Pahan Kehä (They Live, 1988)

Otsikossa ei ole kirjoitusvirhettä. Vaikka alhaalla olevasta kuvasta voitte nähdä elokuvan nimen kirjoitettuna muotoon Paha Kehä, niin alkuperäisessä kasettijulkaisussa nimi oli otsikkoni mukainen Pahan Kehä. Koska pelkkä Paha Kehä kuulostaa korvissani virheelliseltä, niin käytän mielummin alkuperäistä suomennosta Pahan Kehä. Itseasiassa alkuperäinen nimi They Live kuulostaa myöskin virheelliseltä kun elokuvan sisältöä ajattelee. Elokuvassa ei herätetä kuolleita henkiin, tai osoiteta muullakaan tavoin minkään ”elävän,” vaan pikemminkin niiden olevan täällä. Siispä elokuvan nimeksi sopisi paremmin They're Here. No, kuulostaahan They Live coolilta ja kuka minä olen vastaan väittämään.

Kun keskustelee jonkun kanssa John Carpenterin elokuvista, niin kaikki tuntuvat tietävän vähintään Halloweenin. Seuraavaksi ihmisten mieliin pilkahtavat The Thing, Christine, Assault on Precint 13, mutta Pahan Kehä on niitä Carpenter-elokuvia jotka tulevat mieleen vasta hetken mietinnän jälkeen. Usein kuuleekin ihmisten sanovat ”ai, oliks sekin Carpenterin?” Kyse ei ole niinkään siitä, ettäkö kyseessä olisi mitenkään huono, tai unohdettava elokuva. Päinvastoin, kyseessä on erinomainen poliittinen satiiri, mutta helposti väärinymmärrettävä elokuva. Koska kyseessä on John Carpenterin elokuva tulee siitä monelle helposti mieleen, että sen täytyy olla kauhuelokuva. Koska elokuvassa on avaruusolentoja, niin sen ajattelee olevan sci-fiä. Koska pääosassa on vapaapainija, joka ammuskelee ja heittää legendaa, niin kyseessä lienee toimintaelokuva. Pahan Kehä on osittain edellämainittuja, mutta lähemmäksi päästään jos ajatellaan Oliver Stonen Wall Streetin tapahtuvan Soylent Greenin maailmassa. Pahan Kehä on satiiri 80-luvun juppikulttuurista.

Elokuvan päähenkilönä on John Nada (Roddy Piper) joka nimensä mukaisesti ei ole kukaan, eikä ole mikään. John Nada on työtön kulkuri jolla ei ole tarinaa kerrottavanaan, mutta hänen ansiostaan suuri maailmaan koskeva salaliitto alkaa pikkuhiljaa purkautua, mutta ei ratkea hänen ansiostaan. Nada ei ole mikään Eastwoodialainen mies ilman nimeä, jota ympäröisi jokin mystinen aura, vaan Nada on vain se duunari, joka pitkän työpäivän jälkeen tahtoo nollata aivonsa ja olla tekemättä mitään. Hän ei ole sankarihahmo, ei mikään maailmanparantaja, hän vain on harmaata keskikastia. Pahan Kehän ihmiset jakaantuvat mustavalkoisesti rikkaisiin ja köyhiin, ja Nada edustaa luonnollisesti sitä köyhempää puolta.

Elokuvan alussa John Nada saapuu jälleen uuteen kaupunkiin ja etsii itselleen jotain työtä, jotta saisi vatsansa täyteen ja katon päänsä päälle jälleen yhdeksi päiväksi. Ympärillä nähdään kuinka kodittomat ajateen koko ajan ahtaammalle, jotta rikkaat saisivat itselleen lisää elintilaa. Köyhien annetaan köyhtyä, rikkaiden rikastuessa. Uteliaisuuttaan Nada törmää ihmisryhmittymään jotka lähettävät piraattilähetyksiensä kautta sekavalta kuulostavaa vastarintapropagandaa, mutta sen sijaan että hän kiinnostuisi siitä, on hänelle tärkeämpää katsoa miten itse voisi hyötyä kaikesta. Palkaksi uteliaisuudestaan hän saa itselleen laatikollisen aurinkolaseja.

