Inkvisitio (L'Inchiesta, 2006)

Inkvisition synnyttämät mielikuvat olivat kaikki sitä laatua, että se vaikutti niin huonolta, että sen täytyy olla jo hyvä. Kaikki merkit kertoivat puhtaasta roskaelokuvasta. Kyllä, elokuvassa on mukana sellaisia laatunäyttelijöitä kuin Max Von Sydow ja F. Murray Abraham, joten heidän perusteellaan saattaisi olettaa Inkvisition olevan kenties hyväkin elokuva. Sydow ja Abraham ovat moelmmat erinomaisia näyttelijöitä, mutta he eivät todellakaan takaa että itse elokuva jossa he ovat, olisi mistään positiivisesta paikasta kotoisin. Abrahamillakin on jokaista Salierin rooliaan sumentamassa sellaisia roskaelokuvia kuin Thir13en Ghosts ja Sydowin Seitsemättä Sinettiä varjostaa jokin Judge Dredd. Mutta kaikenkaikkiaan Abraham ja Sydow ovat näyttelijöinä heitä, joiden oma taso on kuitenkin usein niin korkealla ja varmaa, että Inkvisitiokin on helppo valita katsottavaksi heidän vuokseen.

Sitten sitä katsoo tarkemmin Inkvisition kantta ja ihmettelee seikkoja kuten:

A) Kannessa on kolmen näyttelijän kuvat ja neljän näyttelijän nimet. Heidän pitäisi siis olla elokuvan ykköskreditoituja tekijöitä. Erikoista on vain se että niminä kannessa esiintyy Dolph Lundgren, Daniele Liotti, Max Von Sydow ja Mónica Cruz. Kuvina taas kannessa ovat F. Murray Abraham ja kaksi henkilöä joita en tunnistanut ennen tarkistusta (Daniele Liotti ja Mónica Cruz.) jos kerran Sydow ja Lundgren ovat tärkeitä elokuvan kannalta, niin miksei heidän kuviaan ole kannessa? Ja jos taas Abraham on elokuvan kannalta niin tärkeässä asemassa, että oikein saa naamansa kanteen, niin miksei hänen nimeän mainita kannessa?

B) Seuraavaksi rupeaa ihmettelemään, että minkälaisesta elokuvasta oikein on kyse, kun Lundgren kreditoidaan yhtä näyttävästi kuin Abraham ja Sydow. En rupea haukkumaan Lundgrenia, sillä kuten monet muut Rockyjen ja vastaavien kasvattamat kakarat, myös minä fanitin Lundgrenin Ivan Dragoa, He-Mania ja Punisheria. Ja Musta Enkeli (Dark Angel / I Come In Peace, 1990) on edelleen tosi funky elokuva. Mutta Lundgrenia ei kaikesta viihdyttävyydestään huolimatta osaa nähdä samaan sarjaan kuuluvana, kuin edellämainitut Sydow ja Abraham. Joten voiko Lundgrenin läsnäolo pilata muiden näyttelijöiden uskottavuuden?

C)Mónica Cruz?

Takakannen teksti ”pääosassa Penélope Cruzin sisko Mónica Cruz” ei hyvää lupaa. Tietenkään se ei tarkoita, etteikö kyseinen neiti voisi olla vaikka maailman tehokkain näyttelijämasiina, mutta mainostus siskon nimellä ei ainakaan plussa ole. Vaikka tuskin Mónicalla paljoa sananvaltaa tuollaiseen puffitekstiin olisi. Elokuvan myyminen näyttelijän tunnetummalla sukulaisella viittaa siihen, ettei omilla ansioilla pärjättäisi.

Joten elokuvan näyttelijätietoja katsoessa tuntee lievää hämmennystä. On laatutekijöitä, lihasmassaa ja jonkun sukulainen. Ja kun lukee takakannen esittelytekstin, on entistä enemmän hämmentynyt. Voiko tämä olla tottakaan?
”Keisari Tiberiusta hämmentävät erikoiset ilmiöt, maanjäristys sekä taivaan tummuminen lähes mustaksi. Hän kutsuu Rooman etevimmän tutkijan Tito Valerio Tauron avukseen. Taurolle annetaan tehtäväksi selvittää totuus kuolemaantuomitusta Jeesus Nasaretilaisesta, joka on kuuleman mukaan noussut kuolleista.”
se kuulostaa aluksi ihan päättömältä tarinalta. Jeesus siis kuoli ristille, haudattiin, nousi kuolleista ja nyt joku esiaikainen C.S.I. On selvittämässä ruumin katoamista? Tuohon Sherlock-osuuteen saakka ihan vanhaa kauraa iltapäiväkerhosta saakka, mutta nimenomaan tuo kuolleista nousun tutkinta vaikuttaa oudon kiehtovalta. Mutta sitten kun asiaa ajattelee enemmän, niin se ei kuulostakaan niin pöhköltä. Jos nyt jonkun Leninin ruumis katoaisi, tai oikeastaan ihan kenen tahansa julkusuuden henkilön ruumis katoaisi, niin tottakai sitä tutkittaisiin. Eikä vain julkisuuden henkilön kohdalla. Aina kun tapahtuu jotain, joka poliisin on selvitettävä, sitä yritetään selvittää. Joten miksi siis ei silloinkin? Jos Jeesuksen hautakammion ovi (kivi) on selällään ja ruumis kadonnut, niin kaipa sitä ihmetellään ja joku haluaisi selvittä missä, miten ja miksi. Sitä ei vain järkeile asiaa nin, ettäkö tuolloin muinoin olisi ollut rikostutkintaa olemassa. Ilmeisesti silloinkin oli omat Horatio Cainet, Matulat tai Berceracit. Ja miksei olisi ollut?

Vielä kun takakantta katsoo, niin huomaa tutun nimen säveltäjätiedoissakin. Morriconehan se siellä. Tosin tämänkertainen Morricone on Andrea, eikä Ennio. Mutta se ei estänyt saamasta päähän Vain Muutaman Dollarin Tähden-tunnussävelmää.
Tämä kaikki pähkäily tapahtui kuitenkin pelkän kannen perusteella, ilman että olisi vielä elokuvaa edes soittimeensa asettanut.

Miten käy itse elokuvan kanssa? Se selviää samantien.

Kolme minuuttia ja 47 sekuntia ja hermoni ovat jo riekaleina. Heti ensimmäiseksi tulee kuvakulmia ja kamera-ajoja jotka näyttävät siltä kuin kameratiimi olisi NYPD Bluen porukkaa. Samanlaisia heitteleviä kuvauksia. Ja sitten myös heti osoitetaan ohjauksen puutteet. Alussa taivas pimenee, ja ukkostaa ja Mónica Cruz juoksee hädissään ovesta ulos, mutta taivas onkin kirkas ja tyyni. Asiaa ei edes ihmetellä ja kukaan ei näyttänyt noteeraavannan taivaan tummumista, vaikka sehän oli niitä kannessa mainittuja outoja ilmiöitä. Cruz vinkuu kuin pistetty sika kun hänen äitinsä kivitetään (en muuten tiennytkään että Jeesuksen aikoihin naiset käyttivät runsaasti meikkiä, mutta enhän ollut sitä näkemässäkään.) sitten kivityksen aikana alkaa maa järistä (kameraa tärisytetään) mutta vain osa ihmisistä huomaa sen. Eikö sitä olisi voitu edes koreografiaa tarkentaa siten, että kaikki huomaisivat kovan maanjärsityksen samaan aikaan, nyt kuvassa on paljon porukkaa jotka tuntuvat ajattelevan ”ai niin joo.” Tuo pelkästään jo alle neljän minuutin aikana.

Pelkästään kameran tärisyttäminen maanjäristyksen osoituksena on liian halvan oloinen keino, koska katsoja huomaa että vaikka kuva tärisee, niin kipot ja kupit eivät kuvassa liiku tärinän seurauksena. Ja tälläistä tapahtuu koko elokuvan ajan.

