Aliens Vs. Predator Requiem (2007)

Miinukset:

1. Metsurin unelmanäyttelijät.

2. Kaikki on kuvattu niin pimeässä, että sitä luulee kaihin iskeneen täysillä silmiin. No höh! Se tapahtuu yöllä.

3. Se naurettava määrä niitä yllätys-säikyttelyitä. Tiedättehän. Se kun odottaa että jotain tapahtuu nyt ja sitten sieltä loikkaa se kissa, tms.

4. Niin kliseiset henkilöhahmot että välillä tuntuu kuin Tiedän Mitä Teit Viime Kesänä olisi eksynyt koneeseen. On kovisurheilijanuorta, pehmokyttää, kovistytsyä ja vaikka mitä menneisyyden painamia hulttioita.

5. Alienpredator. Voi Luoja! Se Alien Resurrectionin valkoinen alien alkaa tuntumaan lähes järkevältä tämän rinnalla ja se hyvät ystävät, on jo paha asia jos mikä.

Plussat:

1. Hyvä musiikki.

2. Veikeä idea siirtää ökkömönkiäiset meidän tuntemaamme todellisuuteen, kaiken scifistelyn sijaan.

3. Muistutti kuinka hyviä Alien, Aliens ja Predator ovat.

Yhteenveto: Keskitason toimintaa huonolla valaistuksella.

Tähdet: **

Aliens Vs. Predator Requiem

...NOIR

More Precious Than Gold (1999)

More Precious Than Gold on siitä harvinainen tämän ajan (olkoonkin että se on tehty jo 1999) pornoelokuva, että siihen on kirjoitettu oikea tarina joka vieläpä kulkee koko elokuvan ajan punaisena lankana.
Nimenomaan pornoelokuva, eikä mitään ranskalaista pehmoerotiikkaa jota MTV3 tai Nelonen saattaisi mielenhäiriössään esittää perjantaiyön ratoksi. Ero pornon ja erotiikan välillä on tehtävä siksi, että porno mielletään yleensä pelkäksi paukutukseksi, kun erotiikka on muka pariskunnille suunnattua huokailumusiikin tahdissa soljuvaa hiveltämistä, johon monasti sisältyy jonkinlainen tarina jollaista pornoon ei yhdistetä. Pornossa kuitenkin oli vielä muinoin yleistä, että niihin kirjoitettiin muutakin tarinaa kuin se ”mitäs täällä laiskotellaan. Sinullahan ei ole alushousuja. Ich komme!” mutta kuten muussakin elokuvateollisuudessa, aika on muuttanut pornon sisällön valtaosaltaan pelkäksi pintakiiltoiseksi teknomylläkäksi. Sama ilmiöhän on vaivannut jo tovin niin toiminta- kuin kauhuelokuviakin. Tarina jätetään sivummalle ja keskitytään erikoistehosteisiin, joka Jar Jar Binksin sijaan on pornon kohdalla usein rintaimplantit, tai muut todellisuutta vieroksuvat tekeleet. Myönnettäköön toki, etten itsekään pidä pornon tärkeimpänä kriteerinä sen sisältämää juonikuviota, mutta kukapa jotain Hosteliakaan katsoo sen tarinan vuoksi kuin muista syistä. Sama asia koskee myös niinkin isoa elokuvailmiötä kuin Tähtien Sotaa.

Tähtien Sotaa katsoessa sitä sisimmissään odottaa räjähdyksiä, hassuja elikoita ja valomiekkataistoa, ja naiminen on pornon valomiekkataisto. Ne hiton kauppaliittojutut ovat vain kuljetusvälineitä valomiekkailusta toiseen, mutta niiden ei tarvitse olla mitään järin syvällisiä jotta ne toimisivat. Kuitenkaan Tähtien Sodatkaan eivät olisi kiinnostavia ilman edes jonkinlaista tarinaa, mutta niiltä ei odota hirveän syvällistäkään pohdiskelua ja sama pätee pornoon. Pornossa tulee olla muutakin kuin se ”ich komme!” mutta siinä ei tarvitse olla mitään Ang Leen ohjausta kahdesta maailman tuskaa tuntevasta ihmisrauniosta. Porno kuitenkin on ajautunut sellaiseksi perustoiminnaksi (vrt. Transporter) jonka tulee pikemminkin näyttää hyvältä kuin olla sitä. Joten elokuva kuten More Precious Than Gold on poikkeuksellinen nykyajan pornossa ja minkälainen elokuva More Precious Than Gold sitten on?