Kenties niitä myymällä saisi itselleen taskurahaa? Onko niistä hyötyä?

Löydetyt aurinkolasit ovat kuitenkin jotain ihan muuta, kuin keino suojautua auringolta. Lasien linssien kautta maailma esittäytyy sellaisena kuin se todellisuudessa on. Ihmiset ovat valjastettuja jatkuvaa työhön ja ihmisyyden funktio on olla lisääntymiskykyinen ja yhteiskunnallisesti tuottoisa. Mainoskyltit, lehdet, televisio ja muu informaatio ei enää olekaan subliminaalista, vaan suorasukaista massahypnoosia. ”Obey,” ”sleep,” ”marry and reproduce,” ”watch tv” ja muut sloganit osoittautuvatkin ympäröivän maailman pääsisällöksi. Ja lasien kautta voi nähdä myös, että osa ihmisistä on kaikkea muuta kuin ihmisiä. Joka puolella tuntuu olevan normaaleja päivärutiineja suorittavia joulukuusenkoristesilmäisiä pääkallopäisiä olentoja. Keitä he ovat ja miksi he ovat täällä?

Yleensä tämänkaltaisissa elokuvissa ihmisten joukkoon soluttautuneet avaruusolennot ovat tulleet syömään meidät ja imemään vesivarantomme kuiviin, tai jotain muuta vastaavaa. Entäpä Pahan Kehässä? Nämä olennot ovat täällä tekemässä bisnestä ja se on helpompi tehdä bisnestä ihmisen näköisenä, kuin mädäntyneen luurangon näköisenä. Ja tämän todellisuuden Gordon Gekkot ovat luonnollisesti yhteistyössä kallo-olentojen kanssa. Ihmisten joukkoalistus ei siis ole yksinomaan avaruusolentojen ajatus, vaan jos aiot olla menestyvä juppi, alistat duunarikansaa.

Tämänkaltainen kertomus vaatii tietenkin kapinointia ja siten aiemmin mainittu vastarintapropaganda tuleekin esille. Mutta avaruuden kallo-olennot eivät kuitenkaan ole vain alistamassa meitä, sillä kulutusyhteiskunnan luomina olentoina me alistumme yrittämättäkin. Pahan Kehä vain kuvaa äärimmäisiä keinoja saada yritys aiempaa tuottavammaksi. Asia on merkittävä suomalaisesta näkökannasta jo siksikin, että kaikki paperitehtaiden sulkemiset ja vastaavat ovat samankaltaisia keinoa saada rahaa, kuin mitä Pahan Kehässäkin tapahtuu. Onko siis suomalaisessa yritysmaailmassakin mädäntyneen luurankojen näköisiä toisen maailman olentoja johdossa?

Pahan Kehän luokitteleminen toimintaleffaksi, on kuin sanoisi Yul Brynnerin tulleen tunnetuksi liehuvista leteistään. Pahan Kehä sisältää yksiulotteisia hahmoja (John Nada tärkeimpänä,) huonoa huumoria, joitakin ääliömäisiä toimintakohtauksia, mutta kaikki se on vain palvelemassa elokuvan tärkeintä elementtiä, eli yhteiskunnallista kulutushysteriaa.

Ääliömäiset toimintakohtaukset, huono huumori ja muu vastaava olvat vain osoittamassa katsojalle, että näihin henkilöihin me voimme samaistua, koska he ovat tavallisia, tyhmiä ihmisiä. Sellaisia kuten sinä ja minä.

Nämä ihmiset voivat sanoa katselevansa Lynchia ja lukevansa Sartrea, mutta todellisuudessa heidänkin on helpompi nauttia Uunosta ja Aku Ankasta.

Hienovaraisen ironinen seikka elokuvassa on se, että nähdäksesi todellisuuden sinun ei tule ottaa laseja pois silmiltäsi, vaan asettamaan ne silmillesi. Joskus ruusunpuna voi olla todellista, mutta hyvin todennäköisesti tehdastuotantoa.

