta.
Elokuvaan on luotu viipyilevä ja painostava tunnelma joka on omiaan kauhuelokuvalle ja elokuvan jopa epäonnistuneet ideat ovat mielikuvitusrikkaampia kuin tusinan vastaavaa tarinaa hyödyntävien.
Kyseessä on ehdottomasti toimiva kauhuelokuva joka kutkuttaa ajatuselimiä tarpeeksi agressiivisesti.

Tähdet: ****
Pimeyden Valtias
...NOIR

Banaanipojat Hula-Hula Saarella (Chi Trova Un Amigo, Trova Un Tesoro, 1981)

Jos ei muuta, niin ainakin Terence Hill/Bud Spencer-elokuvissa ovat parhaat suomenkieliset nimet koskaan.

Alan (Terence Hill) saa kuulla sedältään, että eräällä kartoittamattomalla saarella olisi toisen maailmansodan aikainen aarre kätkettynä. Ja vaikka saarta ei normaalikartoista löydy, niin Alanin sedällä on itsetehty kartta josta saaren sijainti paljastuu.
Siispä veneeseen ja saarelle, vai mitä?
Alan vain sattuu olemaan tyhjätaskuluuseri jonka pitää ensimmäisenä tehtävänään haalia kasaan rahat veneeseen, jolla matkustaa saarelle. Asia ratkeaa kun Alan huijaa paikalliselta gangsterilta tarvittavan rahoituksen. Rahat vain katoavat järjestetyn ravikilpailun seurauksena.
Onneksi ennätystehtailija Charlie (Bud Spencer) on lähtemässä maailmanympäripurjehdukselle uuden ennätyksen jahtiin. Siispä Alan hyppää jänikseksi mukaan. Jäätyään Charlien löytämäksi ja saatuaan maaniteltua itsensä pysymään veneellä (no, ovathan he keskellä merta) Alan sabotoi kompassia siten, että he ajautuvat Alanin kaipaaman saaren läheisyyteen ja Charlien ennätysyritys jää haaveeksi.
Tietenkin he haaksirikkoutuvat saarelle ja kohta he huomaavat, että autiolta saarelta vaikuttanut saari ei taida ollakaan niin autio. Joku kun koettaa ampua heidät. Niin ja viidakon siimeksistä paljastuu alkuasukasheimo. Saaren nimeksikin paljastuu Bongo Bongo ja salaperäinen ammuskelija on japanilainen sotilas Kamasuka (John Fujioka) joka on sodan jälkeen unohtunut saarelle, mutta uskoo sodan olevan edelleen käynnissä.
Mutta jotta japanilaisessa sotilaassa ja alkuasukasheimossa ei olisi tarpeeksi, niin saarelle saapuvat myös Tom Of Finlandin piirroksilta näyttävät merirosvot.
Eikö riitä? No sitten se varmaan lohduttaa että myös elokuvan alussa olleet gangsterit joita Alan huijasi, saapuvat samaiselle saarelle.
Alan ja Charlie ystävystyvät Kamasukan kanssa ja löytävät aarteen... Sääli vain että aarre on kasa väärennettyjä seteleitä. Vai ovatko ne väärennettyjä?
Tärkeintä kuitenkin on, että Alanista ja Charliesta tulee ystäviä huonosta alusta huolimatta ja se on se oikea aarre... Niin ja aina välillä tapellaan.

Banaanipojat on hyvin tyypillinen Hill/Spencer-elokuva, jossa suurinpiirtein vain alku ja loppu liittyvät itse päätarinan kuljetukseen ja kaikki siinä välillä tuntuu hetken päähänpistoista syntyneiltä irrallisilta ajatuksilta. Eli elokuvasta tulee mieleen eräänlainen tilkkutäkki. Tämä tyyli kyllä istuu Hill/Spencer-elokuviin, sillä ne ovat pitkälti kresikomedioida ja tällöin ajoittainen sekavuus toimii niiden puolustavana tekijänä.

Terence Hill esittää tyypilliseen tapaansa veijarimaista kiusoittelijaa joka keksii taukoamatta jotain jäynää Spenceria kohtaan. Ja Bud Spencer on kuten aina, juro murjottaja jolla on sydän kultaa, mutta kiehuu raivosta aina kun Hill astuu kuvaan. Eli he ovat yleiseen koomikkoparihenkeen majakka ja perävaunu, ohukainen ja paksukainen, tom ja jerry.
Mitenkään hyviksi näyttelijöiksi ei kumpaakaan arvaa kutsua, mutta heidän keskinäinen kemiansa toimii mainiosti ja heitä katsoo ihan mielellään.

Ja kuten aina Hill/Spencer-elokuvissa, on myös Banaanipojat hyvin halvan näköinen ja oloinen. Mutta eivätpä heidän elokuvansa koskaan ole näyttäneetkään miltään Michael Bay-budjettien tuotoksilta. Hillin ja Spencerin kohdalla ei hirveästi visuaalisuutta efektien ja vastaavien kautta ole ajateltukaan, vaan pääpaino laitetaan aina näihin kahteen hahmoon itseensä. Kuka kaipaa isoja näyttäviä räjähdyksiä, kun Hill ja Spencer ovat itse näyttävät räjähdykset. Eli heitetään vain heidät johonkin uuteen tilanteeseen ja annetaan virran viedä mukanaan.

Koska Banaanipojat ei sisällä mitään suurempaa näyttävyyttä visuaalisesti, se ei kanna mukanaan mitään Ben Kingsley-tason näyttelijöitä ja juonellisesti se tuntuu suurelta osin koostetun hetken mielijohteista, niin kyseessä kuitenkin on oivaa ylilyötyä slapstickhuumoria jonka uskoisi toimivan soveliaana viihdykkeenä kaiken ikäisille. Vaikka Hill/Spencer-elokuvissa on paljon muksimista, niin kyse on samankaltaisesta tavarasta kuin jos heiteltäisiin kermakakkuja kasvoille.

On hieman sääli että Terence Hill/Bud Spencer-elokuvat ovat jääneet nyttemmin hieman unohduksiin. Varmasti suuri osa muistaa heidät kun heistä muistuttaa, mutta vuosiin heidän tuotoksiaan ei ole enää juuri laisinkaan markkinoitu suomeen. Viimeinen hieman suurempaa huomiota täällä saanut elokuva jommaltakummalta taisi olla Hillin vuoden ´91 Lucky Luke. Mutta etenkin nykyään kun jokainen elokuva pyrkii olemaan niin riivatun uskottava ja vakava ja efektinen, niin Hill/Spencer-elokuvien hyväntuulinen kompurointi olisi tervetullutta.
Hill/Spencer-elokuvat saatetaan yleistää hölmöiksi poikien elokuviksi ja sitä ne ovatkin, mutta ne eivät ole kovinkaan kaukana Jackie Chan/Buster Keaton/kenen tahansa slapstick-koomikon tuotoksista. Eli hirveä määrä järjettömän ylilyötyjä tappeluita hupsujen tarinoiden saattamina,,, ja hymy on huulilla koko ajan.

Mitenkään järin laadukas elokuva ei ollut kyseessä, mutta hyvin viihdyttävä se on. Pitkälti Hill/Spencer-elokuvien ”laatu” määrittyy sen mukaan että mitä käyttää vertailukohtina, sillä heidän elokuvansa ovat pitkälti faneille suunnattuja. Samaan tapaan kuin ylipompöösit Sormusten Herrat ovat enemmän kaikenmaailman Gandalfien mielikuraa, tai Star Trek Jumalhahmojen nektaria, mutta muut eivät pääse aivan samalla tavalla niihin sisään.
Hill/Spencer-elokuvaksi Banaanipojat kuuluu mielestäni sinne onnistuneimpien joukkoon, mutta muuhun todellisuuteen verrattuna... No, aina ennemmin tämä kuin I Am Legend.


Eikä elokuvassa popsita banaaneja.

Tähdet: ***
Banaanipojat Hula-Hula Saarella
...NOIR

Vuoden parhaimmat ja pahimmat

Nyt kun vuosi 2008 vetelee viimeisiään, niin lienee hyvä hetki vilkaista että mistä elokuvista sitä oikein piti tämän vuoden aikana.
Eli on aika koostaa Top 10-lista vuoden elokuvista.
Kun katsoo vuoden lopun julkaisuja niin on hyvn epätodennäköistä, että mieli enää muuttuu. Ja koska en harrasta elokuvateatterissa käyntiä (edellinen oli Star Wars ep. 1) niin listani koostuu vuonna 2008 DVD:nä ensi-iltansa saaneista elokuvista. Mikä tarkoittaa että uusintajulkaisua en huomioinut, vaan nimenomaan kulloisenkin elokuvan ensi-illan on täytynyt tapahtua DVD:llä kuluvan vuoden aikana. Esimerkiksi aiemmin VHS-muodossa ollut elokuva ei siis ole listakelpoinen. Tämä maininta siksi, että muuten se jäisi mainitsematta.

Top 10 / 2008

1. Menetetty Maa (No Country For Old Men)

2. The Three Burials Of Melquiades Estrada

3. Väärentäjä (Die Fälscher)

4. Eastern Promises

5. Yön Ritari (The Dark Knight)

6. There Will Be Blood

7. Wall-E

8. Doomsday

9. Indiana Jones Ja Kristallikallon Valtakunta (Indiana Jones And The Kingdom Of The Crystal Skull)

10. Iron Man

+ Sijalle 11 jäi Rambo.