Yht'äkkiä elokuva muuttuu Gladiatoriksi. Roomalaiset matsaavat jonkin metsäkansan kanssa. Jälleen koreografia on hakusessa. Kuvassa näkyy selvästi muunmuassa se, että toinen näyttelijä joutuu tönäisemään toista, jotta tämä huomaisi oman miekanheilutusaikansa tulleen. Eikö nuo tuollaiset olisi pitänyt jättää leikkaushuoneen lattialle.

On hyvin hämmentävää ajatella elokuvan sisältävän historiallisen uskonnollisen vireen, kun vähän väliä keskitytään heittämään miekkataisteluiden lomassa humoristisia onlinereita. Joten elokuvaa ei niinkään kannata katsoa sen takakannen viittaaman Jeesuksen ylösnousemuksen tutkimustarinana, vaan historiallisena actionina. Tarinassa kyllä on mukana kyseinen Jeesus-osuus, mutta se on vain tekosyy saada aikaan miekkailua. Pääosin tarina kulkee siten että Tauro (Daniele Liotti) kulkee henkivartijabarbaarinsa Brixosin (Dolph Lundgren) selvittämässä mihin Jeesuksen ruumis on kadonnut. Matkalla miekkaillaan, kohdataan salaliittoja Roomalaisten puolelta, miekkaillaan ja lopulta opitaan uskonnon ja Jeesuksen merkitys,,, ja siellä välissä miekkailtiin. Ja saadaanpa loppuun vielä yllätyskin, kun mukaan tulee Caligula. Onko siis odotettavissa Inkvisitio 2 -Caligulan Nousu?

Takakannen mukaan elokuva on seikkailu, mutta todennäköisesti sen lajityyppimerkinnän takana on toiminnan sijoittuminen historialliseen miljööseen. Tämä on toimintaleffa, ei muuta.

Elokuvassa oikeasti on CSI-meininkiä. Sillä eräässä kohtauksessa päähenkilömme tekee ruumiinavauksen oletettavasti Jeesuksen ruholle ja todistaa kuinka se ei voi olla Jeesuksen.

Miinuksena elokuva on täynnä kuvausvirheitä, puisevaa näyttelijätyötä, nykivää kuvausta ja kaikkea muuta joka tekee elokuvasta täyttä tuskaa. Multikansallinen näyttelijäkaarti tekee myös hallaa elokuvalle, sillä monituiset eri aksentit saavat pään särkemään. Miksi osa Roomalaisista puhuu italialaisella aksentilla, osa cockneyn murteella ja osa vain muuten brittiläisittäin. Outoa on myös se, että kerran kun osan näyttelijöistä puheet on dubattu, niin miksi niissäkään ei olla hyödynnetty keskenään samankaltaista puhetapaa. Ja jostain kumman syystä Lundgren yrittää saada aikaan jotain Sean Connery-aksenttia.

Edes Sydow ja Abraham eivät yllä omille tasoilleen. Tosin heille ei ole juuri mitään annettukaan. Heidän pääasiallinen tehtävänsä Inkvisiossa on olla tuomassa elokuvalle uskottavuutta. Elokuvan kannalta he eivät ole tarpeellisia ja ilmeisesti ovat sen itsekin huomanneet, sillä sen verran innotonta heidän työskentelynsä on.
Tämä on ensimmäinen elokuva jossa olen Mónica Cruzin nähnyt ja hän ei mitenkään vakuuttanut että häntä kannattaisi seurata tulevaisuudessakaan. Inkvisition aikana hän saa pääosin olla vain hiljaa, kyynelehtiä muutamaan otteeseen ja vinkua kerran kuin pistetty sika. Mutta kaiken sen hän tekee sellaisella asenteella, joka kielii halusta päästä pois kameran edestä.

Plussaa elokuvassa on se, että vaikka Sydow ja Abraham tuhlaavat lahjojaan tässä kuonassa, niin kiitos heidän apaattisuutensa, muut näyttelijät vaikuttavat yhtä hyviltä kuin hekin ovat. Joten kenenkään Lundgrenin ei todellakaan tarvitse hävitä kykyjään Sydowin ja Abrahamin rinnalla.
Ja tämän tasoiselle elokuvalle on oikeasti plussaa se, että sitä mainostetaan tunnetumman näyttelijän sukulaisuudella, eikä elokuvan oikeilla näyttelijöillä. Omilla ansioillaan Inkvisitio ei kauas pääsisi.
Mutta suurin plussa tulee tempusta jolla asiaa tutkivalle Taurolle osoitetaan miten Jeesus olisi kääntänyt silmää ylösnousemuksessa. Tauro myrkytetään aineella joka vie lyhyeen koomaan ja tungetaan luolaan. Kolmen päivän päästä Tauro herää ja ”nousee kuolleista.” ehkä turhan moderni idea, mutta hauska osoitus siitä, miten Jeesusta voitaisiin pitää eräänlaisena taikurina joka temppujensa avulla on hämmästyttänyt, kummastuttanut kansaa. Veikeä ajatus on myös se, että Jeesus olisi kuolemansa jälkeen vaihtanut henkilöllisyyttään ja olisikin Pietari. Hmm...

En suosittele elokuvaa kenellekään. Mielenkiintoisesta perusajatuksesta huolimatta kyseessä on erittäin pitkästyttävä elokuva. Ei olla tarpeeksi hyödynnetty näitä moderneja ajatuksia, jotta kyseessä olisi oikeasti tarinallisesti onnistunut teos ja toimintaleffaksi Inkvisitio on älyttömän hidas, ja kömpelö.
Inkvisitio kannattaa katsoa vain erehdyksessä, kun kaikki muut paitsi Wicker Manin remake on katsottu, tai kun on tolkuttomassa humalassa.
Aikansa voisi tosin käyttää huonomminkin, kuin katsomalla Inkvisitio, mutta voi sen käyttää paremminkin.
Mutta kuitenkin, perusidea moderneine ajatuksineen on sen verran mainio että sen ansiosta noustaan ylle yhden tähden.

Tähdet: **

Btw. Huomasin elokuvan katsottuani, että kyseessä oli kaiken lisäksi uusintaversio ja alkuperäisessä elokuvaversioinnissa näyttelivät Keith Carradine ja Harvey Keitel. Erinomaista.
Niin ja se musiikki? Pitäähän nyt Morriconen nimi huomioida, vaikka kyseessä ei Ennio olekaan, vaan hänen poikansa. Inkvisition musiikki on ihan kivaa pikkunättiä itämaisin virittein olevaa taustamusiikkia. Nimenomaan tausta-musiikkia, sillä se ei missään vaiheessa pääse esille kunnolla. Välillä ei meinaa huomatakaan elokuvassa olevan musiikkia. Mutta oletan että isäMorriconen vuoksi en osaa täysin puolueettomasti arvostella Andrea Morriconen musiikkia. Inkvisition musiikki on ihan kivaa, jokseekin väritöntä, mutta ainakin harmitonta.

Inkvisitio

...NOIR

Shoot 'em Up (2007)

Olen aina ollut sitä mieltä, että elokuvaa katsoessa ei saisi omata mitään innostusta etukäteen. Ei saisi olla mitään ”mä oon kuullut ett' tää on hyvä”-asennetta. Jos mitään, niin elokuvaa pitäisi lähteä katsomaan täysin pää tyhjänä, tai vielä parempi, sillä ennakkoasenteella että kyseessä olisi silkkaa sontaa. Tällöin alkuinnostus ei sumenna arvostelukykyä ja kaikki hyvä mitä elokuvassa on, on vain oikeasti hyvää. Negatiivinen asenne johtaa siihen, että ei ainakaan pety jos elokuva ei vastaa odotuksia.

Shoot 'em Upia lähdin katsomaan vastoin perusasennettani, innoissani. Olin nähnyt pätkän elokuvasta Clive Owenin vierailussa Conan O'Brienissa ja sen perusteella ajattelin kyseessä olevan leffan, joka olisi hubaa alusta alkaen. Tietenkin joka jutussa elokuvaan liittyen hehkutettiin elokuvan porkkana-osuutta, joten sekin kuulosti huisin hassulta. Nyt olen siis katsonut elokuvan ja mitä jäikään vetävän käteen?