Tämän elokuvan ei tulisi jäädä millään tavoin pimentoon. Joten jos nautit hyvästä satiirista, etsi ihmeessä Pahan Kehä katseltavaksi. Hitto! Jos haluat nähdä vain ääliömäistä toimintaa, niin katso silloinkin Pahan Kehä.

Tähdet: ****

Pahan Kehä

...NOIR

Tyttö Kellarissa (Dungeon Girl, 2007)

Voin helposti kuvitella tilanteen jossa elokuvantekijä lehteään lukiessaan toteaa jonkin jutun kohdalla, että ”tuosta minä teen elokuvan.” ja voin myös helposti kuvitella kuinka samainen elokuvantekijä tuumii hetiperään ”otanko vain idean ja teen mitä lystään, vai teenkö juuri sen elokuvan josta juuri luin?”

Monille ihmiselle elokuvan kannessa oleva tieto siitä, että kyseinen teos pohjautuu tositapahtumiin on jonkinlainen laadun tae. Se on totta, ei kuvitelmaa. Mutta monet tositapahtumiin pohjautuvat elokuvat eivät katsoessa tunnu uskottavilta ja täten tositapahtumilta.

Kun katsot elokuvia kuten Amadeus, Walk The Line, Minun Elämäni, United 93, tai vaikkapa Matti, niin uskot kyseessä olevan totuuden. Miksi sitä mennä kyseenalaistamaankaan.Tietenkin niidenkin kohdalla ymmärrät että elokuvantekijät ovat korostaneet viihdetarkoituksessa tiettyjä osa-alueita, mutta siltikin, ne ovat totuudenmukaisia. Edellämainittujen kaltaisten elokuvien kohdalla voit nähdä, kuinka niitä tehdessä on asiaan paneuduttu ja joku ainakin on uskonut tekevänsä jotain todellista.

Sitten on niitä tositapahtumiin pohjautuvia elokuvia, joihin et usko pätkääkään. Sellaisia kuten Itämeren Arvoitus, joka tuntuu sotivan kaikkea sitä vastaan mitä olet lukenut ja kuullut Estonia-turmasta. Nämä ovat elokuvia jotka ovat ottaneet vain lööpin aiheekseen ja tehneet sitten mitä vain ovat päähänsä saaneetkaan. Kyseessä voi hyvinkin olla erittäinkin viihdyttävä elokuva, mutta niiden todellisuuspohjan kanssa taas on niin ja näin. Voidaan tietenkin sanoa, että jos et ole itse ollut todistamassa todellisuutta, niin on sinun tehtäväsi todistaa joku Itämeren Arvoitus valheelliseksi. On kuitenkin helppo uskoa, että Itämeren Arvoituksen suhteen, maininta tositapahtumiin perustumisesta on vain mainoslause jolla elokuvaa myydään. Sillä sehän on totta, ei kuvitelmaa.

Tyttö Kellarissa aiheutti ennen katsomista samankaltaisia ajatuksia kuin Itämeren Arvoitus. Sen pitäisi olla totta, mutta se tuntuu valheelliselta. Elokuvan kansikin antaa ymmärtää että nyt liikutaan jossain american gothicissa, sivutaan maailmoja jonka todellisuusarvo on sama kuin Uhrilampaat/Texas Chain Saw Massacre. Kannen puffiteksti on vain omiaan korostamaan elokuvan Buffalo Billismia: ”Shokeeraava totuus itävallan pahimmasta psykopaatista ja hänen uhristaan.”

Tyttö Kellarissa on siis elokuvaversio Natascha Kampuschin kidnappauksesta.
Koska Kampuschin tarinaa on vatvottu medissa riittämiin ja se todennäköisesti on Tyttö Kellarissa-elokuvan katsojille jokseekin tuttu, niinpä en rupea sitä tässä toistamaan.
Kampuschin tarinan suuri mediahuomio on johtanut siihen, että siitä on kertynyt minunkin tietoisuuteeni suuri määrä informaatiota ja tämän vuoksi odotukseni elokuvan suhteen ovat jo etukäteen skeptiset. Päätin kuitenkin että katsoessani elokuvaa, en katso sitä nimenomaan Natascha Kampuschin tarinana, vaan kidnappauselokuvana, jonka päähenkilö on enemmänkin anonyymi kuin Kampusch. Ja päätin myös että pidän elokuvan kannalta plussana sitä, että se on tehty kauhugenreen. Koska valtaosa ns. tositapahtumiin pohjautuvista elokuvista on draamapainotteisia, niinpä kauhugenreen tehtynä Tyttö Kellarissa saattaa kuvastaa draamaa paremmin niitä tuntoja joita elokuvan tapahtumat ovat todellisuudessa päähenkilössään synnyttäneet.