Nyt kun parhaimmat on tullut käsiteltyä, niin on luonnollista että sitä seuraa Flop 10/2008.
Tähän bottom-listaan käytin samaa käsittelytapaa kuin edelliseenkin listaan. Eli elokuvan ensijulkaisun DVD:llä on täytynyt tapahtua vuoden 2008 aikana.
On myöskin mainittava että vaikka ison budjetin leffa ei ole järin vertailukelpoinen pienen budjetin leffan kanssa, niin en erotellut niitä toisistaan. Budjettiseikat kun näkyvät yleensä pääosin visuaalisuudessa, eivätkä ohjaajan/näyttelijöiden kyvyissä.
Floppilistan elokuvat kukin aiheuttivat jossain kohtaa ajatuksen, että "tää on kyllä taatusti tyhmin juttu ikinä." Mikä myös tarkoittaa että vaikka Toppilistan elokuvat olivat ns. paremmuusjärjestyksessä, niin umpihuono elokuva on aina katseluhetkellä maailman huonoin elokuva. Joten vaikka olen numeroinut ne, niin jokainen on minun silmissäni vuoden huonoin elokuva.
Osa elokuvista olivat erityisen huonoja siksi, että niiden käytettävissä olevaan materiaaliin nähden ne olivat järisyttävän suuria pettymyksiä ja osa oli vain julmetun paskaa kuraa.

Flop 10 / 2008

1. Aliens Versus Predator Requiem

1. To Kill A Killer

1. Rottweiler

1. I Am Legend

1. Lockout

1. Breathing Room

1. Mitäs Me Spartalaiset (Meet The Spartans)

1. Impulse

1. Dark Floors

1. Conspirary

+ Sijoille 1, 1 ja 1 pääsivät myös Beowulf, All The Boys Love Mandy Lane ja 10,000 BC.

Ja erityismaininnan huonojen listalla ansaitsee George A. Romeron Diary Of The Dead.
Diary Of The Dead aiheutti vuoden suurimman pettymyksen.
MIKSI GEORGE!? MIKSI!?

Joulun ansiosta poistun koneelta muutamaksi päiväksi, halusin tai en (ja minähän haluan.)
Joten hyvää joulua.

Half Nelson (2006)

Kuinkahan moneen kertaan on tämäkin tarina jo tehty.

On siis ongelmainen opettaja joka on oppilaiden silmissä innostava ja esimiestensä silmissä kapinallinen joka tulee hiljentää.
On ongelmainen oppilas joka ystävystyy opettajansa kanssa ja yhdessä he oppivat ymmärtämään toisiaan ja elämää aiempaa paremmin.

Ei siis mitään uutta auringon alla.
Ja jos opettajan tilalle vaihtaa minkä tahansa jonkinlaista esikuvaa edustavan henkilön, niin siinä padot aukeaa kuin itse Mooses olisi asialla.
Eikä siinä mitään. Parhaimmillaanhan nämä tarinat tuottavat sellaisia loistokkuuksia kuten Wonder Boys, mutta pahimmillaan tarvotaan sellaisessa sokerisessa suossa kuin Mona Lisa Smile. Onneksi Half Nelson kaikesta tutunomaisuudestaan huolimatta on lähempänä edellistä kuin jälkimmäistä.

Dan (Ryan Gosling) toimii kahdeksasluokkaisten historian opettajana ja sivussa koulun koripallojoukkueen valmentajana. Kyseessä tietenkin on vähempituloisten alueella oleva koulu, mikä tarkoittaa että ympäristössä liikkuu kaikenmaailman diilereitä ja muuta sellaista jolla voidaan korostaa, että rikkaat ovat tuolla jossain ja me muut täällä. Danin pitäisi opettaa historiaa oppikirjojen mukaan, mutta hän mielummin opettaa oppilaitaan ajattelemaan itse kuin ehdollistamalla heitä. Tätä ei tietenkään koulun rehtori katso suopeasti.
Opettamisen lisäksi Dan luonnollisesti on jo pitkän aikaa koettanut saada sitä suurta amerikkalaista klassikkokirjaa kirjoitetuksi,,, niin ja hän on narkkari.
Danin oppilas Drey (Shareeka Epps) saa selville opettajan kaman käytön ja tästä alkaa Danin ja Dreyn hiljalleen kasvava ystävyys.
Drey tulee perheestä jossa äiti on koko ajan töissä, veli vankilassa ja isä ties missä. Eli Drey on yksinäinen.
Dan ja Drey näkevät siis toisissaan itsensä. Molemmat kun tuntevat olevansa ulkopuolisia.
Pikku hiljaa Dan ja Drey rupeavat kulkemaan umpikujaa kohden, kumpikin omaa tietänsä sinne.

Half Nelsonissa on hienoa kuinka Danin ja Dreyn ystävyyttä ei kuvata siten, että he hengailisivat koko ajan yhdessä ja joutuisivat kaiken maailman seikkailuihin. Se toimi Wonder Boysissa, mutta sen elokuvan tunnelma oli aivan erilainen. Half Nelsonin maailma on laiska ja hiljainen, joten Danin ja Dreyn ystävyys kuvataan vaivautuneisuutena ja kyvyttömyytenä olla avoimia. He tietävät toisistaan paljon, mutta eivät osaa puhua siitä.

Se missä Half Nelson mielestäni kompuroi on ajoitatinen ääripateettinen tunteiden korostus. Elokuva kylläkin on toteutettu hyvin vähäeleisenä, mutta joka kerta kun jokin surullinen indiebändin biisi lähtee soimaan, niin tulee hidastuskohtaus ja tämä toistuva seikka saa ajattelemaan ”ei taas!” Ja se tapahtuu kerta toisensa jälkeen. Olisivat voineet samantien laittaa kuvatekstin ”tässä kohtaa kuuluu itkeä.”

Jostain kumman syystä aina välillä tulee uutisklippi, tai monologi jostain ihmisoikeusasiasta. Hyvä on, Dan on historian opettaja, mutta mihin ne monologit ja uutisklipit liittyvät elokuvassa? Elokuvahan kertoo Danin ja Dreyn suhteesta, ei siitä kuinka CIA auttoi valtaan ja kaatoi vallassa olevan diktaattorin.

Half Nelson on myös kuvattu dokumentaarisesti... Joka on vain hieno tapa mainita että kuva huojuu koko ajan. Pitkissä kohtauksissa tämä kuvaustapa näyttää välillä hieman hölmöltä, etenkin jos kuvataan yhdestä kohtaa kauan paikallaan pysyvää tilannetta. Etenkin loppukohtauksessa tämä huojunta näyttää hölmöltä. Pääosin se kuitenkin sopii elokuvaan, koska käsivarastaan huolimatta se ei ole nykytrendin mukaista epileptistä mallia.

Muistaakseni Ryan Gosling sai elokuvasta Oscar-ehdokkuuden ja on myönnettävä että ehdokkuus oli ansaittu. Gosling esittää narkomaaniopettajan roolinsa erinomaisesti. Hän ei tee hahmostaan liian apaattista, mutta ei myöskään korosta mitään ihmisraunion räjähdyspistettä. Hän yksinkertaisesti esittää hahmonsa ihmisenä joka koettaa pitää itseään kasassa ja onnistuukin siinä illuusiossaan jossain suhteessa. Dan pystyy pitämään kulissejaan pystyssä suht' onnistuneesti, mutta samalla katsoja tietää että hän ei jaksa enää kauaa.
Olisi ollut liian helppoa laittaa Gosling vinkumaan jonnekin suihkun lattialle, hakkaamaan kyynelsilmin seiniä ja sukeltamaan pönttöön Primal Screamin tahtiin. Ohjaaja teki viisaasti hillitsemällä kuvauksessa kaikenlaisia hienoja kommervenkkejä ja ei tehnyt siten Danista liian korostuneen ”narkkista.” Poislukien tietenkin niiden vinkuindiebiisien käyttö.

Onkin pienoinen ihme ettei Goslingista ole vielä tullut isompaa tähteä. En nyt tarkoita mitään Mission Impossible-leffojen dollaristaraa, vaan nimeä jonka valtaosa ihmisistä tuntisi vaikk'eivät elokuvat teattereiden rahasampoja olisikaan. Samaan tapaan kuin Michael Madsen, joka ei nappaa leffoistaan 20 miljoonaa dollaria per rooli, mutta on kasvoina tuttu kaikille ääliöille. Goslingin olisi pitänyt syöksyä tähteyteen jo Believer-elokuvan ansiosta.

Mutta Gosling ei ole ainoa Half Nelsonin onnistuja. Kaikki elokuvan näyttelijät tekevät varmaa työtä ja hitto vie jos Shakeera Eppsista ei tule vakiokasvoa elokuviin, niin minä en enää ala.

Half Nelson on ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva.
Älkää antako antamani pistemäärän hämätä. Half Nelson on erinomaisesti näytelty ja aivan mainiota tarinaa hyödyntävä elokuva. Mutta Half Nelson on myös elokuva joka on tehty niin lukuisia kertoja aiemmin, että se ei tuo mitään uutta katsojalle. Jos en olisi nähnyt jo Kuolleiden Runoilijoiden Seuraa, Wonder Boysia, Mona Lisa Smilea, Love Song For Bobby Longia, Suljetun Maailman Poikia ja kaikkia niitä muita samankaltaisia elokuvia, niin antaisin Half Nelsonille yhden tähden enemmän.