Jill Kelly on Becky-Ann, pikkukylän tyttö jolle on tarjottu töitä uutisankkurina ison kaupungin parrasvaloissa ja elokuva alkaakin kohtauksella jossa Becky-Ann puntaroi haluaan lähteä pois tuttujensa luota isoon tuntemattomaan maailmaan. Poikaystävä tietenkin osoittaa tukensa, mutta samalla näyttää tietävänsä, että päästäessään Becky-Annin luotaan hän myös menettää hänet lopullisesti.
Jätettyään hyvästit kotipaikkakunnalleen on Becky-Ann nyt maailmankansalainen ja mennyt elämä ei enää hänen mielessään kummittele. Poikaystävä, perhe ja ystävät saavat jäädä sinne takahikiälle, sillä uusi elämä on kohdannut Becky-Annin. Hollywood ei kuitenkaan ole samanlainen paikka kuin se nimetön tuppukylä jossa kaikilla asukkailla on olkihattu ja maissipiippu. Hollywoodissa Becky-Ann huomaa nopeasti että kaikki maksaa ja huipulle vievällä tiellä on nuoltava takapuolia enemmän kuin kielellä riittää kosteutta. Becky-Annin manageri lupaa tähdet ja kuut, kunhan vastapalvelukset ovat tarpeeksi arvokkaita. Becky-Annin nimi on luonnollisesti muutettava (vrt. Tom Cruise) tarpeeksi houkuttelevaksi, auto on vaihdettava coolimpaan ja ihmiset joiden vierellä tulee näyttäytyä ovat julkkiskermaa.
Kun kaikki ympärillä olevat ihmiset tuntuvat lupailevan kaikenlaista, mutta ajavat kuitenkin vain omia etujaan on vaikea löytää todellisia ystäviä, tai luottamusta.

Kuulostaako tarina tutulta? Tätähän Keskiyön Cowboy ja sen moninaiset kopiot ovat hyväksikäyttäneet. Joten vaikka tarina ei olekaan mikään mikään maailmaamullistava, niin se näemmä jo useaan otteeseen todettu toimivaksi. Yllättäen kuitenkin tämän käsittelyssä olevan elokuvan juonenkäsittely tuo mielenkiintoisen muutoksen tuttuun tarinaan.

Yleensä näissä Keskiyön Cowboy-tyylisissä tarinoissa käytetään kahta erilaista lopetusta.

A) Menneisyytensä taaksensa jättänyt päähenkilö huomaa että se oikea elämä jota hän on etsinyt, on siellä minkä hän jätti menneisyyteen, ja siksipä hän oppi ”ettei kaikki kultaa mikä kiiltää.” Joten hän palaa takaisin kotikonnuilleen.

B) Hän jää elämään rikkaana ja menestyvänä, mutta on samalla karkoittanut kaikki ystävänsä ja jäänyt yksinäiseksi ja oppii ”ettei raha tuo onnea.” Joten jälleen katsojalle osoitetaan että ennen oli kaikki paremmin.