Pettynyt? Ei, en pettynyt.

Tyytyväinen? Ei, en ole tyytyväinen.

Kaikenkaikkiaan Shoot 'em Up on vain ja ainoastaan ihan kiva toimintaleffa. Kaikki se hypetys mitä olin kohdannut kuullessani elokuvasta, ei vain pitänyt paikkaansa. Hieman samoin kävi Snakes On A Planen kohdalla. Elokuvajulkaisut ja netti olivat täynnä sitä kuinka cool elokuva se tulisi olemaan ja lopputulos osoittautui niin paskaksi, ettei sitä voi itkemättä edes haukkua (Snakes On A Plane-nimi on paras osa siinä)

Shoot 'em Up ei uudista genreä, ei edes hätyyttele toiminnan merkkipaaluja (esim. Terminator tai Die Hard.) Shoot 'em Up vain tekee vallan mainiota, mutta tasapaksua työtä. Jos käytetään Terminatoria esimerkkinä, niin Shoot 'em Up on Terminatoreista kolmas. Ihan kivaa viihdettä, mutta en ostaisi itselleni, ennen kuin löytäisin sen alekorista.

Jos en olisi sortunut odottamaan liikoja, niin en näe mitään syytä miksi en tuolloin elokuvaa hehkuttaisi. Kaikki merkit elokuvassa olivat lupaavia. Laadukas näyttelijäkaarti Owenista Paul Giamattiin houkutteli kovin. Ei siis ollut tarjolla niitä perinteisiä Joe Laroja ja Frank Zagarinoja (siis keitä?) Tieto siitä, että enemmän kyynisen draamakomedian puolelta tuttu jokamies Paul Giamatti esittäisi kylmäveristä tappajaa, oli mielenkiintoinen ajatus. Tässä se turpea Sidewaysin Merlotmies lahtaamassa populaa vasemmalta ja oikealta. Clive Owen ei mitenkään vastaavaa kutkutusta aiheuttanut ajatuksena coolina ”man without a name”-hahmona, mutta tasokkaanan näyttelijänä Owenia oli helppo pitää jo ajatuksena oikeana. Tietenkin Monica Bellucci laktoosi intoleranssia aiheuttavana maitotissinä kuulosti myös mukavalta. Onhan Bellucci paitsi hyvä näyttelijätär, niin myös aivan himmeän hyvän näköinen. Ja kun ollaan toimintagenressä, niin ennemmin Bellucci kuin Kathy Bates (ei millään pahalla Batesia kohtaan, hän kun on erinomainen näyttelijätär myöskin.) Ja jokainen heistä näyttelijöistä tekeekin sopivan laadukkaan suorituksen Shoot 'em Upissa. Vaikkakaan kukaan heistä ei pääse juuri erityisemmin loistamaan. Hauskinta taatusti on ollut Paul Giamattilla. Sillä hän pääsee sentään esittämään pariin otteeseen hullun miehen naurua. Poislukien Giamattin hullun miehen nauru, ovat sekä Owen että Giamatti saaneet aivan identtiset hahmot suoritettavakseen. Molemmat ovat kaikkia muita fiksumpia, kertovat yhtä huonoja puujalkavitsejä ja ovat oman ammattinsa kirkkaimmat tähdet. Heidät erottaa habitustensa lisäksi vain siitä, että Owen on heistä se naama peruslukemilla taukoamatta oleva ja Giamattilla,,, niin se hullun miehen nauru.

Belluccin hahmo heitetään romukoppaan alkuesiintymisensä jälkeen. Alkuun Belluccin hahmolla esitetään olevan selkeä oma itsepäinen tahto, mutta kohta hänen roolinsa jätetään kantamaan vauvaa ja vinkumaan silmät märkinä. Sääli, sillä ne pari alun kohtausta Belluccilla olivat erinomaisia (kohtaus jossa Owen saapuu Belluccin luokse ja kohtaus jossa Bellucci hankkii kujalla. lisärahaa vauvaa varten.) Näyttelijät tekevät kuitenkin sen, mitä heiltä odotetaankin ja yleisesti toimintagenreä ajatellen, he ovat kaikkea muuta kuin Joe Lara.

Tämänkaltaisissa elokuvissa juoni on sivuseikka ja ulkoasu kaikki kaikessa. Shoot 'em Upissa on kuitenkin suht' onnistunut tarina, joten sitä seuraa ihan kohtuullisella mielenkiinnolla. Lyhykäisyydessään tarina kulkee tällätavoin: Owen suojelee vauvaa. Giamatti ampuu vauvaa. Muutama selityspätkä kertomaan miksi näin on.

Mutta mitä siitä. Kyseessä on elokuva jonka mainostetaan olevan takakannen mukaan ”tiivis, tyly ja räävittömän hauska pulssia nostattava adrenaliiniryöppy.” ei sitä lähdetä valtaosaltaan katsomaan siksi, että saataisiin nähtäväksi jokin Citizen Kane: Judgement Rosebud. Shoot 'em Upeja lähdetään katsomaan ensisijaisesti sillä ajatuksella, että nyt nähdään laadukkaasti tehtyä toimintaa, jossa on kuumia kissoja, rosoposkisia pahiksia, kivileukaisia sankareita, paljon räjähdyksiä ja vauhtia enemmän kuin eduskunnassa huuhaapuheita. Shoot 'em Upeja katsotaan, koska niissä tapetaan populaa hassuilla ja eriskummallisilla tavoilla. Se tahdotaan nähdä toiminnan, ei Talon Jalavan Varjossa vuoksi. Ja tässä mielestäni Shoot 'em Upin suurin ongelma piileekin. Se yrittää aivan liikaa miellyttää katsojan odotuksia siitä, mitä siltä odotetaan. Siksipä Shoot 'em Up on tungettu aivan liian täyteen niitä erilaisia tapoja käyttää pyssyä pahisten lahtaamiseen. Välillä sitä luuli katselevansa jotain arkistojen kätköistä löydettyä MacGyver-jaksoa, joka oli hyllytetty liiallisen verenroiskutuksen vuoksi. Ja se porkkana? Kaksi kertaa täsmälleen sama idea ja pari muuta turhaa leikittelyä porkkanan hyödyllisyydellä. Ja ken on nähnyt Die Hard kakkosen, on jo periaatteessa nähnyt sen porkkatempunkin jääpuikon muodossa.

Koska Shoot 'em Up on ahdettu täyteen niitä jekkuja, niin pian niitä ei enää erotakaan toisistaan ja ne eivät tunnu juuri kovin kummoisilta. Vertailukohdaksi voidaan ottaa Jason Stathamin Crank, joka on näistä kahdesta suositeltavampi, mutta oikeastaan vain siksi että se tuli ensin. Cank on hyvin samanlainen kuin Shoot 'em Up. Molemmissa pyrittiin jatkuvaan liikkeeseen, monimuotoisiin tapoihin saada aikaiseksi ruumiita ja molemmat olivat täynnä kettuilua genren tunnusmerkkejä kohtaan.

Crank vie voiton muutaman seikan vuoksi.
A. Crank ei alleviivannut niitä genrevitsejään, kun taas Shoot 'em Up lausuu niitä ääneen toistuvasti.
B. Crankin geneerinen konerocktausta rytmitti paremmin elokuvaa. Shoot 'em Up käyttää pehmohardrockbiisejä, jotka kuulostavat enemmän naapurin perjantai-illalta, kuin agressiivisen action puuskutukselta.
Crankin valaistus oli kenties tylsän perinteinen, mutta Shoot 'em Upin homesävy on masentavan näköistä katseltavaa.