Tähdet: ***
Half Nelson
...NOIR

Sisärengas (The Big Chill, 1983)

Nyt kun Sisärengas-elokuvan tarinaa miettii, niin se on hyvinkin kliseisen oloinen. Tiedä sitten kuinka ahkerasti käytetty elokuvan idea on ollut vuoteen ´83 mennessä, mutta ei se silloinkaan järin ainutlaatuinen ollut.
Kyseessähän on tarina joukosta ihmisiä puimassa suhteitaan ja elämäntilannettaan. Ja kun kyse on tuonkaltaisesta tarinasta, niin tottakai jokainen on nainut jokaisen kanssa, on itsetuhoa, on riitoja, on seksiä, on sitä sun tätä.
Sisärengas on kuitenkin tämän elokuvatyylin parhaimmistoa, ellei jopa sen paras esimerkki. Mutta mikä parasta,,, kukaan ei ammuskele tässä elokuvassa.

Puhun nyt elokuvan roolihahmoista näyttelijöiden nimellä, sillä kyseessä on ns. ensemble jossa jokainen elokuvan henkilö on yhtä tärkeä kuin edellinenkin ja täten koko poppoo pitää ottaa esille, mikä puolestaan tarkoittaa sitä että menette taatusti roolihahmojen nimissä sekaisin jos puhun heistä vain niillä nimillä. Katso nyt, olet jo nyt hämmentynyt. Etenkin kun en edes ota kunnolla kaikkia hahmoja esille.

Tom Berenger, Mary Kay Place, Kevin Kline, Glenn Close, JoBeth Williams, Jeff Goldblum, William Hurt ja jopa Kevin Costner ovat elokuvan päähenkilöt.
Ainoastaan Costnerin tyttöystävää esittävä Meg Tilly jää sivuosanäyttelijäksi, vaikka esiintyykin tarinassa alusta loppuun. Verrattuna muihin Tillylla ei vain ole oikeaa tarinaa kerrottavaan elokuvassa.
Ja siksi ”jopa” Kevin Costner, että herrahan ei oikeastaan edes esiinny elokuvassa. Mutta varros vaan, niin kerron miksi Costner on yksi elokuvan päähenkilöistä.

Meg Tillya lukuunottamatta kaikki muut ovat vanhoja ystäviä joiden tiet ovat erkaantuneet aikoinaan koulun päätyttyä ja jokainen on ajautunut sinne tänne. Vuosien jälkeen he tapaavat toisensa Costnerin hautajaisissa ja tästä alkaa ystävyyksien jälleenlämmittely Klinen ja Closen esittämän pariskunnan asunnolla vietetyssä viikonlopussa.
Costner ei esiinny elokuvassa oikeastaan laisinkaan, mutta hänen hahmonsa sitoo kaikkien henkilöiden tarinat yhteen. Elokuvaan on kuulemma kuvattu jonkinlainen backflash-kohtaus jossa Costner esiintyy muiden elokuvan henkilöiden kanssa, mutta tämä kohtaus oli leikattu pois lopullisesta elokuvasta. Costnerin hahmosta näytetään vain jalkoja, hiuksia, etc. Ja ilmeisesti kyseessä on itse Costner, mutta katsojan silmissä kyseessä voisi olla vaikka mallinukke, sillä minkäänlaista liikettä, tai tunnistettavuutta ei hahmosta näytetä. Tietenkin kun kyseessä on kuollut ihminen, niin liikettä ei enää pahemmin esiinny.

Kuitenkin, nämä entiset ystävykset siis tapaavat toisensa jälleen Costnerin hautajaisissa ja he päättävät kukin jäädä Klinen ja Closen luokse viikonlopuksi.
Viikonlopun aikana keskustellaan mahdollista syistä miksi Costner tappoi itsensä, miksi ystävysten yhteydenpito on jäänyt taka-alalle, kuka oli ihastunut kehenkin koulussa ja omassa suosikkikohtauksessani keskustellaan siitä kuinka Klinen musiikkimaku on jämähtänyt 60-luvulle. Periaatteessa tässä siis on vain joukko ihmisiä jotka keskustelevat ja keskustelevat ja keskustelevat. Siispä nauretaan, itketään, opitaan uusia asioita ihmisistä jotka uskoi tuntevansa.
Huuhaatoimittajalta vaikuttavasta Goldblumista opitaan, että hän ei ole tyytyväinen ammattiinsa. Näyttelijä Berenger haluaisi että hänet otetaan vakavasti.
Jokaisella on jotain kerrottavaa itsestään ja jokainen haluaa oppia tuntemaan toisensa, vaikka he jo tuntevatkin toisensa. Se onkin tämän elokuvan miellyttävin seikka, että he kaikki tuntuvat oikeilta ihmisiltä, eivätkä näyttelijöiltä.

Hyvin tärkeäksi seikaksi elokuvassa nousee William Hurtin hahmo joka on ajautunut kokainistipilleristiksi ja on pitkälti kadottamassa elämänhalunsa. Oikeastaan Hurtin kautta me näemme Costnerin hahmon, sillä Costner oli sellainen ihminen jonka sanottiin hukkaavan elämänsä ja hänen tulisi aikuistua, ja jäkä jäkä jäkä. No, Hurt on Costner jonka tulisi aikuistua ja ottaa vastuu itsestään ja läheisistään. Joten Hurtin kautta me näemme millainen Costner olisi ollut, joten on siksi ymmärrettävää että Costnerin kohtaukset leikattiin pois, koska niiden ollessa elokuvassa olisi meillä ollut kaksi CostnerHurtia.
Hurtin elämänhalun löytyminen elokuvan tarinan aikana, on Costnerin tarina. Siispä Costner ei kuollut, koska hän elää Hurtina. Hurt on Costnerin dobbelgänger.

Kevin Klinen hahmo on myös hyvin mielenkiintoinen. Hän nimittäin vaikuttaa päällisin puolin pelkältä isähahmolta joka kantaa huolta elokuvan muista henkilöistä. Asiaa korostaa myös hänen osoittama kaipuunsa menneisiin aikoihin joka korostuu elokuvan musiikin kautta, mutta vastaavasti hänen hahmonsa on siirtymässä ammattinsa kautta pienistä piireistä isoihin ja täten hänen menneisyyden kaipuunsa on vain nostalgiaa, koska hän liikkuu elämässään eteenpäin.

Glenn Closella on ollut suhde Costneriin, josta Kline tiesi.

Mary Kay Place kaipaa lasta elämäänsä.

JoBeth Williams haikailee kouluihastuksensa Berengerin perään.

Eli periaatteessa Sisärenkaassa ei ole nykykatsojan silmissä mitään varsinaisesti originellia, mutta elokuvan dialogi, näyttelijätyö ja eritoten tunnelma on saatu niin kohdilleen että se ei edes tunnu elokuvalta. Sisärengasta katsellessa katsoo tavallaan itseään, sillä tämä tuntuu juuri samalta kuin itse notkuu kavereiden kanssa juttelemassa roskaa. Aiheet saattavat olla erilaisia, mutta pohjimmiltaan me olemme Kevin Kline, Tom Berenger ja he muut.

Sisärenkaan jaksaa katsoa uudestaan ja uudestaan, ja aina se tuntuu yhtä hyvältä.
Ja melkein uskallan vannoa, että jos ei ole aiemmin fanittanut tässä elokuvassa olevia näyttelijöitä, niin tämä muuttaa mielen.

Hienoa on se että vaikka tässä on jonkin verran nitä peruskliseitä itsemurhasta kaman vetoon, niin niitä ei käsitellä mitenkään raadollisesti. Ei siis hukuteta katsojaa mihinkään murheen valtamereen ja kaadeta ämpärillä nihilismiä päälle, vaan asioista puhutaan kuten niistä oikeasti puhutaan. Tämä ei siis tietenkään viittaa sellaiseen ympärikännissä olevien keskusteluun joka päättyy puukon heilutukseen, etc.
Asiallisesti, mutta ei kuivasti.

Minä olisin valmis tekemään lapsen jokaisen tämän elokuvan näyttelijän kanssa, oli se sitten William Hurt tai Jobeth Williams.

Eikös kuulostanut välillä hieman makaaberilta kun puhuin Costnerin itsemurhasta ja Hurtin pillerismistä, enkä heidän roolihahmojen.

Meg: The last time I spoke with Alex, we had a fight. I yelled at him.
Nick: That's probably why he killed himself... What was the argument about?
Meg: I told him he was wasting his life.

Tähdet: *****
Sisärengas
...NOIR

Wall-E (2008)

16.12.2008 Lisähuomautus.
Hyvät naiset ja herrat, tein alla olevaan kirjoitukseen kardinaalimunauksen.
En korjaa sitä.
Asia mainitaan kommenteissa.
.