Se mitä More Precious Than Gold tekee on se, että vaikka elokuvassa osoitetaan että luottamus on kiven alla ja Hollywoodissa ei viattomuudella ole tilaa, niin Becky-Ann ei kaipaa menneisyyteen, eikä vaihtoehtona hänestä tule mitään erakoitunutta itsesäälissä kieriskelevää tapausta. Sen sijaan Becky-Ann jää Hollywoodiin, sopeutuu sinne ja esimerkillään osoittaa ettei se haittaa vaikka Hollywoodissa olisikin pelkkää pintakiiltoa, sillä maassa maan tavalla. Tämä on hyvä ratkaisu siksi, että se ei ole pelkkä onnellinen lopetus, vaikka Becky-Annilla asiat tuntuvatkin sujavan hyvin ja hän on löytänyt kenties oman paikkansa maailmassa. Sillä elokuvassa ei kuitenkaan osoiteta Hollywoodin pinnallisuuden muuttuvan Becky-Annin vaikutuksella, vaan tasapainon tulevan siten, ettei Hollywoodin tarvitse muuttua, mutta ettei Becky-Anninkaan tarvitse myydä sisäistä rauhaansa tai aatteitaan. Asiaa tietenkin helpottaa se, että vaikka Becky-Ann on elokuvan ns. ”sankari” niin hänellä ei oikeasti ole aatteita, hän on vain tavallinen ihminen joka ei valita vastaan kun ei palkankorotusta tullutkaan, mutta ei ole vastaavasti tyytyväinenkään. Hän on siis vain tavallinen ihminen jonka päivän kohokohta on uuden suihkusaippuan käyttö.
Niin ja tottakai Becky-Ann tuntee jotain kaipuuta menneeseen, mutta elokuvan kokonaisuus huomion ottaen, kyseessä on enemmänkin koti-ikävän tunne kuin todellinen halu palata aikaan ennen kuuluisuutta. Pitäähän sitä kuitenkin käydä kotona antamassa Billy-Rayn (ihan tosi, Billy-Ray) kastamassa hieman pensseliään.

Tietenkin koska kyseessä on pornoelokuva, niin tavalliset ihmiset ovat kaikki isorintaisia nymfomaaneja ja itse akteja kaipaavalle elokuva tarjoaakin perusmäärän naimista ja ne pakolliset lesboilut. Joten vaikka elokuva osoittaa jonkinlaista kiinnostusta tarinankerrontaan, niin pelkkää tumputtamista kaipaavalle siinä on tarpeeksi asiaankuuluvaa toimintaa.

Jos More Precious Than Goldia tahtoo katsoa muustakin syystä kuin sen sisältämän seksin vuoksi, niin se on mukava tarina siitä kuinka uuteen paikkaan ja uusiian asioihin tutustuminen vaatii itsensä sopeuttamista ympäröivään todellisuuteen, kuin ympäröivän todellisuuden sopeuttamista sinuun.

Kuvauksen ja valaistuksen suhteen elokuva on miellyttävän rauhallinen ja nykypornoa dominoivat nykivät kamera-ajot ja ylivalotukset puuttuvat.

Musiikki on puuduttavaa saksofoneilua, mutta onneksi sentään tarpeeksi tapettiin katoavaa.

Dialogi on niiden ”oh my godien” lisäksi sopivassa suhteessa puheliasta. Mikä tarkoittaa että dialogi on viemässä elokuvaa eteenpäin, mutta ei tuudittamassa katsojaa uneen, tai koomaan.

Näyttelijät ovat pornon suhteen sieltä paremmasta päästä, eli he eivät vaikuta pelkiltä tyhjäpäiltä joita mielummin katselee kuin kuuntelee. Niin ja joukossa on oma suosikkini, Sydnee Steele, joten jo se riitti syyksi minulle katsoa tämä keskitason teos.

Vaikka More Precious Than Gold hakkaa pulveriksi valtaosan tämän päivän pornosta, niin se on kaikessa pikemminkin vahvaa keskitasoa kuin erinomainen (tai heikko) missän suhteessa.
More Precious Than Gold on miellyttävä pornoelokuva joka ajaa asiansa, vaikka ei miksikään klassikoksi ylläkään. Sujuvasti tämän avulla saa kuitenkin ajan kulumaan.

Tähdet: ***
More Precious Than Gold



...NOIR

Halloween (2007)

Yritin katsoa Rob Zombien näkemystä Halloweenista vertailematta sitä John Carpenterin alkuperäiseen versioon.