Parasta Shoot 'em Upissa on keino kertoa tarina juostessa. Hyvä on, kyseessä ei ole mikään uusi idea, koska jo aiemmin mainitsemani Terminator kertoi pääosan tarinastaan henkilöiden paetessa Ah-nuldia. Myös Shoot 'em Upin tarinankerronta tulee jatkuvassa liikkeessä ollessa ja tämänkaltaisessa elokuvassa se on vain eduksi, sillä tällöin katsojalle ei anneta liikaa aikaa rauhoittua. Kaikkea vyörytetään sitä tahtia silmille, että aikaa tupakkatauolle ei jää. Ja jos aiemmin ei olisi jo tullut Crankia ja etenkin, jos jo vuonna '94 ei olisi jo tullut Charlie Sheenin elokuvaa The Chase, niin varmasti Shoot 'em Up olisi tuntunut mielestäni huomattavasti paremmalta elokuvalta.

The Chase?

Kyseisessä elokuvassa Charlie Sheen ajautuu kaappaamaan Kristy Swansonin suklaapatukalla (vrt. porkkana) ja kohta on kaikki mahdollinen pariskunna perässä. Kuten Shoot 'em Upissa, myös The Chase-elokuvassa kaikki kerrotaan vauhdissa puujalkavitsien lomassa ja taustalla soi pehmohardrock (tai The Chasen tapauksessa pehmopunkpop.) Shoot 'em Up on parempi kuin The Chase, mutta jälkimmäinen osoittaa ettei ole mikään lajityypin uudistaja,,, ja tuskin on The Chasekaan mikään innovatiivisuuden tukijalka ollut.

Kaikkinensa Shoot 'em Up on ihan kivaa laadukasta toimintaviihdettä Crankin hengessä. Eli jos ei odota liikoja, niin tästä saa vallan mainiota ajantappoa aikaiseksi. Ei mikään unohtumaton klassikko, mutta ikävin sanoin, ihan kiva.

Shoot 'em Up

Crank

The Chase

Tähdet: ***

Btw. Olisin antanut elokuvalle vain kaksi tähteä, mutta siinä on niin funky Bondmainen lopputekstiosuus, että se ansaitsee jo yksinään yhden tähden.

...NOIR

K.J.S. (D.O.A., 1988)

Heti alkuun on mainittava, että K.J.S. on uusintaversio samannimisestä elokuvasta vuodelta 1950, mutta on pari syytä miksi käsittelen nyt nimenomaan tätä vuoden 1988 versiota. Ensimmäinen syistä on se, että minulla on omassa kokoelmassani tämä uudempi versio, joten sen käsittely on helpompaa. Toisekseen, ja tämä on äärimmäisen harvinaista. Vuoden '88 versio on mielestäni siitä harvinainen uusintaversio, että se ei ole vain onnistunut, mutta on mielestäni jopa parempi kuin alkuperäinen teos. Sellaista ei satu vastaan kovinkaan usein. Nopeasti ajateltuna ainoastaan Ocean's 11 on uusintaversiona alkuperäistä onnistuneempi. Samaa voitaisiin sanoa kyllä Carpenterin The Thingista ja Cronenbergin Kärpäsestä, mutta molemmat niistä muuttamat alkuperäistä konseptia niin dramaattisesti, että niistä ei oikeastaan voida puhua uusintaversioina, kuin pikemminkin uusina elokuvina. En kuitenkaan nyt vertaile uutta ja vanhaa keskenään tätä enempää, sillä tämä K.J.S. on tässä tapauksessa vain elokuva, jolla ei ole yhdistäviä siteitä muihin yksittäisiin elokuviin. Tässä tapauksessa K.J.S.-elokuvaa käsitellään vain omana yksilöllisenä tarinana ja sellaisenaan kyseessä on erinomainen elokuva.

Tämä elokuva muuten sisältää tarinansa lisäksi loistavia kuvallisia ideoita, joten siitä saa paljon iloa silmille, että aivoille.

Tarina aloitetaan hienosti ukkosenjyrinän säestämällä mustavalkoisella kuvalla, joka heti alkujaan tuo esiin tarinan vahvan film noir-tunnelman. Kuvassa näytetään aluksi vain yksityiskohtia sateisista kaduista, roskista maassa, päähenkilömme sateen runtelemista hiuksista ja muusta vihjailevasta, raukean viulumusiikin tahdittamana. Kohta musiikki voimistuu, funky rumpuosio ja paksu bassoääni, kun poliisiasemalle saapuneen päähenkilömme henkilöllisyys paljastetaan. Kyseessä on Dennis Quaidin esittämä Dexter Cornell, joka ensitöikseen ilmoittaa tapahtuneen murhan ja uhrina on hän itse. Alkaa kuulustelu jossa todetaan jo kuuden ihmisen kuolleen tähän astisten tapahtumien vuoksi, mutta vielä ei tiedetä keitä he ovat ja miksi he kuolivat.

Poliisiasemalla voimistetaan vanhaa dekkarihenkeä, kun tupakansavu leijailee huoneessa, kytät ovat kovanaamoja ja kyllä, valo jopa siivilöityy tuulettimen läpi. Tämä elokuva ei pelkästään huomioi vanhoja Bogarteja, mutta myös osoittaa heti alkuunsa kunnioitustaan alkuperäiselle versiolle, joka kuten arvata saattaa oli film noir-elokuva.
Poliisi asettaa nauhurin äänittämään ja itse elokuva voi siirtyä värien maailmaan ja kertomaan oman tarinansa. Cornell on äidinkielen opettaja joka selkeästi on se koulun cool-maikka, johon tytöt ihastuvat ja pojat pitävät esikuvanaan. Indiana Jones-elokuvat nähneet muistanevat Jonesin opettajaosuudet ja kyseessä on hyvin samanlainen tunnelma. Cornellin lisäksi muusta massasta erotetaan heti alkupuolella kolme henkilöä, joista kaksi vaikuttavat tarinaan ratkaisevasti ja yksi, joka on selkeästi tuotannollinen tekijä. On Daniel Sternin Petersham, joka osoitetaan katsojalle Cornellin ystävänä ja kollegana. On Robert Knepperin Lang jonka kirjaluonnoksen Cornell on luvannut arvioida, mutta ei ole vieläkään sitä tehnyt ja tämä seikka saa Langin uhkailemaan itsemurhalla. Ja sitten on Meg Ryanin söpö Fuller, joka on elokuvassa toistuvista esiintymiskerroistaan huolimatta, vain tuodakseen jonkinlaista romantiikkaa mukaan. Näiden henkilöiden lisäksi ensimmäisten 10 minuutin aikana näytetään kolme muuta seikkaa jotka ovat tarinan kannalta erittäin tärkeitä. Cornellin toimisto, Langin kirjaluonnos ja tervahauta. Cornell on entinen kirjailijanero, joka on menettänyt suurimman innostuksensa ja on tyytynyt olemaan vain se cool maikka ja häntä ei voisi vähempää kiinnostaa jonkin näsäviisaan oppilaan kirjan arvostelu. Lukematta kirjaa Cornell antaa kirjalle arvosanaksi A ja saa samantien huomata Langin tehneen itsemurhan. Lienee turhaa odotella kronologisen tarinan oikeisiin kohtiin, jotta voin jatkaa tätä arvostelua, joten paljastukset tulevat nopeaan tahtiin. Langin kirja on tämän elokuvan kiintopiste ja tavallaan juuri kirja itsessään on se ”mistaken identity.” On siis tämä näsäviisas, mutta hyvin älykäs oppilas Lang, jonka kirjan Cornell arvosteli lukematta sitä. Kirjan vuoksi Cornell myrkytetään hänen tietämättään. Vaikka elokuvaa ensikertaa näkevälle tuleekin todennäköisesti yllätyksenä, että Cornellin myrkyttäjä on hänen paras ystävänsä, eli Sternin esittämä Petersham. Petersham on turhautunut opettaja, joka tuntee polkevansa paikoillaan ja nekin vähät askeleet joita hän ottaa, hän ottaa Cornellin ansiosta. Petersham on eräänlainen Cornellin sidekick, jonka funktio on pysytellä toistuvasti taka-alalla, puhua vain kun puhutellaan. Eräänä päivänä Petersham poikkeaa Cornellin toimistoon tapaamaan ystäväänä ja tämän ollessa poissa, päättää hän tappaa aikaa lukemalla pöydälle jätetyn kirjan, Langin kirjan. Petersham uskoo kirjan olevan parasta mitä hän on ikinä lukenut. Parempaa kuin mihin hän itse tulee koskaan pystymäänkään ja hän aikoo varastaa sen keinoja kaihtamatta. Joten Petersham heittää Langin katolta, luoden täten uskomuksen että Lang teki itsemurhan. Miksi kukaan muuta uskoisikaan? Lang on jo osoittanut itsetuhoisia aikeita ja hänen perhehistoriansa on väkivaltainen, joten asiaa ei tutkita sen enempää. Petersham myös uskoo että hänen on tapettava Cornell, koska Cornell on lukenut Langin kirjan ja on täten uhka Petershamille. Hieno idea tässä onkin se, että Petersham pitää edelleenkin Cornellia ystävänään ja ainoa syy myrkytykselle on se, että Cornell tietää kirjasta. Mutta mitä Petersham ei voinut tietää tehdessään kuolemmavan päätöksensä oli se, että Cornell ei ollut lukenut kirjaa, joten hän ei olisi oikeasti ollut mikään uhka Petershamille. Joten nyt Petersham on tappanut sekä Langin, että Cornellin, mutta kuten kaikissa hyvissä murhadekkareissa, vyyhti alkaa purkautumaan ja peitelläkseen tekosiaan on tapettava enemmän ihmisiä. Kun Petersham kuulee, että Cornellista avioeroa ottava vaimo on ollut suhteessa Langiin, on hän myös nyt uhka Petershamille. Mutta jos Cornellin vaimo liittyy jotenkin Langiin ja saattaa täten tietää jotain joka haittaisi Petershamin suunnitelmia, niin kuka muu saattaisi olla vielä haitaksi hänelle?