Muistatteko kasariklassikon nimeltä Robotti Rakastuu (Short Circuit, 1986)?
No niin näyttävät Wall-E:n tekijätkin muistavan.
Robotti Rakastuu-elokuvassahan oli robotti nimeltä Number 5 joka tulee tietoiseksi itsestään, kuulostaa lapselta ja säntäilee sitten sinne tänne elokuvan ajan.
Muistatteko Futuraman jakson Obsolutely Fabulous?
No niin näyttävät Wall-E:n tekijätkin muistavan.
Tuossa kyseisessä Futuraman jaksossahan Bender korvataan uudemman päivityksen saaneella robotilla 1-X:llä.
Wall-E:lla on muutamia yhtäläisyyksiä noihin kahteen edellämainittuun.
Kuten Number 5, myös itse Wall-E on samankaltainen lapsekas robotti ja muistuttaakin ulkonäöltään kovasti Numero viitosta. Juonellisesti samaa on sekä Number 5:n ja Wall-E:n lapsekas uteliaisuus kaikkea uutta kohtaan.
Futuraman Obsolutely Fabulous-jaksossa puolestaan se uudempi robotti 1-X on hyvin samannäköinen kuin Wall-E:n uudempi robotti Eva. Molemmat ovat eräänlaisia robottien iPodeja ulkonäöltään.
Eivät nämä seikat kuitenkaan miltään kopioinnilta tunnu, vaan pikemminkin mukavilta muistumilta.
Tiedä sitten ovatko Wall-E:n tekijätkään noita seikkoja ajatelleet, mutta minulle ne ainakin tulivat nopeammin mieleen kuin Connery Pallosalamassa.

Elokuva sijoittuu vuoteen 2700 ja jättiläismäinen Axiom-alus on kulkenut avaruudessa jo 700 vuotta, joten ilmeisesti tarinan alku sijoittuu siihen näihin päiviimme. Eli siis 2000-luvulle tultaessa ihmiskunta on saastuttanut maapallon niin pahasti että on lähtenyt Battlestar Galactica-tapaan kyntämään avaruutta ja jättänyt maapallolle Wall-E nimisen robotin keräämään roskia. Hetkinen? Ihmiskunta vetää maapallon viemäriin ja jättää vain yhden mikroaaltouunin kokoisen robotin siivoamaan koko maapalloa? Kuulostaa järkevältä. 700 vuotta oltuaan yksin paikalle saapuu Eva niminen robotti/luotain etsimään elämää. Hetkinen? Miten Wall-E on tietoinen itsestään ja täten osaa toimia muutoinkin kuin vain ohjelmointinsa mukaisesti? Wall-E ihastuu Evaan ja kun Eva löytää Wall-E:n aiemmin löytämän kasvin, palaa Eva Axiom-avaruusalukselle ja Wall-E seuraa ihastuksensa kohdetta. Hetkinen? Jos Eva on yksi luotaimista joiden tehtävänä on etsiä elämää, niin miksi se on raskaasti aseistettu ja ensimmäisenä reaktionaan vihamielinen? No, Wall-E löytää Evan ja Axiomin kapteeni tahtoo palata maahan, jos sieltä kerran löytyy elämää. Axiomin autopilottirobotti reagoi asiaan koettamalla estää mahdollisen paluun kotiin ja kohta Wall-E ja Eva ovat pulassa. Mutta ei huolta, Wall-E ja Eva hoitelevat asiat parhain päin ja samalla oikeastaan sinetöivät kohtalonsa turhakkeina. Katsokaas kun tässä elokuvassa tietenkin osoitetaan että teknologinen kehitys johtaa ihmiset turmioon ja lopussa ihmiset tajuavat ettei heidän tule olla riippuvaisia kaikenmaailman robotiikasta, joten Wall-E kumppaneineen tekevät itsestään turhia. Varmaahan on etteivät ihmiset arvota robotteja itsensä rinnalla yhtäläisiksi, joten Wall-E:n kakkososa on todennäköisesti Wall-E 2: Rise Of The Machines ja sitten ollaankin Cyberdyne Systemsin maaperällä. ”Come with me if you want to live.”

Hassua kyllä Wall-E toi mieleeni myös elokuvan Heräämisiä (Awakenings, 1990.)
Tämä johtuu Wall-E:n loppupuolella olevasta kohtauksesta jossa Wall-E tuntuu joutuneen jonkinlaiseen katatoniseen tilaan. Vähän kuin hänet olisi herätetty jonkin avulla joksikin aikaa ja sitten palaa luonnolliseen olotilaansa.

Onhan Wall-E nätti kuin sika pienenä, mutta hieman tuntuu että tietokoneanimaation rajat alkavat tulla jo esille. Se näyttäisi olevan ihan sama kuinka uskottavaksi mikäkin elementti animoidaan, kun se edelleen näyttää jokseekin muoviselta. Tämä ei ole mikään negatiivinen seikka Wall-E:ssa sillä se kuitenkin on vallan mainion näköinen. Sitä ei vain kannata lähteä katsomaan sillä ajatuksella että olettaisi näkevänsä jotain ennenkuulumatonta. Itseasiassa Wall-E:ta kannattaa lähteä katsomaan sillä ajatuksella, että kuulee jotain ennenkuulumatonta. Nerokkain seikka tässä elokuvassa nimittäin on sen pelkillä ääniefekteillä luotu maailma. No, lähes pelkillä ääniefekteillä. Muun muassa Tähtien Sotien ääniä luonut Ben Burtt on kehitellyt niin osuvia ääniä pienimmistä kilahduksista suurimpiin höppänäpöppänämöykkiin, että Wall-E:n äänet luovat samanlaisen tunteen kuin se kun näit teatterissa ensimmäistä kertaa Jurassic Parkin dinot.

Mainittakoon vielä omat suosikkikohtaukseni elokuvasta:
-Kun Wall-E ei tiedä kuuluuko Spork lusikoihin vain haarukoihin.
-Wall-E:n löytäessä timanttisormuksen heittää hän sormuksen mäkeen ja säilyttää kotelon.
-Axiomin korjausosasto joka vaikuttaa mielisairaalalta.

Ja erikseen on vielä mainittava kuinka Axiomin autopilottirobotti toi maukkaasti mieleen 2001:n Hal9000:n.
Onpahan elokuvassa musiikillinenkin viittaus joka muistuttaa 2001:sta.

Joistakin juonellisista epäloogisuuksistaan huolimatta Wall-E kuuluu animaatioelokuvien parhaimmistoon. Se on miellyttävä katsella ja eritoten kuunnella.
Wall-E on mahottoman sympaattinen hahmo. Tämä tekee sen mihin Robots (2005) ei pystynyt, eli teki elottomista koneista eläviä. Ehkä Josh Hartnettin kannattaisi tehdä seuraavaksi Pixarin kanssa elokuva, ehkä he saisivat hänetkin vaikuttamaan elolliselta. Tai ei,,, ei ehkä kannata toivoa mahdottomia.

Suosittelen suuresti.

Tähdet: ****
Wall-E
...NOIR

Kauhun Yö (Fright Night, 1985)

Charley Brewster (William Ragsdale) on ihan perusteini joka ei sitten millään meinaa saada tyttöystäväänsä Amy Petersonia (Amanda Bearse) sänkyyn, koulu sujuu miten sujuu ja jonka naapuriin muuttaa vampyyri Jerry Dandrige (Chris Sarandon.) Tai näin ainakin Charley uskoo kun eräänä yönä näkee uuden naapurinsa Jerryn kantavan ruumisarkkua taloonsa. Kohta uutisissa esiintyvät murhauutiset alkavat kuulostamaan Charleyn korvissa vampyyrin tekosilta. Mutta miten saada äiti, ystävät, Amy ja ennenkaikkea poliisi uskomaan että naapurin sympaattinen hurmuri onkin päitä irti repivä pitkähammas.
Ongelmallisinta ei taida kuitenkaan olla se että Charley tietää Jerryn salaisuuden, vaan se että Jerry tietää Charleyn tietävän. Etenkin kun heistä kahdesta Jerry on hän joka vaikuttaa kaikkien silmissä uskottavammalta. Jerry ei oikein tee asialle mitään, kunhan vain pitää Charleyta pelon vallassa ja osoittaa muille ihmisille olevan huisin mukava herra.
Charley hakee siis apua kahdelta asiantuntijalta. Kauhufaniystävältään Ed Thompsonilta (Stephen Geoffreys) ja television halpiskauhuelokuvia tekevältä ”vampyyrintappajalta” Peter Vincentilta (Roddy McDowall.)
Edin tietous vampyyreista pohjautuu elokuviin ja sarjakuviin, joten hänen neuvonsa ovat sen mukaisia, mutta hän pitää Charleyta tärähtäneenä.
Peter Vincent ei myöskään usko Charleyta koska itse tekee juuri vampyyrielokuvia ja tietää ne fiktioksi, joten hän myöskin pitää Charleyta tärähtäneenä.
Asenteisiin tulee pieni muutos kun ensin Ed saa hampaat niskaansa ja sitten Peter Vincent pääsee vampyyrihyökkäyksen kohteeksi.
Siispä Charley ja Peter lähtevät kohtaamaan Jerry Dandrigea joka ei aio ihan vapaaehtoisesti ottaa seivästä rintaansa.

Kauhun Yö on sopivassa suhteessa hauska että pelottava.
Jos tämän katsoo pentuna niin kyllä se helposti yöunet vie ja kun elokuvan huumori on paljosta velkaa Evil Deadille, niin kyseessä ei ole mitään tyypillistä komediaa, vaan vinksahtanutta mustaa huumoria.
Parhaiten Evil Dead-henkisyys tulee esille elokuvan vampyyrimuodonmuutoksista jotka ovat välillä aika häiriintyneen oloisia ja kaukana tavanomaisesta vampyyrilookista... jopa verrattaen siihen Nosferatumalliin.
Nämä vampyyrit ovat lähempänä Gremlinseja kuin Gary Oldmania.