Joten minkälainen elokuva Tyttö Kellarissa on?

Kauhuelokuvana Tyttö Kellarissa ei ollut ensinnäkään pelottava ja se ei todellakaan ollut hyvästä tämän asian kuvaamisessa. Toisaalta elokuva oli niin aneeminen kauhuelokuvaksi, että se tuntuu väärältä genremääritykseltä sille. Se sisältää kuitenkin kaikki halpiskauhuelokuvan kliseet. Väläytellään valoja, annetaan kameran täristä, musiikkina hirveää meteliä (koska kova äänihän meitä pelottaa kovin) ja tietenkin elokuvan pahis on maaninen sekopää jonka äänenopettajana on toiminut Saw-elokuvien Jigsaw. Koska kyseessä on kuitenkin tositapahtumiin pohjautuva elokuva, niin kysyttäessä ohjaaja varmasti väittäisi luonnonvalon ja kömpelön käsivarakuvauksen olevan tietoista ja tuomassa dokumentaarista otetta elokuvaan. Todellisuudessa elokuvan aneeminen valaistus ja huono kuvaus ovat vain osoitus budjetin pienuudesta ja siitä, että rahan puute ei ole kasvattanut vastaavasti tekijöiden mielikuvitusta rahan puutteen korvaamiseen.

Yksi hyvin hämmentävä seikka elokuvassa on se, että valtaosa elokuvan kerronnasta esitetään kertojaäänenä joka kuulostaa teiniangstisen tytön päiväkirjavuodatuksilta. Jos kyseiset päiväkirjavuodatukset olisi kirjoitettu paremmin ja niiden kertojaääneksi olisi valittu karismaattisempi ääni, niin se olisi saattanut olla hyväkin ratkaisu, tuomassa näkökulmaa päähenkilön pään sisältä.

Tyttö Kellarissa on elokuva joka ei anna katsojalleen muuta kuin ajatuksen siitä, että ”olisi pitänyt katsoa jokin muu elokuva.” Tämä on äärimmäisen ruma visuaalisesti, äärimmäinen löysä näyttelemiseltään ja äärimmäisen välinpitämätön ohjaukseltaan. Olen aivan varma, että tämän elokuvan tekijät ovat ajatelleet vain rahastaa Kampuschin tarinalla, eivätkä oikeasti kuvata sen todellisuutta.

Entäpä sen todellisuuden laita?

Kyllä Tyttö Kellarissa on tunnistettavissa Kampuschin tarinaksi, mutta uskoisin että vain silloin jos entuudestaan tietää tositarinan. Jos ei ole kuullut aiemmin Kampuschista, niin Tyttö Kellarissa vaikuttanee vain joltain geneeriseltä roskakauhulta, ilman todellisuuspohjaa.
Natascha Kampusch varmasti tunnistaa elokuvasta itsensä ja kidnappaajansa, mutta kuinka uskottavina hän niitä kuvauksia pitää, onkin varmasti eri asia. Sillä ainakin minun silmissäni Kampusch itse kuvataan ääliöä, jonka ympäristö on täynnä vain kuolaavia sekopäitä. Olivat he sitten sukua tai eivät. Kun sanoin että Kampusch kuvataan ääliönä, niin tarkoitan että vaikuttaa elokuvassa henkilöltä jota olisi juuri lyötä paistinpannulla päähän ja hänen päänsä ympärillä lentelisi pikkulintuja ja tähtiä. Ohjaaja on varmastikin tarkoittanut tuolla, että elokuvan tyttö olisi viaton ja herkkä, eikä Hessu Hopo.