Cornell rupeaa tuntemaan myrkytyksen vaikutuksen ja hakeutuu sairaalaan, jossa kuulee aineen olleen elimistössä jo niin kauan, että se on lopullinen tuomio hänelle. Elinaikaa on joko 48 tuntia, tai elimistön rasituksen määrästä johtuen vain 24 tuntia. Paniikissa Cornell juoksee vanhaan kotiinsa vain huomatakseen, että joku iskee vaimon hengiltä. Cornellille selviää myös että Langin kuolema ei ollut itsemurha. Joten koska katsojalle tarina aukeaa samaan tahtiin kuin Cornellille, niin tähän mennessä katsoja tietää vain, että Cornell on myrkytetty, vaimo kuollut, Lang kuollut, Cornellia epäillään vaimon ja Langin kuolemista, mutta ei vielä kuka tai miksi. Onko kaiken takana Cornellin opettajakollega Corey, joka oli kiukkuinen kuullessaan Cornellin suositelleen Petershamia paikalle, joka olisi Coreyn mielestä kuulunut hänelle? Onko kaiken takana Meg Ryanin Fuller jonka kanssa Cornellilla oli humalainen yhden yön suhde ja joka tuntuu ilmaantuneen kuin tyhjästä Cornelliin kylkeen? Jälkimmäinen osoittautuu nopeasti viattomaksi, mutta koska Cornell tarvitsee apua, on Fullerin oltava apulainen vaikka vasten tahtoaan. Fullerin päätöksessä avustaa Cornellia autta se seikka, että Cornell kiinnittää superliiman avulla heidän kätensä yhteen. Vaikkakin Fuller on nyt vastahakoinen Cornellin apulainen, niin edellenkään hän ei tarinan kannalta tuo mitään tarpeellista mukaan, kunhan nyt vain näyttä söpöltä ja toimii eräänlaisena syynä saada Cornellin ajatukset ääneen puhutuksi. Entäpä sitten se opettajakollega Corey? Ei, ei hänkään. Jos kumpikaan heistä ei liittynyt mitenkään Cornellin myrkyttämiseen ja muitakaan ehdokkaita ei ole, niin voisiko olla niin että kannattaa unohtaa oma murha ja keskittyä muihin tekijöihin. Joten Cornell siirtää kiinnostuksensa Langiin ja Langin historiaan. Langin isä oli ilmeisesti murtovaras joka tuli ammutuksi murtoyrityksen yhteydessä. Murron kohteena ollut rouva Fitzwaring tunsi asiasta syyllisyyttä ja otti Langin suojatikseen. Cornell lähtee siis ottamaan selvää, josko rouva Fitzwaring olisi jotenkin tärkeä Cornellin itsensä kannalta. Cornellista vaimoon, vaimosta Langiin ja Langista rouva Fitzwaringiin. Fitzwaring-osuus ei liity Cornelliin, vaan on täysin oma tarinansa. Kyseessä on eräänlainen Chinatown-sivujuonne. ”Tiedättehän se hän on siskoni, hän on tyttäreni.” rouva Fitzwaringin kautta tarinaan tulee mukaan hänen tyttärensä Cookie ja kovaotteinen autokuski Bernard. Näistä ensimmäinen on ottanut Langin kuoleman raskaammin kuin muut osasivat olettaa ja jälkimmäinen tekee kaikkensa piilotellakseen syytä rouva Fitzwaringin, Cookien ja Langin suhteeseen. Ajan myötä paljastuu nimittäin se, että Langin isä ei ollut murtovaras joka murtautui Fitzwaringin asuntoon, vaan hän meni kiristämään rouva Fitzwaringia. Rouva Fitzwaring on kaupungin arvostettua julkkiskermaa ja hänen ”likaisesta” suhteestaan Langin rikollisisään syntyi lopputuloksensa Lang ja tieto tästä voisi pilata rouva Fitzwaringin maineen, joten Langin isä oli ammutava murtovarkaana. Tässä syy miksi rouva Fitzwaring kasvatti Langin kuin omana poikanaan, koska Lang oli hänen poikansa. Cookiella puolestaan oli suhde Langin kanssa, ilman että kumpikaan heistä tiesi olevansa toistensa verisukulaisia, sisaruksia. Cornellin tungettua nokkansa asiaan, alkaa väärinkäsitysten suma joka johtaa salaisuuksien paljastuksiin. Cookie luulee äitinsä rouva Fitzwaringin tapattaneen Langin, koska halusi pitää heidät erillään. Rouva Fitzwaring luulee Cornellin tietävän Langin olevan hänen poikansa. Cornell olettaa ilman parempaa syytä, että myrkytyksensä lähde löytyy rouva Fitzwaringista. Bernard saa tehtäväkseen tappaa ja hävittää Cornellin siinä uskossa että Cornell tietää Cookie-Fitzwaring-Langista. Tässä tulee tarpeeseen alussa ohimennen näytetty tervahauta, sillä sinne on viemässä Cornellin tie. Bernard tappaa vahingossa Cookien ja ajautuu itse tervahaudan syleilyyn. Rouva Fitzwaring pelkää paljastuksia ja tappaa itsensä. Alussa sanoin tevahaudan olevan tärkeä seikka tarinan kannalta, niin en tarkoittanut sillä sitä, että sinne saa upotettua ruumiita. Syy miksi tervahauta on tarinan kannalta tärkeä on sen sijainti koulun lähettyvillä . Bernard vie Cornellin tervahaudalle, joka vie Cornellin koulualueelle, joka vie Cornellin toimistoonsa, joka vie tarinan loppuun. Se tässä elokuvassa onkin erittäin hienoa. Jokainen paikka ja tavara on kuvassa syystä. Niitä ei painoteta kovinkaan paljoa, mutta kun syy selviää, niin huomaa miksi se oli alunperin näytettykään. Joten elokuvan aikana ripotellaan paljon vihjeitä, joiden huomaaminen saa ymmärtämään loppuratkaisua, tai loppuratkaisuja enemmän.