Elokuvassa on myös pari aivan erinomaista hahmoa joiden persoonallisuudet tuovat hyvää kontrastia elokuvan päähenkilö Charleyn jokapoikarooliin.
Roddy McDowallin esittämä halpaelokuvien tähti Peter Vincent tuo hyvällä tavalla mieleen kaikki Ed Woodiaanisten elokuvien näyttelijät joilla on suuri usko kykyihinsä, vaikka niitä kykyjä ei olisikaan.
Erinomaisesti onnistuu myös Chris Sarandon Jerry Dandrigena. Hän on samanaikaisesti hyvin miellyttävän charmantti, että myöskin ällöttävän lipevä ureapää.

Joitakin aikansa eläneitä vaateparsia ja kömpelöitä visuaalisia efektejä lukuunottamatta Kauhun Yössä ei ole kuin yksi oikeasti rasittava seikka, mutta se onkin sitten jo hyvin rasittava.
Stephen Geoffreys käy todella pahasti hermoille. Okei, Geoffreysin Edin tulee olla se Charleyn friikkiystävä, mutta Geoffreys vetää sen kaiken hirnumisen ja kikattelun niin pahasti yli, että Al Pacino ”she's got a GREAT ASS!”-virkkeineen on kuin neliraajahalvaantuneen alinäyttelemistä.
Muistattehan kuinka Gremlins-elokuvissa yksi niistä ilkikurisista riiviöistä on sellainen silmiään pyörittelevä hysteerikko jonka luulisi juontavan Staraokea? Niin sellainen Geoffreys on Kauhun Yössä... Koko ajan.

Kauhun Yön musiikki on aivan julmetun onnistunutta. Brad Fiedelin syntikoinnit luovat kyllä niin onnistuneen tunnelman, että siinä jää moni muu kolmanneksi. Muutoinkin elokuvaan valitut erinäiset kasarisyntetisoinnit ovat onnistuneesti valittuja.

Jos koostaisin listan suosikkikohtauksista elokuvissa, niin Kauhun Yö tuotti ainakin yhden niistä.
Kohtaus jossa Jerry Dandrige viettelee Amyn diskossa on aivan loistava. Kohtaus on kuvattu siten että Amyn ja Jerryn kiihkeän sensuelli tanssi (no, nylkytys) esiintyy siten kuin diskossa olisivat vain he, eikä kukaan muu. Jotenkin muut diskossa olevat eivät tunnu kiinnittävän mitään huomiota heihin ja he liikkuvatkin aivan eri tahtiin kuin Amy ja Jerry. Tämä tapa kuvata heidät irtaantuneena kuvassa olevasta todellisuudesta vetosi minuun suuresti.

Tähdet: ****
Kauhun Yö
...NOIR

Pimeä Käytävä (Dark Passage, 1947)

Aivan loistava elokuva.
.

.

.

Mitä?

Pitäisikö siitä kertoa jotain muutakin?

.

.

.
Vincent Parry (Humphrey Bogart) on tuomittu vaimonmurhaaja joka pakenee vankilasta. Pakomatkallaan hän pääsee auton kyytiin jonka kuljettaja Baker (Clifton Young) on aivan liian utelias ja joutuu käsikähmään Parryn kanssa. Kun Parry aikoo tappaa Bakerin, hänet keskeytetään kun paikalle ajaa Irene Jansen (Lauren Bacall... Ihan helvetin hot Lauren Bacall) joka estää Parrya tappamasta ja tarjoaa hänelle kyydin turvaan. Parrylla ei ole muita mahdollisuuksia joten hän tarttuu tähän oljenkorteen, sen enempää miettimättä Irenen motiiveja auttaa.
Irene vie Parryn kotiinsa ja Parry piilotellessaan tulee huomaamaan että Irenen ystäviin kuuluu muuan Madge (Agnes Moorehead) joka nyt sattuu olemaan Parryn kuolleen vaimon sisko ja päätodistaja Parryn tuomion suhteen.
Parry ei ymmärrä Irenen ja Madgen yhteyttä, ja miksi Irene auttaa häntä, ja koska poliisit ovat hänen jäljillään ei hänellä ole aikaa miettiä asiaa.
Parry käy hakemassa apua parhaalta ystävältään George Fellsingeriltä (Rory Mallinson) ja eksyttääkseen poliisit, menee Parry plastiikkakirurgille muuttamaan kasvojaan. Parryn palatessa kasvot sidottuina Georgen luokse, on George jo tapettu ja kohta Parrya etsitään sekä vankilapakonsa vuoksi, että Georgen murhasta.
Parry palaa Irenen luokse joka piilottaa tämän siihen asti kunnes Parryn arvet paranevat ja siteet voidaan poistaa.
Baker palaa kuvioihin kiristämään Parrya ja Parry epäilee Bakeria Georgen murhasta. Kun Parrylle ilmenee ettei Baker ole muuta kuin sattumalta kuvioihin tullut nilkki, saa hän yhdistettyä palaset ja ymmärtää viimein kuka murhasi hänen vaimonsa, lavasti Parryn murhaajaksi, kuka murhasi Fellsingerin ja lavasti Parryn murhaajaksi.
Mutta onko Parry oikeassa, vai haluaako hän vain uskoa olevansa oikeassa?

Tässä on niin moni asia tehty oikein, että sitä ei voi kuin ihmetellä miten siinä on onnistuttu.

Sillä jo mainittujen henkilöiden lisäksi, elokuvassa esiintyvät jonkin aikaa eräs taksikuski, liian sattumalta paikalle osuva poliisi ja Madgen aviomies, jotka kaikki ovat kirjoitettu sellaisiksi että he saattavat liittyä tarinaan jotenkin merkittäväksi. Sitten kun elokuvassa ei oikeastaan anneta mitään kunnon motiivia Irenen käytökselle, tai kun Parry ei osoita käytöksellään olevansa viaton, vaan pikemminkin antaa muiden uskoa mitä haluaa. Tästä kaikesta olisi voitu tehdä niin hysteerisen sekavaa huttua, että siinä olisi Southland Taleskin järkevä tekele. Mutta Pimeä Käytävä kertoo vain sen mitä tarvitseekin ja jättää kaiken muun päättelyn varaan. Näin elokuva sekä sinetöi tarinan lopulliseen päätökseen, mutta jättää pinnan alle kuplimaan monia kysymyksiä.

Kun vielä toteutuksessa ei näytetä Parryn kasvoja ensimmäiseen tuntiin, niin se saa jännittämään entistä enemmän. Koska Bogartin ääni on hyvin tunnistettava, niin ei ole epäilystäkään kuka on kyseessä, joten kyseessä ei ole mikään yllätys lopulta. Kasvojen näyttämättä jättäminen on loistava idea siksi, että vaikka äänestä kuulemme koko ajan kuka on kyseessä, niin kasvot paljastetaan vasta kasvoleikkauksen jälkeen, jolloin Parry on muuttunut äänensä lisäksi kasvoiltaan Bogartiksi.

Koska tosiaan Bogartin ääni on hyvin tunnistettavissa ja Bogart oli jo iso stara tuolloin, niin voin vain kuvitella kuinka iso juttu tuolloin vuonna 1947 oli tehdä puolentoistatunnin elokuva jossa pääosan esittäjän kasvoja ei näytetä tuntiin. DVD:n ekstrana olevassa dokumentissa kerrotaankin kuinka juuri tuon kasvo-seikan vuoksi studio veti herneen nenään ja elokuva ei pärjännytkään teattereissa järin mainittavasti.
Tämä ei kuitenkaan ole ihan samanlainen temppu kuin mitä etenkin Vanilla Sky hyödynsi (sanon Vanilla Sky siksi, että Cruise on hiukan isompi stara kuin mitä Abre Los Ojosin Eduardo Noriega on.) Siinähän Cruisen kasvot olivat Pimeän Käytävän tavoin suurelta osin piilossa, mutta kasvoja näytettiin kuitenkin pitkin elokuvaa eikä pantattu elokuvan loppuun asti.

Pimeä Käytävä on juuri sellainen jännityselokuva jollaisia minä haluan nähdä. Hyvin näytelty, erinomainen tarina ja tasokkaasti toteutettu kokonaisuus.

Tarinan osalta minua viehätti etenkin se, että kyseessä oli kertomus jota voidaan pitää monimutkaisena ja jossa olisi voitu vetää mattoa katsojan alta taukoamatta, mutta elokuva piti kaiken esillä sopivassa suhteessa ettei siitä tullut mitään Trivial Pursuitia, mitä etenkin nykyään jokainen trilleri koettaa olla. Joten elokuvan tarina on yllättävä ja jännittävä, mutta sitä katsoo ilman että yrittäisi ratkaista sitä ja vain nauttii tarinan oikea-aikaisesta avautumisesta.

Kävin juuri tässä välissä läpi aiempia arvosteluitani ja huomasin kuinka harva elokuva oli ansainnut minulta täydet viisi tähteä. Hitto! Edes K.J.S. ei saanut minulta täyttä tähtimäärää ja se sentään on pirun hyvä elokuva. Tarvitsin vertailukohteita kun en osannut päättää onko Pimeä Käytävä viiden vai neljän tähden elokuva.