Jotain kertonee elokuvasta myös se, että ensimmäisen kerran kun elokuvaa katsellessa ajattelin että ”tämä on varmaa kohta lopussa” oli elokuvaa kulunut alle 20 minuuttia. Tuossa ajassa elokuvan koko tarinakaari oli jo käyty läpi ja sen jälkeen oli jäljellä tunti paikallaan pysymistä.
Jos olet videovuokraamossa ja puntanoit valitako Tyttö Kellarissa, vai se toinen kädessäsi oleva elokuva. Valitse se toinen. LUOJAN TÄHDEN, VALITSE SE TOINEN!

Tyttö Kellarissa

Tähdet: ~


...NOIR

Plan 9 From Outer Space (1959)

Jokainen joka on kuullut jotain Plan 9 From Outer Spacesta, on todennäköisesti kuullut kommentin siitä että kyseessä olisi maailman huonoin elokuva. Se ei pidä laisinkaan paikkaansa ja on toisaalta täysin todenmukainen kommentti.

Elokuvassa ei nimittäin ole laisinkaan elementtejä joita voisi pitää mitenkään laadukkaina. Ohjaus on äärimmäisen kömpelöä, kuvaus amatöörimäistä, efektit huonompia kuin voisi kuvitella, juoni käsittämätöntä roskaa, näyttelijät enemmän eläviäkuolleita kuin eläviä (mikä on juonikuvion nähden hieman ironista) ja musiikki saa inhokkibändisi vaikuttamaan suosikiltasi. Itseasiassa ylipäätään kaikki seikat jotka voivat onnistua elokuvissa, ovat epäonnistuneet Plan 9 From Outer Spacessa.

Joten hieman yllättäen Plan 9 ei ole lähelläkään maailman huonointa elokuvaa, vaan on oikeastaan täydellinen elokuva. Kyseessä on hieman samanlainen ilmiö, kuin Simpsoneissa esiintynyt vitsi. Eräässä Simpsoneiden jaksossa Mr. Burns sai kuulla lääkärintarkastuksessa että hänellä on kaikki maailman taudit, mutta juuri siksi koska hänellä on KAIKKI taudit, niin eräällä tavalla ne kumoavat toistensa tehot ja pysyvät siten tasapainossa. Ja samoin on Plan 9 From Outer Spacen kohdalla. Koska kaikki tässä elokuvassa on tuskastuttavan kömpelöä, niin jokainen virhe ja nolostus toimii tasapainottamassa toisiaan ja niiden yliluonnollisen suuren määränsä vuoksi, ne juuri tekevät tästä elokuvasta loistavan.

Miksi siis muut äärimmäisen huonot elokuvat ovat vain huonoja negatiivisella tavalla, kun Plan 9 saa voimansa juuri kehnoudestaan. Yksinkertaista. Jos mietitään vaikka oikeasti maailman huonointa elokuvaa, eli Wicker Manin remakea, niin siinä elokuvassa on tekijäkaarti joiden avulla jopa huonon elokuvan tulisi olla katsomiskelpoinen. Mutta Wicker Manin remakesta puuttuu kokonaan tekemisen ilon tunne, joten sen huonous ei ole tarpeeksi huonoa, jotta siitä tulisi jo kömpelyydessään hyvää. Jokainen elementti Wicker Man remakessa tuntuu väkisin väännetyltä ja mikä oudointa, niin Wicker Man remaken ainoa onnistunut elementti, eli musiikki epäonnistuu elokuvaa katsoessa, mutta kuulostaa hyvältä ilman kuvaa. Wicker Man remakessa on lahjakkaita näyttelijöitä, pätevä ohjaaja, helvetisti rahaa käytössä ja erinomainen pohjatarina käytettävissä, mutta lopputulos on pelkkää paskaa. Ja näitä huonoja elokuvia on maailma täynnänsä, mutta vain harvat pystyvät tekemään huonoudestaan voimavaran. Plan 9 kaikesta kömpelyydestään huolimatta antaa katsojalle sellaisen fiiliksen, että elokuvan tekijöillä on taatusti ollut hauskaa sitä tehdessä ja aito elokuvan tekemisen ilo sydämessään. (Poislukien Maila Nurmi, joka tunnetusti inhosi Plan 9 From Outer Spacen tekoa. Mikä on sinänsä hölmöä, sillä kyseessä on taatusti hänen menestynein elokuvansa.) Plan 9 on rakastettava elokuva.