On siis enää loppuratkaisun aika.
Vaimo kuollut, Lang kuollut, Cookie kuollut, rouva Fitzwaring kuollut, Bernard kuollut, Fuller viaton ja Corey viaton. Tietäen aikansa olevan lopussa ja kaikkien teiden vineen umpikujaan, Cornell hajottaa toimistoaan ja aloittaa dokaamisen. Sitten se valkenee. Turha miettiä kenellä oli motiivi myrkytykseen, vaan miten myrkky oli joutunut hänen sisälleen. Petersham oli tarjonnut pulloa Cornellille josta ei ollut itse halunnut naukkua ja Petersham, jonka vaimo on lääkäri ja jonka kautta saisi keikattua ties mitä aineita. Cornell kutsuu Petershamin luokseen toimistolle ja haluaa vain tietää miksi paras ystävä tappaisi hänet. Petersham kertoo kirjasta ja halustaan saada se omakseen ja kaikki kirjasta tietävät tuli poistaa kuvioista. Ikävä kyllä se johti Cornellin tappoon, vaikka paremmalla tiedolla Petersham olisi tiennyt ettei Cornell ollut lukenut laisinkaan kyseessä olevaa kirjaa. Kuten Cornell asian ilmaisee: ”siitäkö tässä onkin kyse? Opiskelijan surkeasta kotiläksystä.”

Loppu on toteutettu erittäin onnistuneesti. Kuva palautuu takaisin voimakkaan mustavalkoiseksi ja takautumana kerrotun tarinan poliisikuulustelu päättyy.
Lopulta Cornell vain kävelee pois kuvasta ukkosenjyrinän tahdittamana. Katsoja tietää että Cornell tulee kuolemaan, mutta sitä ei näytetä meille. Ratkaisu jonka onnistuneisuutta korostaa vielä se seikka, että Cornell on aiemmin todennut tuntevansa olonsa enemmän elossaolevaksi kuin koskaan aiemmin. Joten Cornell saa poistua katsojan silmisää elävänä, mutta ilman että voisi poistaa sitä tietoa, että kaikki loppuu kuitenkin pian.

Elokuva osoittaa tietämyksensä film noir-genreä kohtaan useaan otteeseen. Kyse ei ole pelkästään alun ja lopun sateista ja mustavalkoisesta kuvasta, vaan pitkin elokuvaa valon ja varjon keskinäinen suhde on erittäin tärkeä. Kaikkialla on salaisuuksia. Ja hyvin huomattava seikka on se, että heti kun katsoja saa tietää Cornellin olevan myrkytetty, alkaa kuvassa näkymään enemmän kallistuneita kuvakulmia, jotka osoittavat tavallisuuden järkkyneen. Henkilökohtaisesti pidän myös kovasti elokuvan perusideasta jossa tavallinen ihminen saa kuulla olevansa pelinappula jossain lpulta triviaaliksi paljastuvassa leikissä. Tämä tuo mieleeni kovasti Franz Kafkan Oikeusjutun jossa Josef K pidätetään ilman mitään näkyvää syytä. Samoin Dexter Cornell on myrkytetty ilman mitään varsinaista syytä ja sen myrkyttäjän henkilöllisyyden paljastus ja varsinainen syy osoittautuvat elokuvan aikana sivuseikoiksi. Tärkeämmäksi nousee oman tahdonvoiman palauttaminen sille tasolle jossa se oli ennen ajautumista apaattisuuden olotilaan. Dexter Cornell on henkilönä eräänlainen entinen lapsitähti, joka kokee teini-iässä sen kohtalon, että ei ole enää tarpeeksi lapsi lasten rooleihin, mutta ei vielä aikuinen aikuisten rooleihin. Jos kuitenkin on onni myötä, niin myöhemmin hän tekee paluun parrasvaloihin ja on jälleen samassa asemassa kuin lapsitähtenä, nyt vain aikuisena. Cornell on joskus omannut uskoa itseensä ja työhönsä, mutta oli jossain vaiheessa matkaa kadottanut sen ja vasta lähestyvä kuolema palautti sen hänen mieleensä.

Elokuva on hyvin suositeltava heille jotka etsivät hyvn rytmitettyä ja monipolvista vanhan ajan dekkaria. Ja vaikka niin kovin tahtoisin antaa elokuvalle täyden viisi tähteä, niin joudun pudottamaan yhden pois Meg Ryanin vuoksi. Niin söpö kuin Meg Ryankin tässä elokuvassa on, niin hänen hahmonsa on aivan turha. Hän ei palvele mitään muuta tarkoitusta, kuin että saadaan Cornellin hahmolle hässimiskohtaus. Ja niin kivaa kuin se onkin, rikkoo se muuten hyvin rakennetun tarinan tasapainoa.

Dennis Quaid tekee Cornellin roolissa erään parhaimpansa tähänastisella urallaan. Hänen poikamainen, mutta samalla sopivan miehinen olemuksensa toimii hyvin saadessaan katsojan seuraamaan tarinaa hänen kannaltaan, niin hyvässä kuin pahassakin.
Kuitenkin Kuollut Jo Saapuessaan todisti sen seikan, kuinka tälläisiä elokuvia ei enää juurikaan tehdä. Tarkoitan siis elokuvia joissa luotetaan kivenkovaan tarinan tehoon ja ammuskelut sun muut jätetään sivuseikoiksi palvelemaan tarinaa, ei jyräämään sitä.

Tähdet: ****

K.J.S. (1988)

K.J.S. (1950)
...NOIR

Merry Christmas Mr. Lawrence (1983)