Tähdet: *****
Pimeä Käytävä

...NOIR

Yön Ritari (The Dark Knight, 2008)

Tärkein asia ensin: Yön Ritari on erinomainen elokuva.

On helppo ymmärtää miksi tämä elokuva kerää täysiä tähtiä ja glooriaa sieltä täältä. Yön Ritari nimittäin tekee kaksi asiaa täysin oikein. Se ensinnäkin ottaa aiheensa vakavissaan ja toisekseen se ottaa katsojansa vakavissaan. Eli periaatteessa Christopher Nolan tekee saman mitä hän tekee kaikissa elokuvissaan.

Hienoa on se että Yön Ritaria katsoessa sitä ei vertaa muihin sarjakuvaelokuviin, eikä oikeastaan juuri edes muihin Batmaneihin, vaan sellaisiin kuten Matt Damonin Bournet ja Daniel Craigin Bondit.

Yön Ritari on on sarjakuvaelokuva joka vakuuttaa katsojansa siitä miten tämänkaltainen todellisuus voisi toteutua realistisesti. Tottakai realistinen on suht' huono sana kuvaamaan jotain Batmania, mutta tämä elokuva on tarpeeksi todenmukaisen oloinen jotta katsoja voi ajatella jotain sellaista kuten ”joo-o, noin se varmaan meniskin.” Mukana ei siis ole hassunhauskoja cameoita ja vastaavia perinteisiä sarjakuvaelokuvien helmasyntejä. Jos tämä olisi Marvelin tuotos, niin Adam West olisi jossain kohtauksessa lukemasssa lehteä, tms.

Tarinasta en kerro sen enempää kuin että Batman hakkaa pahiksia, Batman hakkaa pahiksia ja Batman hakkaa pahiksia.
Joten tarinan suhteen kannattaa seurata Batmania enemmän Harvey Dentia, sillä Yön Ritari on enimmäkseen hänen tarinansa, ei Batmanin tai Jokerin.

Yön Ritariin on helpompi päästä sisään kuin Batman Beginsiin, sillä tämä on tarinansa puolesta enemmän perinteistä Batmania. Eli elokuvan alkaessa Batman on jo Batman ja sen jälkeen voikin alkaa pahisten hakkaaminen. Joten juonensa perusteella Begins oli jokseekin mielenkiintoisempi, koska se kertoi Bruce Waynen muutoksesta Batmaniksi ja elokuva kun mielletään Batmanin kautta, niin hän on ensimmäinen jota Yön Ritarin kohdallakin ajattelee. Begins kuitenkin oli enemmän Bruce Wayne-elokuva kuin Batman, joten se saattoi saada jotkut ihmiset hieman pettymään. Yön Ritari kuitenkin on jo täysiverinen Batman-elokuva, joten se miellyttänee sekä Beginsiin pettyneitä ja siitä innostuneita. Niin ja Batman Begins oli erinomainen myöskin.

Yön Ritaria ei kannata verrata Burtonin Batmaneihin, sillä se olisi sama kuin vertaisi sitä Adam Westin Batmaniin. Nyt ollaan niin eri maailmassa, että vertailu on epäedullista molemmille.

Heath Ledger oli ihan hyvä Jokerin roolissa. En nyt tiedä että ihanko Oscarin arvoinen.
Hyvähän Ledger oli, mutta aika perinteinen vinksinvonksinsekopäähahmo. Mitä nyt oli hieman groteskimman näköinen ja kenties siksi hieman ”uskottavamman” oloinen kuin millaisina sarjakuvapahikset yleensä kuvataan.
Paitsi...
Vaikka Ledgerin Jokeri ei ole hahmostaan huolimatta kovinkaan vertailukelpoinen esimerkiksi Jack Nicholsonin Jokeriin, niin ihmeen paljon Ledger roolissaan muistuttaa Danny DeViton Pingviiniä.

Huomattavasti Jokeria mielenkiintoisempi hahmo Yön Ritarissa on Aaron Eckhartin Harvey Dent. Kun näemme Jokerin, niin hän on jo Jokeri sellaisena kuin hänet odottaakin tässä elokuvassa näkevänsä. Mutta Harvey Dentin kohdalla näemme miten hahmo kasvaa ja millaiseksi se lopulta muovautuu. Joten Eckhartin roolissa on Ledgeriä enemmän tarinaa käytettävissä tämän elokuvan osalta.

Näyttelijät tekevät kuitenkin kauttaaltaan hyvää työtä, eikä mitään oikeaa valitettavaa löydy.

Ainoa oikeasti huono seikka elokuvassa oli Christian Balen Batman-ääntely. Onhan se ihan ymmärrettävää että hänen tulee olla pelottavan oloinen, mutta hitto vie kun se örmynkörmynmurina sai välillä luulemaan että soimaan lähti jokin Cannibal Corpsen levy.

Yön Ritari on myös väkivaltaisimpia sarjakuvaelokuvia kenties koskaan. Väkivalta on kyllä sitä Terence Hill-meininkiä jossa on paljon mäiskettä, mutta veri ei pulppua. Väkivalta on kuitenkin Yön Ritarissa kuvattu hyvin agressiivisesti ja vaikka elokuvan ikäraja on vain 13 vuotta, niin ei tämä ole ihan suositeltava kaikille pikkuduudsoneille.

Joistakin juonellisista epäloogisuuksistaan huolimatta Yön Ritari on kokonaisuutena erinomainen toimintaelokuva ja ehdottomasti katsomisen arvoinen.
Se ei kuitenkaan ole kuten IMDB:n käyttäjät antoivat viikkotolkulla ymmärtää, kaikkien aikojen paras elokuva.
Yön Ritari sijoittuu helposti sarjakuvaelokuvien toppilistoille, mutta ei se nyt sentään mikään Jeesuksen toinen tuleminen ole.

Tähdet: ****

Yön Ritari
...NOIR

Tintti ja Merirosvojen Aarre (Tintin Et Le Mystére De La Toison D'or, 1961)

Löysin kirjastosta toisenkin näytellyn Tintti-elokuvan, niin pakkohan se oli ottaa katsottavaksi. Edellinen käsittelemäni Tintti-elokuvahan oli Siniset Appelsiinit.

Tintti (Jean Pierre Talbot) ja kapteeni Haddock (Georges Wilson) notkuvat Haddockin kartanolla, kunnes eräänä päivänä Haddock saa kirjeen jonka innoittamana hän lähtee käymään Kreikassa. Haddockin vanha merikarhuystävä Thémistocle on kuollut ja jättänyt laivansa perinnöksi Haddockille. Haddock tietenkin odottaa hienon hienoa valtamerilaivaa, mutta perinnöksi jätetty laiva osoittautuukin ruosteiseksi romuksi. Haddock kuitenkin ottaa perintönsä vastaan ja sen mukana Thémistoclelta kesken jääneen sopimuksen loppuun suorittamisen. Pian perinnön saatuaan Haddockin luona vierailee miljonääri Anton Karabine (Demetrios Myra) joka olisi valmis ostamaan laivan reiluun ylihintaan. Tintti epäilee Karabinen tarkoitusperiä ja laiva jää myymättä. Kohtapuoliin Haddock ja Tintti kohtaavat uhkaavia tilanteita ja Karabine vain korottaa ostotarjoustaan.
En muuten huomannut mikä Thémistoclen keskeneräinen sopimus oli joka Haddockin piti suorittaa loppuun, mutta kaipa se jonkin kuorman kuljetus oli.
Siispä Haddock ja Tintti miehistöineen lähtevät kuljettamaan perinnöksi tullutta laivaa pitkin merta ja saavat huomata, että vaara uhkaa merelläkin.
Ah! Ilmeisesti Haddockin pitää kuljettaa joitakin mattoja ja se oli se keskeneräinen sopimus.
Haddock toimittaa matot niiden omistajalle, Midas Papokselle (Darió Moreno) ja Midas joutuu salamurhayrityksen kohteeksi.
Miksi Midas halutaan hengiltä, miksi Haddockin laivan miehistössä on pettureita ja miksi Karabine haluaa Haddockin saaman laivan itselleen?
Ilmeisesti Thémistocle on joskus muinoin vieraillut miehineen Tetaragua nimisessä paikassa ja lähtenyt sieltä muassaan kulta-aarre. Tuolloin Thémistocle miehistöön ovat kuuluneet eräätkin Karabine ja Papos, ja nyt Thémistoclen kuoleman jälkeen on kulta-aarrekin kadoksissa. Karabine haluaa laivan koska epäilee sen auttavan jotenkin kullan löytämisessä. Samalla sitten voisikin tapattaa kaikki muut tuolloin Thémistoclen miehistössä olleet, jotta kukaan muu kuin Karabine ei tietäisi kullan olemassaolosta.
Tintti löytää kartan joka osoittaa aarteen sijainnin ja hän matkaa Tetaraguaan Haddockin kanssa kullan perässä.
Aarre löytyy. Karabine joukkoineen kaappaa aarteen. Karabine karkaa helikopterilla. Tintti ehti naamioitumaan helikopterin lentäjäksi. Tintti kurmoottaa Karabinea. Karabine pudottaa aarteen meren syvyyksiin. Pahikset pidätetään ja aarre on menetetty.
... Vai onko aarre menetetty?
No ei tietenkään, sillä aarre oli koko ajan se romu ruosteinen perintölaiva. Ei siis siten että sillä olisi nostalgia-arvoa, tms. Vaan että laivan kaiteet ovat kultaa naamioituneena.
Haddockin tekoparta näyttää tosi rumalta tässä elokuvassa.