Plan 9 From Outer Spacen juoni on lyhykäisyydessään seuraavanlainen:
Avaruuden valloittajat saapuvat maahan lentävillä lautasillaan ja epäonnistuttuaan kahdeksassa edellisessä suunnitelmassaan, ottavat yhdeksännen keinon käyttöönsä. Tämä yhdeksäs suunnitelma tarkoittaa sitä, että he herättävät neutronisäteillään kuolleet eloon ja käyttävät näitä taistelussaan ihmiskuntaa vastaan. Avaruuden valloittajien todelliset tarkoitusperät löytyvät pelosta maata ja sen asukkaita kohtaan. Pelko siitä että ihmiskunnan asevarustelu johtaa vääjäämättä muiden planeettojen valloitukseen, on saanut aikaan ennakoivan iskun maata kohtaan.

Kun tarkemmin miettii, niin itse tarinan ennakoiva isku-idea on edelleenkin relevantti. Samaahan Yhdysvallat on harjoittanut muunmuassa Irakin suhteen. Eikä kyseessä ole pelkästään Yhdysvaltojen käyttämä keino, mutta koska Plan 9 on jenkkileffa, niin sallinette että käytän Irak-vertausta enemmänkin.

On siis uhka joka saattaa jossain vaiheessa toimia sinua kohtaan fyysisesti. Et aio odottaa että uhka tekee ensimmäisen siirtonsa, vaan toimit itse ensin, näin ehkäisten uhan aiheuttaman vaaratilanteen. Yhdysvallat päätteli Saddam Husseinin koituvan itselleen vaaraksi ja täten iskivät ensin. Plan 9 From Outer Spacessa avaruuden valloittajat päättelevät maan koituvan itselleen vaaraksi ja iskevät ensin. Joten avaruuden valloittajat edustavat yhdysvaltalaisia ja maan asukkaat Saddam Husseinia ja täten Irakia. Siispä nykypolitiikkaa ajatellen Plan 9 on itsekriittinen elokuva kotimaataan kohtaan. Vertauksia voidaan aina muutella, mutta muuten tarina on edelleenkin paikkaansapitävä. Eikä Plan 9 ole ainoa samaa teemaa hyödyntänyt elokuva, vaan vastaavia löytyy paikallisen videovuokraamon hyllyistä useampiakin.

Plan 9 From Outer Spacen juoni on kuitenkin sivuseikka, sillä tässä elokuvassa on niin paljon muita seikkoja joita kannattaa seurata tarinaa enemmän.

KATSO! Kuinka lentävät lautaset aiheuttavat taustakankaaseen varjoja.
KATSO! Naruja jotka kannattelevat lentäviä lautasia.
KATSO! Miksi avaruuden valloittajien johtaja näyttää Ivanhoen hahmolta?
KATSO! Missä vaiheessa Bela Lugosin korvaa häntä pidempi kiropraktikko.
KATSO! Suihkuverhoa lentokoneessa.
KATSO! Pahvista tehtyjä keikkuvia hautakiviä.
KATSO! Kuinka avaruusaluksen ikkunasta näkyy kirkas sinitaivas vaikka ulkona on keskiyö.
KATSO! Maila Nurmen vyötäröä.

Ja ennenkaikkea...

KUULE! Maailman parhainta huonoa käsikirjoitusta.
Kukapa voisi vastustaa elokuvaa joka alkaa tälläisellä monologilla:
"Ole tervehditty. Tulevaisuus kiinnostaa kaikkia. Siellä me vietämme loppuelämämme. Muista se, ystäväni. Tulevat tapahtumat, kuten nämä, vaikuttavat sinuun tulevaisuudessa."