Kun lähes 20 vuotta sitten ensimmäistä kertaa katsoin elokuvan Merry Christmas Mr. Lawrence, oli valintakriteerinäni se että elokuvassa näytteli David Bowie. Tuolloin muut elokuvan kantavat nimet kuten Ryuichi Sakamoto, Takeshi Kitano ja ohjaaja Nagisa Oshima olivat minulle vielä tuikituntemattomia. Tom Conti kyllä näytti lievästi tutulta. Sittemmin kukin noista edellämainituista nimistä on tullut hyvinkin tutuksi ja kaikki kiitos juuri elokuvalle Merry Christmas Mr. Lawrence. Jo heti elokuvan alussa soiva Sakamoton säveltämä teemakappale kietoi pauloihinsa. Samalla tavalla kuten esimerkiksi Tähtien Sodan intro tekee. Heti kun kuulet ne ensinuotit, olet kadottanut kaiken ulkopuolisen ja katsot kuvaruutua kuin olisit hypnotisoitu. Siinä missä John Williams läväytti musiikillaan kasvoillesi, Sakamoto tekee saman äärimmäisellä herkkyydellä. Syy miksi aloitan tämän nimenomaan Sakamoton kautta on siinä, että Sakamoto on elokuvan tärkeimpiä elementtejä, ei vain sävellystensä kautta, vaan koska hän on tarinan yksi neljästä päähenkilöstä. Ja elokuvan pääpainotus on Bowien ja Sakamoton välisessä suhteessa. Jos elokuvasta kertoo vain äärimmäisen lyhyesti, niin ensimmäiseksi vertailukohdaksi nousee elokuva Kwai-joen Silta (The Bridge On The River Kwai, 1957.) Molemmissa Japanilaisten pitämälle vankileirille tuodaan brittisotilas, jonka tulo muuttaa vankileiriin jo syntyneen harmonian. Lawrencen Celliers (Bowie) ja Kwain Nicholson (Guinness) ovat molemmat jäykähkön suoraselkäisiä sotilaita, jotka saadessaan päähänsä jonkin tavoitteen, tekevät kaikkensa saadaksensa tuon tavoitteensa täytettyä. Mutta siihen oikeastaan yhtäläisyydet loppuvatkin näiden elokuvien välillä. Kun Kwai keskittyi enemmänkin kahteen ihmiseen: Nicholsoniin, jonka itsepäinen kunniatunto sai hänet harhautuneesti avustamaan Japanilaisia sillan rakennuksessa. Ja Shearsiin (William Holden) jonka ainoa motivaatio koko elokuvan aikana, oli vain päästä mahdollisimman kauaksi Japanilaisista. Shears edustikin elokuvan perinteistä Papillon-hahmoa, joka tahtoi vain harrastaa vankikarkuruutta ja siten toi elokuvan actionainekset. Kwai-joen Silta on erinomainen elokuva, mutta poislukien Nicholson, on kyseinen elokuva kuitenkin suht' perinteinen ison rahan sotatoiminta (vrt. Pearl Harbor, Olimme Sotilaita.) Siten myös ymmärrettävästi helpommin sisäistettävä elokuva massayleisön silmin. Kwain voi katsoa joko vain toimintana, tai syvällisempänä kuvauksena ihmisluonteiden eroista. Vaikkakin Merry Christmas Mr. Lawrence sijoittuu Japanilaisten pitämälle sotivankileirille ja vaikka Lawrencen ”idyllin” muuttaa myös uppiniskaisen brittisotilaan tulo, on Lawrence täysin erilainen elokuva. Ensinnäkin Lawrence ei sisällä toimintaa juuri nimeksikään, joten puhtaana viihteenä sitä ei kannata katsottavaksi valita. Sota on jossain hyvin kaukana Lawrencen todellisuudesta. Toisekseen tämän hyvin (hiljaisesti) puheliaan elokuvan pääpaino on ihmisten kyvyssä sopeutua toistensa seuraan, ei missään suuren luokan tapahtumassa. Merry Christmas Mr. Lawrence on elokuva, josta lähes jokainen sen nähnyt on pitänyt. Se on kerännyt useita palkintoja ja suopeat arvostelut. Mutta silti se on jäänyt elokuvaksi, jota moni ei muista. Lawrence ei ole mitenkään erityisen vaikea elokuva, tai massayleisölle sopimaton, mutta se kuuluu samaan sarjaan elokuvia kuten The Fountain tai Ghost Dog. Sitä ei pidä vain katsoa, vaan se tulee tuntea. Elokuvassa on neljä tarinan kannalta tärkeää henkilöä, joista kaksi suuremmassa osassa. On elokuvan nimihenkilö Lawrence (Tom Conti) joka toimii elokuvan eräänlaisena kertojana. Lawrence itse on eräänlainen tulkki, joka koettaa pitää rauhaa yllä vankileirissä ymmärtämällä molempien näkökannat. Vaikka Lawrence on itsekin sotavanki, ei hän erityisemmin syytä Japanilaisia mistään erityisestä. Hänen silmissään on vain harmaan eri sävyjä, ei mustaa ja valkoista. Ja Lawrencen silmissä vankileirissä on paras mahdollinen demokratia vallassa ja hän on sopeutunut tilanteeseen. Sitten on Japanilaisten vastine Lawrencelle, Hara (Takeshi Kitano) joka ei tunne vanginvartijan, saatikka sotilaan työhönsä muuta yhteyttä, kuin että se on työtä sekin. Hara tekee sen mitä käsketään, koska jonkun se on kuitenkin tehtävä. Siinä mielessä Hara on Lawrencen tavoin siirtänyt itsensä tapahtumien ulkopuolelle, että vaikka hän joutuu toteuttamaan ylempien käskyjä, ei hän ota itse siihen kantaa, tai tunne asioita henkilökohtaisina. Vaikka sekä itse Lawrence, että Hara ovat sivuhenkilöitä, ovat he koko elokuvan kannalta tärkeitä, sillä he molemmat toimivat suorassa yhteydessä elokuvan tärkeimpiin pääosiin. Ja ne tärkeimmät pääosat ovat tietenkin Bowien Celliers ja Sakamoton Kapteeni Yonoi. Erikoisinta Celliersissa ja Yonoissa on se, että he ovat molemmat täsmälleen samanlaisia henkilöhahmoja, mutta molemmat näkevät toisensa aivan erilaisina. Kumpikin heistä uskoo velvollisuudekseen osoittaa omaa ylivertaisuuttaan, mutta molemmat sortuvat toistuvasti näyttämään kuinka epävarmoja ihmisiä he ovatkaan loppujen lopuksi. Kumpikan heistä saattaa antaa ymmärtää, että heidän oman arvon tuntonsa johtuu kunnioituksesta omaa maatansa kohtaan. Mutta molemmat ovat oikeasti, vain ja ainoastaan jääräpäisiä nulikoita. Kun Yonoi käskee jotain, Celliers kiukuttelee ja kapinoi. Joka johtaa siihen, että Yonoi katsoo hänen arvovaltaansa loukatun ja rankaisee Celliersia. Celliers ei alistu, vaan jälleen kiukuttelee, joka taas johtaa rangasitukseen, joka johtaa kiukutteluun. Lopulta molempien keskinäinen murjotus johtaa molempien tuhoon. Ja se kaikki tapahtuu turhaan, sillä kumpikaan ei asiassa edusta omaa maataan, tai sodan eri osapuolia. Bowien ja Sakamoton valinnat rooleihinsa osuvat täydellisesti kohdilleen. Bowien peribrittiläinen tapa olla nokkapystyssä, kirkkaat silmät ja arjalaista super-rotua edustava habitus tekevät hänestä sopivan ärsyttävän nulikkamaisen hahmon. Kun vastaavasti söpö syntikkapoppari Sakamoto (joka muuten oli syntikkapoppari yhtyeessä Yellow Magic Orchestra ja varmasti monien mielestä söpökin) on sopivan lapsekkaan näköinen ja oloinen, ja ennenkaikkea erinomaisen epävarman oloinen näyttelijänä sopiakseen Yonoin rooliin. Yonoin hahmoon kun kuuluu olennaisena se läpipaistava ajatus siitä että ”saanko minä kunnioitusta ja miten saan kunnioitusta.” Ja tuohon ajatukseen kiteytyykin oikeastaan koko Merry Christmas Mr. Lawrencen henki. Mutta jos elokuvan henkilöhahmot eivät osaa, tai uskalla löytää itsestään kunnioitusta omaa itseään kohtaan, niin miksi sitä saisi muiltakaan osakseen. Elokuva on hyvin suositeltava heille, jotka hakevat elokuvaltaan muitakin viihdearvoja kuin vain toimintapuolen, tai vauhdin ylipäätään. Merry Christmas Mr. Lawrence tuskin räjäyttää kenekään tajuntaa, tai sitten se tekee juuri niin, mutta se varmasti on elokuva joka on katsomisen arvoista ajankulua. Synkästä yleisilmeestään huolimatta, se jättää jälkeensä positiivisen tunteen. ...Mutta, se pitää katsoa silloin kun jaksaa keskittyä näkemäänsä. Ja jos elokuvan loppupuolella tuleva kohtaus, jossa Bowie astuu mestauksen eteen ei kosketa, on sinulla sydän umpiluuta.

Niin ja mitäkö elokuvan nimi oikein tarkoittaa? No, joulu on aina joulu.