Turhaan.

Viimeistään kuullessaan tutun teemamusiikin alkaa ajattelemaan elokuvaa nimenomaan Halloween-sarjan jatkumona, eikä omana, yksittäisenä kauhuelokuvana. Tiedän että omaan mielipiteeseeni vaikuttaa se seikka, että arvostan alkuperäistä Halloweenia erittäin paljon ja täten kaikki muut versiot/jatko-osat saavat automaatisen arvon alennuksen silmissäni. Joten lukiessanne tätä, ottakaa se seikka huomioon, että yrityksistäni huolimatta en pysty unohtamaan alkuperäistä versiota, siispä omassa mielessänne voitte kenties laittaa yhden tähden lisää pisteytykseeni.

Uskon että suuri osa Tiedän Mitä Teit Viikko Sitten-aikakauden kasvattamat kauhufanit pitävät tästä Halloween-versioinnista alkuperäistä enemmän, tai vähintään yhtä hyvänä. Sillä Zombien Halloween ei ole sen paskempi, saatikka parempikaan kuin mikään muu tämän hetken kauhuräpellyksistä, mutta se on vain perusremake kaikessa sen sanamuodoissaan. Ilmeisesti Rob Zombien näkemys Halloweenista on sama kuin kaikkien maailman Marcus Nispeleiden remakenäkemykset. Eli alkuperäinen ”parantuu” kun laitetaan kuvaan enemmän likaa, enemmän gorea, enemmän meteliä ja mikä pahinta enemmän kuvitteellisesti parempaa informaatiota. Zombien Halloween kun ei eroa mistään Texas Chain Sawn tai Hills Have Eyesin uudelleenlämmittelyistä. Kuten noissa kahdessa esimerkissä, myös tuorein Halloween lisää kuvaan aiempaa enemmän likaa, enemmän gorea, enemmän meteliä ja tietenkin Zombie on katsonut aiheelliseksi, että meidän tulee tietää enemmän Michaelin motiiveista ja tuntea hahmot enemmän omiksemme.

Saamme siis nähdä kuinka Michael muksuna elää läävässä, on kaikkien kiusaama ja perhe on roskasakkia, joten Michael itsekin on pikkueläimistöä naapurustosta harventava sadisti. Eihän tälläisestä pikkupaskiaisesta voi tulla muuta kuin iso paskiainen joka paloittelee vastaantulevia tehokkaammin kuin verokarhu.

Elokuvassa näytetään pitkään Michael lapsuutta psykiatrisessa sairaalassa, jossa koetetaan saada katsoja uskomaan, että tässä on nyt se Carpenterin tarkoittama puhdas pahuus ihmismuodossa. Mutta mitä enemmän katsojalle näytetään puheliasta Michaelia, sympatiaa tuntevaa Michaelia (viittaan tällä alkupuolen slasherpartyyn, jossa Michael jätti vauvan henkiin ja oli jo aiemmin osoittanut omasta puolestaan, että vauva on Michaelin ainoa oikeasti arvostama perheenjäsen) ja lapsekkaan naiivia Michaelia, sitä enemmän Michael vaikuttaa vain ympäristön uhrilta kuin miltään puhtaalta pahuudelta.

Koetin ajatella, että on hyväkin asia että Michaelin matka pikkupojasta kasvottomaksi tappajaksi näytetään ja nimenomaan Loomisin usko Michaelin parantamisesta kääntyy toivottomuudeksi. Paskanmarjat! Kaikki se merisairaudesta kielivä kamerahytkynä, meteli ja liika alleviivaavuus aiheuttaa vain sen, että Carpenter teki viisaasti jättäessään Michael kasvun kuvaamatta. Ja mikä fiksuinta, Carpenter ymmärsi että pelottavampaa on selittämätön, kuin kaiken päivänvaloon tuominen. Eikä tämä ongelma ole vain Zombien, vaan sama asia näkyy aivan liian monessa muussakin elokuvassa. Mielikuvitukselle ei ole tilaa, koska kaikki halutaan pakkosyöttää.