Tuossa nimenomaan on Plan 9 From Outer Spacen viehätys. Se on niin täynnä kaikenlaisia virheitä, että siitä ei voi kuin nauttia. Kyseessä on siis joko maailman huonoin kauhuelokuva, tai maailman hauskin kauhukomedia.
Tee valintasi.
Varmaa on se, että nautit Plan 9 From Outer Spacesta suunnattomasti enemmän kuin monesta muusta näkemästäsi elokuvasta.

Plan 9 From Outer Space

Tähdet: *****
...NOIR

The Invasion (2007)

The Invasion on neljäs näkemäni filmatisointi samasta Jack Finneyn The Body Snatchers-tarinasta ja kolmesta aiemmasta kaksi oli erittäin onnistuneita. Samasta aiheesta tosin on tehty useampikin elokuvia, mutta valtaosa niistä on yksioikoisempia kuin The Body Snatchers. Yksinkertaistettuna The Body Snatchers kertoo avaruuden valloittajista jotka korvaavat ihmiset omilla kopioillaan ja siten valloittavat maapallon.

Avaruusolennot valtaavat maan ihmismuotoisina? Niitä tarinoitahan riittää enemmän kuin tarpeeksi. The Body Snatchersin tärkein anti tarinallisesti ei kuitenkaan ole siinä kuinka avaruusolennot maan valtaavat, vaan siinä miten sitä ei huomata. Koska tässä tapauksesa avaruusolennot eivät esiinny niinkään avaruusolentoina, vaan ihmisinä. Kun nukahdat, olento muodostaan itsestään kopion, eräänlaisen kloonin sinusta ja ottaa paikkasi. The Body Snatchers kysyy vain yhden, mutta sitäkin tärkeämmän kysymyksen. Mikä tekee ihmisestä ihmisen? Olento tekee itsestään sinun kopiosi ja poistaa sinun itsesi olemassaolon. Jos kukaan muu ei huomaa vaihtumistasi kopioon, niin onko sitä tapahtunutkaan muiden mielestä. Kopio näyttää ja kuulostaa sinulta, mutta se ei tunne kuten sinä. Joten mitä tehdä kun ihmiset jotka olet tuntenut koko ikäsi ovat ulkoisesti samoja, mutta tuntuvat olevan sisältä onttoja. Mitä tapahtuu kun huomaat olevasi ainoa joka itsesi mielestä on normaali? Jos kaikki muut ovat erilaisia, niin ovatko he juuri silloin normaaleja ihmisiä ja sinä itse muukalainen? Kyse ei ole vain jostain avaruusjutuista, vaan vastaava tilanne tulee muissakin asioissa esille (onko ihminen enää sama jos hän kokee kokee suuren muutoksen elämässään ja onko muutos aina hyvästä.) Ja tätä The Body Snatchers on käsitellyt elokuvan muodossa jo kolmasti aiemmin...

Ensimmäisen kerran vuonna 1956 Invasion Of The Body Snatchersin muodossa. Tämä 50-luvun versio heijasti avaruuden muukalaisten muodossa kylmän sodan kommunismipelkoa. Vaikka avaruusolennot olivat avaruusolentoja, niin todellisuudessa ne olivat metafora Venäläisistä jotka soluttautuvat amerikan sydänmaille levittämään omia uskomuksiaan ja aatteitaan.

Vuoden '78-versio (ja omasta mielestäni se onnistunein) keskittyy enemmänkin kuvaamaan yksinjäämisen tunnetta. Donald Sutherland esittää riipaisevasti henkilöä joka huomaa kaikkien tuttujen ja tuntemattomien muuttuvat, ja kohta hän huomaa että joskus on parempi vain nukahtaa kuin ainaisesti paeta.

Kolmannen kerran tarinan ohjaimiin tarttui Abel Ferrara ja tuloksena oli vuoden '93 huonoimpia elokuvia, Body Snatchers. Erikoisinta Ferraran ohjaustyössä on se, että siitä ei huomannut Ferraran kosketusta. Kyseessä oli vain elokuva joka tuntui tulleen massatuotantona liukuhihnalta ja ohjaajaksi olisi voitu kreditoida kuka tahansa. Body Snatchers '93 ei tehnyt muuta kuin siirsi tapahtumat sotilastukikohtaan ja laittoi visvaa leviämään, mutta ei muistanut huomioida itse tarinaa.