Elokuvassa esiintyvät myös professori Tuhatkauno, sekä Dupondit, mutta heillä ei ole tarinan kannalta mitään järkevää virkaa niinpä heidät voidaan unohtaa.

Ja soo soo Tintti, eikö äiti opettanut ettei pöydällä saa istua. Etenkään jos joku koettaa syödä ruokaansa joka on asetettuna samaiselle pöydälle.

Kuten elokuvassa Tintti Ja Siniset Appelsiinit, myös tässä elokuvassa on joitakin kuvausvirheitä, mutta ei niin räikeän silmiinpistäviä kuin edellämainitussa elokuvassa.

Merirosvojen Aarre sisältää kyllä yhden niin herkullisen erheen, että se on syytä mainita:
Elokuvan alkupuolella Haddockia kohden lähetetään pyörimään iso tynnyri. Tynnyri lopulta törmää mäen alla olevaan vihanneskojuun. Koju alkaa kuitenkin kaatumaan juuri hetkeä ennen tynnyrin osumaa.

Elokuvana Merirosvojen Aarre on ihan kiva seikkailuelokuva, mutta ei niin hauska kuin Siniset Appelsiinit. Molemmat ovat näytelty ihan samalla tavalla, molemmissa on samankaltaista huumoria, molemmissa on ihan yhtä hassusti nopeutettuja tappelukohtauksia ja muutenkin elokuvat ovat hyvin samankaltaisa suurelta osin. Niinpä vain kaksi asiaa tekee Sinisitä Appelsiineista hiukan paremman:

A. Ajatus sinisisstä syömäkelvottomista appelsiineista joiden kaavan joku haluaa ryöstää, oli hupsumpi kuin tämän elokuvan aika perinteinen kulta-aarteen metsästys.
B. Siniset Appelsiinit sisälsi niin paljon hullunkurisia virheitä, että ne nostivat kyseisen elokuvan huumoriarvon Merirosvojen Aarretta korkeammalle.

Sanoisin kuitenkin että molemmat elokuvat ovat niin lähellä toisiaan, ettei niitä voi oikein pisteyttää eri tavalla. Mutta jos aikoo katsoa vain yhden Tintti-elokuvan, niin suosittelisin ennemmin Sinisiä Appelsiineja sen vinksahtaneisuuden vuoksi.

Tähdet:***
Tintti ja Merirosvojen Aarre

...NOIR

Joy Division (2007)

Olen Joy Divisionin fani, mutta et kenties uskoisi sitä luettuasi loput tästä ”arvostelusta.”

Jos olet Joy Division-fani niin tuskin saat tästä dokumentista mitään uutta informaatiota, mutta ihan hyvää kertausta. Ja jos et tunne Joy Divisionia laisinkaan niin tässä tulee käsiteltyä kaikki kyseiseen bändiin liittyvät tarinat joita on saanut lukea jostain Uncutista ja Mojosta jo kymmeniä kertoja. Eikä unohdeta sitä että jos olet jo katsonut Controlin, niin olet nähnyt myös tämän dokumentin.

Esille siis otetaan traaginen Ian Curtis siten, että koko ajan toitotetaan millainen traaginen nero hän oli ja kuinka traaginen hahmo hän oli traagiseen loppuunsa asti.
Joy Division oli loistava bändi joka teki loistavaa musiikkia, mutta ei se nyt sentään mikään saatanan jumalan lahja maailmalle ollut. Mutta kun tätäkin dokumenttia katsoo niin Joy Divisionin ylistyksessä mennään ihan oksettavuuksiin saakka. Jokainen kuvassa esiintyvä puhuva pää hehkuttaa kuinka Joy Divisionin musiikki olisi ollut maailmaa muuttanut ilmiö ja myönnän, että minäkin saisin kenties mahdutettua Joy Divisionin kaikkien aikojen parhaimpien bändien top kymppiin, mutta jos Ian Curtis ei olisi tappanut itseään niin tuskin se taso olisi pysynyt niin kauaa että Joy Division olisi kokonaisuutena jotain tryffelisikaa kultamunassa. Sama juttuhan kävi Kurt Cobainin kohdalla. Sitä tappaa itsensä ennen kuin alkaa muistuttamaan Metallicaa ja julkaisee sietämätöntä kuonaa vain koska se myy. Joy Division ehti tehdä pari aivan pirun hienoa levyä ja sitten poistui siitä muodosta, joten bändin ylle jäi jokin ihmeellinen jumalallisuuden aura jota ei saisi kritisoida, koska on muuten auttamattomasti väärässä. Vähän kuin Aki Kaurismäen elokuvat. Jos suomessa sanoo jotain negatiivista Aki Kaurismäen elokuvasta, niin ei vain ymmärrä sitä. Sama pätee Lars Von Trieriin ja David Lynchiin.
Hyvä on, ei minua oikeasti itse Joy Division tai musiikkinsa vituta, vaan näiden ihmisten asennoituminen bändiin ja Ian Curtisiin.
Joy Division teki hyvää musiikkia? Totta.
Ian Curtis oli hyvä sanoittaja? Totta.
Maailma menetti jotain tärkeää Curtisin kuoltua? Osittain totta. Kun Pauli Hanhiniemi kuolee, niin maailma menettää loistavan sanoittajan. Kun Juice kuoli, niin maailma menetti hyvän sanoittajan. Kun John Lydon kuolee, niin maailma ei menetä hyvää sanoittajaa vaan hyvän imagon.
Joy Division ei ollut ainoa loistava post punk-bändi. The Fall? Pere Ubu? Wire? Killing Joke? Joy Division oli yksi loistavista post punk-bändeistä, ei ainoa, mutta kun musiikkisnobeja kuuntelee niin ei ollut mitään muuta kuin Joy Division.
Mutta Joy Division on hyvän musiikin lisäksi imagollisesti hyvä ja uskottava, joten siihen on aina helppo palata. Kun puhutaan Editorsista, LCD Soundsystemista, Boys Of Scandinaviasta, tai vaikkapa Interpolista, niin mikä bändi otetaan aina esille? No, se ei ole Cabaret Voltaire.

Joten dokumentista nimeltä Joy Division et löydä oikeastaan mitään muuta kuin perinteisen traagisen muusikon tarinan jota kaikki ylistävät neroksi ja bändi muutti maailmaa niin että täällä on nyt kukkia ja mehiläisiä joka kedolla tanssimassa tasajalkaa.

-Köyhissä oloissa elävä joukko nuoria perustaa bändin.
-Bändi tekee pari pirun hienoa levyä.
-Epileptinen laulaja tappaa itsensä.
Siinä koko Joy Division tarina pähkinänkuoressa ja sen juuri dokumentti käsitteleekin.

Ja jos tosiaan tunnet Joy Division tarinan entuudestaan, tai olet edes nähnyt Controlin, niin ei tässä hirveästi uutta asiaa tule esille. On siis Curtisin itsemurhan jankkausta, Curtisin epilepsian jankkausta, Curtisin avioliitto-ongelmien jankkausta, Curtisin itsemurhan jankkausta, itsemurhan jankkausta. On Martin Hannettia, Tony Wilsonia ja Peter Hook käyttäytyy kuin huono stand up-koomikko. Oikeastaan ainoastaan Cabaret Voltaire/Throbbing Gristle-osuudet olivat jokseekin uutta Joy Divisionissa, johtuen siitä että nämä bändit post punkistaan huolimatta liitetään yleensä industriaaliin. Sinne DAF:n ja Nitzer Ebbin seuraksi.
Joten faneille tämä ei ole muuta kuin vanha tuttu tarina dvd-muodossa.

Vasta Joy Divisioon tutustuville tämä kertoo kyllä kaiken perinteisen mitä Joy Divisionista yleensä kerrotaan. Joskin uusille faneille monien dokumentissa esiintyvien ihmisten ja tilanteiden merkitys saattaa olla hämmentävää, sillä usein ohjaaja on luottanut siihen että katsoja tietää keitä kuvassa olevat ovat ja mihin tämä tilanne liittyy. Siis ihan niin kuin minä pudotellessani kaikenlaisia nimiä. Se että mainitaan Paul Morleyn nimi ja että hän liittyi jollakin tavoin johonkin bändiin ei kerro sitä miksi Morley on brittiläisessä popkulttuurissa jokseekin merkittävä nimi ja miksi hän siis on kaikista maailman ihmisistä pätevä puhumaan Joy Divisionista. Tai mikä Factory on, muu kuin jokin klubi jonka Tony Wilson perusti.
Usein tuntuukin että Joy Division-dokumentti on suunnattu heille jotka ovat jokin aika sitten ryhtyneet fanittamaan Joy Divisionia, mutta eivät vielä tiedä kaikkea yhtyeestä ja sen ympäristöstä.