Kuten aiemmissa elokuvissaan myös Halloweenissa Zombie osoittaa liian auliisti olevansa tietoinen harrastamastaan genrestä ja elokuva vaikuttaakin välillä enemmän jonkinlaiselta pastissilta muista elokuvista kuin omalta itseltään. Osaltaan tähän johtaa Zombien tekemät näyttelijävalinnat. Liian tutut naamat aiheuttavat elokuvaa katsoessa ahaa-elämyksiä ja tuolloin aina siirtävät ajatukset hetkeksi muualle kuin itse Halloweeniin.

Ei niin pahaa etteikö hyvääkin.

Oli kivaa nähdä Danny Trejo mukavan miehen roolissa, vaikka mielummin olisin siinäkin roolissa nähnyt jonkun jota en olisi yhdistänyt mihinkään muuhun elokuvaan.

Aikuisen Michaelin rooliin valittu Tyler Mane tuo kokonsa vuoksi (mitä hän on? Jotain 15 metriä pitkä?) sopivan toismaailmallista peliin, joskaan ei alkuperäiseen verrattuna uskottavaa stalkerhenkeä.

Jos ei ajattele Zombien Halloweenia remakena, niin on sanottava ettei se kuitenkaan paskin jatko-osista ole, vaan se kunnia kuuluu edelleen H20-osalle. Zombien Halloween on nykytrendin mukainen kauhuelokuva, joka varmasti vetoaa ihmisiin joista uusin Texas Chain Saw Massacre oli erinomainen, mutta alkuperäisen Halloweenin ystävien tulee lähestyä ajatuksella, että kyseessä on Halloweenmainen ripoff, kuin Halloween.

Erikoinen ratkaisu Zombielta oli tehdä Lauriesta virnuileva pissis, jonka lähes toivoo saavan Michaelin veistä munuaiseen.

Hauskin idea oli kuitenkin tehdä lähes joka ainoasta ihmisestä niin vastenmielinen hirviö, että Michael muuttuu välillä omassa näkökannassani siitä tunteettomasta tappajasta, sankariksi joka puolustaa totuutta ja vapautta. Pahat saavat palkkansa, kun Kapteeni Myers viitta liehuen taistelee Amerikkalaisen elämäntavan puolesta.

Muistin aiemmin mainita Rob Zombien Halloweenin sisältävän enemmän likaa, gorea, meteliä ja informaatiota kuin alkuperäisen, mutta onko siinä enemmän seksiä? No, tumputtajat iloinnevat että paljasta pintaa on aiempaa enemmän. Parantaako se elokuvaa? Ei tietenkään, mutta sehän on yksi remakeissa yleisesti esiintyvä ”parannus” ja näköjään sen pitäisi Halloweeninkin tasoa nostaa.

Kyllä sen läpi katsoo, mutta katsoisiko toistamiseen? Kuullakseen kommettiraidan kyllä, muuten saattaa jäädä pölyyntymään sinne Flubberin, Jackin ja Jumanjin seuraksi.

Tähdet: **

Halloween

...NOIR

Day of the Warrior (1996)

Day of the Warrior on roskaa, eikä edes kovin hyvää sellaista.

Se mitä tämä elokuva tarjoaa on esitetty jo kannessa. Siis isotissisiä amatsoneja heiluttelemassa aseita. Juonesta ei niin väliksi, sillä tälläisiä elokuvia katsoo aivot asetettuna pumpulilaatikkoon ja kuola poskella.

Kuten sanoin, juonesta ei niin väliksi, koska ei tässä oikein sellaista olekaan. Onhan siinä tietenkin jonkinlainen tarinantynkä, mutta sitä ei meinaa huomata elokuvasta. Sillä tarinahan tulisi olemaan vain tiellä kun pitää näyttää pehmorokin säestämää strippausta, syviä kaula-aukkoja ja isoleukaisia miehiä teeskentelemässä toimintasankaruutta. Kaikki on tehty vielä niin pateettisen kömpelösti, että tarina kyllä tuntuu monimutkaiselta, mutta ei sen sisällön vuoksi.