Joten miten tämä neljäs versiointi onnistuu?

Ei kovin hyvin pelkään.

Perusidea on tallella, mutta sitä ei osata hyödyntää kovinkaan hyvin, vaan itse tarinan kasvatuksen sijaan sorrutaan hassuihin kuvakulmiin, hassuihin valaistuksiin, hassuihin henkilöhahmoihin ja hassuihin säikyttely-yrityksiin. Huomautettakoon, että koska tarina oli entuudestaan tuttu minulle, niin voi olla että en näe sitä tarpeeksi viattomin silmin. Mutta minun on vaikea uskoa, etteikö muka kukaan olisi nähnyt elokuvan loppua jo kun elokuvaa on kulunut vain 20 minuuttia. Sillä siinä ajassa on jo osoitettu kuinka avaruuden ökkömönkiäiset valtaavat alaa, miten päähenkilö Nicole Kidmanin muksun painajaiset viittaavat siihen ettei kaikki ole kunnossa ja kuinka kaikki tulee loppumaan (mistä viitteena elokuvan aloittava välähdys elokuvan lopusta.) Elokuvan pituus on 95 minuuttia ja vaikka en yleensä toivokaan elokuvien olevan tarpeettoman pitkiä, niin tässä tapauksessa olisi ehkä elokuvan alkuun kannattanut minuutteja lisätä. Nyt kaikki käydään läpi sellaisella vauhdilla, ettei tunnelman luomisesta ole tietoakaan.

Elokuvaa katsoessa tulee vääjäämättä mieleen, että ainoa syy tämän elokuvan uudelleenfilmatisointiin on se että voidaan vaihtaa sukupuoliroolit. Kun ennen mies oli elokuvassa hysteerinen, niin nyt se on nainen vuorostaan. Mutta siihen se jääkin. Ellei sitten uudistuksena katsota sitä, että ihmisen muuttumista kuvataan elokuvassa eräänlaisena laajamittaisena lintuinfluessainfektiona. Ja se että muodonmuutosta ei kuvata erillisen olion kautta, vaan aiempaa enemmän ihmisen sisäisenä sairautena.

Pääosissa olevista Nicole Kidmanista, Daniel Craigista ja Jeremy Northamista vain Northam tekee vakuuttavaa työtä. Mikä on sinänsä ironista että heistä Northam esittää onttoa, tunteetonta avaruuskloonia ja silti esittää enemmän tunnetiloja kuin äärimmäiset jäykät Kidman ja Craig. Kidman etenkin on aivan väärässä roolissa tämän elokuvan pääosassa ollessaan. Hän on yhtä uskottava kuin Peacemakerissa tai Batman Foreverissa (niin pelottavalta kuin se kuulostaakin niin jälkimmäisessä hän oli uskottavampi mielenterveysammattilainen kuin The Invasionissa.)
Craigin rooli puolestaan The Invasionissa on olla se nyhverö poikaystävä, jonka pitää vain tukea Kidmanin hahmoa ei muuta. Joten hänen roolihahmollaan ei ole kasvuvaraa tarjolla.

The Invasion on elokuva täynnä loistavaa potentiaalia ja kuitenkin se päättää hukata joka ainoan hyvän elementtinsä. Lopputuloksena on geneerinen säikyttelyelokuva jonka katsoo kerran toisella silmällä ja sitten etsii jotain parempaa nähtäväkseen.

Tämä elokuva suututti minua. Niin paljon hyvää käytettävänä, niin paljon hukattu. Se Abel Ferraran versiokin alkaa tuntumaan hyvältä tätä katsoessa.

Vaikka alkuperäinen tarina on mielestäni viiden tähden arvoinen, niin tämä miinustason elokuva kumoaa sen. Etenkin kun tietää että vuonna '78 The Body Snatchersista on jo tehty se viiden tähden versio. Mutta alkuperäisideansa vuoksi on annettava edes yksi tähti, mutta jo ”happy happy joy joy”-lopetus moraalisaarnoineen estää saamasta edes toista.

The Invasion


Tähdet: *
...NOIR