Joy Division kertoo kritiikittömästi samannimisestä yhtyeestä ja toimii aika hyvänä Sudenpentujen käsikirjana yhtyeen merkityksen ja musiikin sisäistämiseen.
Se ei kuitenkaan ole mitään sen ihmeellisempää kuin hyvästä bändistä kertova perusdokkari, jossa kukaan ei uskalla kritisoida mitään millään tavalla.
Dokumentin tekijä on oman ”director's statementtinsa” perusteella kova Joy Divisionin fani ja hän dokumentillaan osoittaakin miksi fanin ei tulisi tehdä dokumenttia fanittamastaan asiasta. Suhteellisuudentaju kun tuntuu katovan liian helposti.
Ja joo, kyllä sitä ilman jatkuvaa synkistelyäkin olisi tajunnut ettei Joy Division ollut aikansa Backstreet Boys.

Niin ja vittu kun ovat tehneet ruman kannen tälle dokkarille. Osasivat pilata tuon Unknown Pleasuresin kuvankin tehon, pistämällä kaikkea ylimääräistä sälää esille.

Dokumenttia saa muistaakseni myös paketissa jossa ovat sekä 24h party People ja Control mukana ja sellaisessa yhdistelmässä tämäkin toimii parhaiten. Joten jos aiot ostaa jonkin näistä kolmesta, niin osta kaikki.

Ihan sivuhuomatuksena on ihmeteltävä että miksi enää ei tunnu löytyvän dokumentteja jotka eivät olisi puolueellisia. Vai onko sellaisia koskaan tehtykään?

Tähdet: ***
Joy Division
...NOIR

Katastrofin Aineksia (2008)

John Websterin dokumentti Katastrofin Aineksia on idealtaan aika mielenkiintoinen, mutta lopputulos on hieman mitäänsanomaton.

Dokumentissahan Webster perheineen ottaa missiokseen elää ilman öljyä ja täten siis myös ilman muovituotteita vuoden ajan. Kyseessä on siis hyvin Spurlockmainen aihe. Otetaan jokin negatiivinen, tai negatiiviseksi leimattavissa oleva asia ja eletään sen ehdoilla tietty ajanjakso.
Luonnollisesti muovitonna eläminen on hankalaa pienimpienkin asioiden kohdalla. Mistä löytää pelkästään wc-paperia ilman muovipakkausta, etc.

Webster kuvaa tehtäväänsä hieman erikoisella tavalla. Tämä ei tunnu realistiselta dokumentilta jossa oikeasti kerrotaan ilmastonmuutoksen ongelmista, vaikka aina välillä Webster mainitseekin kuinka paljon saastaa ihminen tuottaa vuodessa. On laskutoimituksia, on tilastotiedettä, on vähän väliä ruutuun tuleva lämpötilaa kuvaava luku. Ne ovat kuitenkin hieman päälleliimatun oloisia. Ihan kuin ne olisi ollut pakko laittaa todistamaan että täm on ilmasto-aiheinen, eikä perhedokumentti.
Vastaavasti tämä ei myöskään tunnu miltään yksipuoliselta sosiaalipornodokumentilta jossa vain päätetään että muovi on paha ja sitten etsitään muista todisteista välittämättä vain luurankoja kaapista, ja jos niitä ei ole nin sellaisia keksitään.
Itseasiassa dokumentti on väärä sana kuvaamaan Katastrofin Aineksia. Ei tämä ole dokumentti, tämä on jonkin tosi-tv-ohjelman jakso. Sinänsä ironista onkin kuinka Katastrofin Aineksissa selkeästi vihjaillaan tämän vertaituvan Selviytyjät-sarjaan. Sitä tämä on, tosi-tv-ohjelman jakso jossa joku perhe on laitettu elämään keskiaikaa viikon verran ja sitten välillä kiukutellaan kameroille kuinka kaivataan iPodia ja vanupuikkoja.
Olisikin hauska tietää että kuvaako dokumentin nimi Katastrofin Aineksia sitä, että öljyteollisuus on maailmalle katastrofia luova, vai onko niin että tämä muovittomuus-tehtävä aiheuttaa katastrofin aineksia Websterin perheeseen.

Vuoden öljyttömyys vaikuttaa tämän dokumentin kuvauksessa aivan liikaa joltakin koulutehtävältä joka tulee suorittaa arvosanan vuoksi, mutta sen jälkeen asian voi unohtaa. Joten katse ei tunnu olevan vahvasti itse tehtävässä, vaan ajatuksessa että kohta se on ohitse. Asia korostuu niissä useissa tapauksissa jossa aika heppoisin syin rikotaan annettuja lupauksia. Esimerkiksi että ostetaan karkkipussi (muovia) koska muksulla on jotkin bileet edessä ja sinne ei voi mennä ilman niitä. Suurin osa näistä päätösten pyörtämisistä on näytetty Websterin vaimon Anun päätöksinä, mutta John Webster sortuu itsekin niihin turhan usein ja on mielestäni aika surkeaa että annetaan ymmärtää päätösten rikkomisen syinä olevan lähes toistuvasti omat lapset. Koska Anu Webster ei selkeästikään dokumentin mukaan ollut innostunut projektista, niin tämä saa miettimään että olisiko tässä pitänyt mennä syvemmälle Spurlockiaan ja John Websterin olisi pitänyt suorittaa koko projekti itsenäisesti. Etenkin kun olisi loogisempaa kuvata yhden ihmisen merkitystä ilmastoon.
Anu Websterin läsnäolo tuntuu monasti olevan paikoillaan vain kuvaamassa konflikteja hänen ja Johnin välillä, jotka saavat alkunsa projektin luonteesta.
Etenkin kohtaus jossa John haluaa heittää pois kaikki ”tarpeettomat” muovituotteet vaikuttaa jo tietoiselta härnäämiseltä reaktioiden luomiseksi. Aiemmin he olivat päättäneet että jo ostetut muovituotteet saavat jäädä, mutta projektin alettua ei uusia enää ostettaisi ja sitten John saa päähänsä heittää pois jo ennen projektia hankittuja muovituotteita. Epäloogista johtuen siitä että jo hankittu on jo hankittu ja parasta sen suhteen olisi käyttää se käyttöikänsä loppuun, eikä heittää pois.
Joten nämä tietyllä tavalla vastuun välttelyt saavat ajattelemaan, etteivät itse tehtävän suorittajat, eikä tehtävän luoja ota sitä vakavissaan. Vaikka John Webster aina välillä mainitseekin kuinka tärkeä asia on kyseessä.

Vaikuttaa siltä että Websterin idea ottaa käyttöön tämä vuoden öljyttömyys ei niinkään ole kuvaamassa vaikutuksia ilmastonmuutokseen, kuin pikemminkin jonkinlainen sosiologinen koe kuvaamassa sen vaikutuksia perheen sisäisiin suhteisiin. Tätä on kuitenkin aika vaikea huomata, johtuen siitä että vaikka dokumentti ei leikittele millään nopeilla leikkauksilla sun muulla tilpehöörillä, niin se ei kovinkaan pitkäjänteisesti kuvaa reaktioita. Näytetään vain hetki murjottavaa vaimoa ja ilmeetöntä Johnia, mutta ei sitä tilanteen kasvua, tai oikeaa seuraamusta. Websterin muksutkin kuvataan vain iloisesti jolkottelevina taaperoina, mutta ei ihmisinä joilla olisi mitään oikeaa ymmärrystä mitä on tapahtumassa. Hyvä on, niin pienten muksujen kohdalla ei kenties odotakaan mitään suurempaa filosofointia, mutta nimenomaan lasten kautta muovittomuus olisi voitu kuvata parhaiten. Kun aikuinen jättää auton sivuun ja ajaa polkupyörällä, niin se on asia josta puhutaan päivät pitkät tyhjiä, mutta jos muksu ei saa uutta tappajarobottileluaan, niin siitä vasta sota syttyisikin.
Ja jälleen kerran tullaan siihen, kuinka parempi olisi ollut jos Webster olisi suorittanut tehtävänsä soolona, niin ei olisi kenties tehty samanlaisia myönnytyksiä kuin nyt tehtiin (köh!) lasten nimissä.

Katastrofin Aineksia ei kuitenkaan ole mikään huono tekele. Se käsittelee hyvää aihetta ja vaikka se ei oikeastaan kerrokaan mitään uutta, niin se tekee parhaimman huomionsa lopputuloksellaan joka osoittaa ettei ihmisten tule panikoida ja ryhtyä agressiiviseen muutokseen elämäntavoissaan, koska se ei johda mihinkään. Ihmisten tulee ymmärtää tekojensa seuraukset ja ottaa pieniä askelia joilla voidaan korjata elämää maapallolla. Seikka jonka luulisi olevan käsitettävissä maalaisjärjellä, mutta sitä se ei ilmeisesti ole, koska muuten tätäkään dokumenttia ei olisi tarvinnut tehdä.

Miellyttävää Katastrofin Aineksissa on se että aiheestaan huolimatta se ei sorru mihinkään sormella osoitteluun, eikä ole toteutustavaltaan Michael Moore/Nick Broomfield-tyylisen agressiivinen. Mutta koska kyseessä on ollut vuoden kestävä projekti jonka vaikutukset ajassa ovat jokseekin merkittävät, niin Katastrofin Aineksia olisi kenties toimivampi useampiosaisena tv-sarjana. Etenkin kun se tuntuu jo nyt tosi-tv-ohjelmalta.

Koska aihe on hyvä, niin suosittelen katsomaan sen siitä syystä.

Niin ja henkilökohtaisesti pidin dokumentin parhaimpana seikkana sitä, että osa siitä oli kuvattu Porvoossa.

Tähdet: ***
Katastrofin Aineksia
...NOIR