Itse juoni on jotenkin tälläinen:
Agenttien peiteroolit vaarassa. Agentit taistelevat isoa pahaa vastaan. Loppu.

Hieman venytetymmin juoni on jotenkin tälläinen:
On isotissisten naisten ja isoleukaisten miesten jonkinlainen agenttiryhmä nimeltä L.E.T.H.A.L. (Legion to ensure total harmony and law) ja joku on supertietokoneellaan murtautunut agenttien tiedostoihin saadakseen selville agenttien salaiset henkilöllisyydet. Mahdollisesti asian takana on jonkinlainen vapaapainija wannabe-intiaani nimeltä Warrior, mutta kuka hitto Warrior on? No, sitä ei elokuvassa selitetä, mutta ilmeisesti Warrior on joku Jamesbondiaaninen maailmanvalloitusta harjoittava superroisto. Aina välillä näytetään juonesta irrallisia kohtauksia joissa ammutaan, tai lyödään ihmisiä pahviseinien läpi. Mukana on myös tietenkin joku ilmeisesti Kuubalainen taidevaras, jonka taidevarkaudet unohdetaan samantien ja osoitetaan että hän on Warriorin alainen. Välillä Warrior painii ihmisiä nurin. Välillä esitellään Playboysta tuttua pehmonaiskentelua. Ja tälläistä se on aina loppuun asti, kunnes agenttien pomo, isotissinen Julie Strain päättää painia Warriorin kanssa.
Niin eikä tietenkään saa unohtaa korruptoitunutta (ilmeisesti) FBI:n jäsentä. Eihän se ole elokuva eikä mikään, jos ei siellä korruptoitunutta agenttia ole.

Kuten jo aiemmin totesin, ettei tälläistä katsota juonen takia. Tiettyyn makuun komeita miehiä, kauniita naisia ja väkivaltaa elokuvasta löytyy tarpeeksi sen loppuun asti jaksamiseksi.

-Elokuva on kuvattu huonosti ja laadusta päätellen halvasti.
-Valaistus on olematon, mutta Kalifornian aurinko pelastaa tilanteen.
-Naisnäyttelijöiden suurin lahja löytyy kahdesti vatsan ja kaulan välistä.
-Miesnäyttelijöiden ei tarvitse tehdä muuta kuin poseerata ja omistaa iso leuka.
-Musiikki on äärimmäisen tylsää monotonisrokkia, mutta äärimmäisen oivaltavaa (esimerkkisanoituksia kohtauksesta jossa Cobra niminen agentti ajaa autolla: ”she's a cobra, no-one knows she's a cobra.”)
-Lavasteet ovat pahvia ja näyttävät pahvilta.
-Räjähdykset ovat kyllä ihan kivan näköisiä bensapaukkuja.

Tämä on elokuva jossa suurin osa budjetista on varmaan kulunut rintaimplantteihin ja siltikin tämä on vähintään yhtä hyvä ja huono kuin jokin Pamela Andersonin Barb Wire. Se että onko Barb Wire hyvä vertailukohde millekään elokuvalle, on rintojen koon varassa.

En oikeastaan tiedä kenelle tätä voisi suositella, paitsi tietenkin tissifanaatikoille. Tämä ei ole tarpeeksi huono ollakseen hyvällä tavalla huono, mutta ei missään nimessä hyväkään. Takaan kuitenkin että humalainen kaveriporukka saa nauraa itsensä tainnoksiin tätä katsoessaan ja jos et kehtaa pornoa ostaa, niin tämä ajaa tarpeeksi hyvin saman asian.

Suurin plussa elokuvalle tulee kuitenkin siitä, ettei se tunnu ottavan itsekään itseään vakavasti. Vaikka huumori on osittain tahatonta, niin se ei ole missään vaiheessa ilkeää.

Tähdet: ** (molemmat ansaitsevat osansa.)


Day of the Warrior




...NOIR