Tähdet: *****

Nähtyäsi elokuvan Merry Christmas Mr. Lawrence, suosittelen seuraavia teoksia jatkamaan sen tunnelmaa:
-Vaikka Nagisa Oshima on ison profiilin Japanilainen ohjaaja, jonka tunnetuin teos lienee Aistien Valtakunta (Ai No Corrida, 1976,) joka on kerännyt mainetta pääosin suorasukaisen seksuaalisuutensa vuoksi. Suosittelen itse kuitenkin henkilökohtaisesti katsottavaksi hänen tuoreempaa tuotantoaan elokuvan Tabu (Gohatto, 1999) muodossa.
-Ryuichi Sakamotolta kannattaa etsiä kokoelma nimeltä 1996. Mitä siitä ei löydy, ei osaa heti toivoakaan.
-Takeshi Kitano on tehnyt elokuvia enemmän kuin tarpeeksi, mutta voisit valita huonomminkin kuin tämän erinomaisen Yakuza-elokuvan Sonatine (1993.) Kiehtova elokuva joukosta tappajia jotka vain koko elokuvan ajan odottavat ja odottavat, eivätkä tee juuri mitään. Loistavaa shittiä.
-Tom Contilla on heitä näyttelijöitä, jotka tekevät erinomaisia sivurooleja toistuvasti, mutta harvoin saavat osakseen koko elokuvaa omille harteilleen. Mutta elokuva Reuben, Reuben (1983) ainakin osoittaa että alkoholisoituneen runoilijan rooli sopii hänelle erinomaisesti.
-David Bowie. Hitto. Tältä herralta voisi suositella vaikka mitä, mutta Low on se joka on välttämätön koettava.
Merry Christmas Mr. Lawrence

Kwai-joen Silta

...NOIR

CANNIBAL HOLOCAUST (1980)

70-luvulla ja 80-luvun alussa olivat zombie- ja kannibaalielokuvat kovaa huutoa, ja näin oli etenkin Italiassa, jossa kyseiset genret tuottivat lukuisia edustajia. Suurin osa edellämainittujen lajityyppien edustajista olivat sanalla sanoen sontaa. Kunhan vain laitettiin kameran eteen paljon verta ja paljasta pintaa. Dubattiin elokuvat huonosti ja näyttelijät esiintyivät englanninkielisten pseudonyymien alla, jotta amerikkalainen yleisö ei vieroksuisi ulkomaalaista elokuvaa. (Dubbausta ja englanninkielisiä nimiä harrasti muunmuassa Sergio Leone elokuvissaan, joten kyseessä oli jo suht' vakiintunut käytäntö.) Koska nyt varsinaisessa käsittelyssäni on Ruggero Deodaton Cannibal Holocaust, (kansi antaa kaksi julkaisuvuotta elokuvalle [1979 ja 1980], joista jälkimmäinen on yleisemmin esillä oleva, joten se kelpaa minullekin.) niin unohdetaan zombiet ja keskitytään itse elokuvan lisäksi hieman yleisemmin kannibaalielokuviin. Selkeästi pääsyy tuon ajan kannibaalielokuvien suuren määrään (kuten myös muidenkin italokauhujen) on se vanha totuus, että kun yksi myy hyvin, niin sitä kannattaa toistaa siihen asti kunnes se ei enää myy hyvin. Jos luulette sen olevan vain huuhaata, niin ei tarvitse kuin kääntää katse jenkkeihin ja niihin kaikkiin puolivillaisiin jatko-osiin joita siellä suolletaan pihalle ahkerammin kuin ehtii oksennusta edellisen jäljiltä suunpielistä pyyhkiä. Suurin osa näistä kannibaalielokuvista käytti samaa peruskaavaa: Joukko ihmisiä etsii taruna pidettyä kannibaaliheimoa, kohtaavat heidät, kiusaa heitä ja joutuvat lopulta paloitelluiksi ja syödyiksi. Ja se on aina se sama juttu. Päähenkilöt kuvataan aluksi jonkinlaisina idealisteina ja sitten jostain syystä heidän aiemmat motivaationsa katoavat ja he kiusaavat alkuasukaheimoa paukuttelemalla pyssyjään, lyömällä heitä ja raiskaamalla vinkuvat naiset. Oletan että ohjaaja/käsikirjoittaja haluaa osoittaa että tämä valkoinen, sivistynyt herraskansa kaupungista ei ole mitään omista harhaluuloistaan huolimatta, kun astutaan natiivien alueelle. Aluksi nimitäin kannibaalit kuvataan vain inisevinä villeinä joille aurinkokin edustaa suurta jumalallista voimaa ja valkoinen mies/nainen on sivistynyt ja täten omasta mielestään parempi kuin kyseessä olevat kannibaalit. Kohta asetelmat käännetään ja valkoiset ovat yksinkertaisesti vain väkivaltaisia sadisteja ja heidän kohtalonsa joutua syödyiksi, on katsojien silmissä jotenkin oikeutettua. Mitäs menivät sinne minne eivät kuuluneet. Tämä idea on kieltämättä toimiva kuvaus siitä, kuinka ihminen kuvittelee olevansa luomakunnun kruunu ja miten valkoinen ihminen nimenomaan on ihmisten sisäisessä hierakiarkiassa muita korkeammalla. Sääli vain että poikkeuksetta jokainen kannibaalileffa ei osaa hyödyntää sisältöään toimivasti. Anteeksi, korjaan edellistä. Jokainen tuon ajan italokannibaalileffa ei osannut hyödyntää ideaansa toimivasti. Kuten American Pie-elokuvissa, joissa oli todettu eritteiden olevan puoliaivojen mielestä hauskaa ja täten sitä kannattaa toistaa loputtomiin. Niin myös nuo kannibaalielokuvat sortuivat verellä läträilyyn, paljaaseen pintaan ja niihin muutamiin shokkiefekteihin jotka eivät palvelleet elokuvaa mitenkään muuten, kuin että niillä saatiin elokuvalle mainetta. Sensuuri luonnollisesti iski jokaiseen verimössöelokuvaan ja tieto siitä, että kyseinen elokuva oli kielletty Suomessa, sai vain katsojansa innostumaan. Mutta suurin osa niistä kielletyistä elokuvista olisi pitänyt kieltää syystä että ne eivät olleet hyviä, ei koska niissä syötiin jotain eläimen maksaa muka ihmisen ruumiinosana. Minunkin muistikuvani Cannibal Holocaustista olivat ennen uusintakatselua positiivisia. Muistelin että "olipas se rankka elokuva, eipä nykyleffoilla ole samaa vaikutusta." Ja että "tämäpä oli se elokuva jonka idean Blair Witch Project nyysi." Mutta katseltuani nyttemmin uudestaan tuon Cannibal Holocaustin, joudun vain toteaamaan että olisi kannattanut jäädä niihin muistoihin, sillä nyt huomaan kuinka aika oli kullannut ne muistot. Cannibal Holocaust on huono elokuva. Jos kuitenkin Cannibal Holocaustin suhteuttaa vertailemalla sitä muihin aikalaiskauhisteluihin, niin siinä on kieltämättä parempaa ideaa kuin monessa muussa. Mutta vertaillessa Cannibal Holocaustia kauhugenreen, tai elokuviin ylipäätään, on todettava, että Cannibal Holocaust on elokuva joka ei mahtuisi edes kaikkien aikojen parhaimpien elokuvien top 5000-listalle, ja edes minä en keksi 5000 hyvää elokuvaa. Ymmärrän kyllä miksi Cannibal Holocaust on kerännyt mainetta genreharrastajien joukoissa. Kyseessä kuitenkin on elokuva joka on shokeerannut katsojia kovastikin aikoinaan sen suorasukaisella väkivaltaisella graafisuudellaan, mutta tätä ei kannata sekoittaa siihen että kyseessä olisi muuten kuin splatterhenkisesti hyvä elokuva. Tarinan aloitus on aivan onnistunut. Neljä dokumentaristia lähtee samoamaan Amazon viidakoihin, tarkoituksenaan löytää huhuttu kannibaaliheimo ja dokumentoida heidän olemassaoloaan. Joka tietenkin lopulta johtaa siihen, että kannibaalit todellakin ovat kannibaaleja ja dokumentaristit osoittautuvat soveliaaksi vatsantäytteeksi. Nerokas idea elokuvassa on se, että näiden dokumentaristien tarina kerrotaan heidän kuolemiensa jälkeen jäljellä jääneiden videonauhojen kautta. Elokuvan tarinalliset ongelmat syntyvät lähes heti alun pohjustuksen jälkeen. Alkupohjustuksen perusteella meidän katsojien tulisi ajatella, että tässä on ryhmä nuoria jotka ovat perusmassakansaa luonteenpiirteidensä perusteella ja joilla kuitenkin on oikea halu kuvata dokumenttiaan. He kiusaavat leikkisästi toisiaan, pitävät hauskaa ja lähtevät matkaansa vailla huolenhäivää. Kuitenkin katsojien mielipiteen tästä ryhmästä pitäisi muuttua heti, kun ryhmä kohtaa ensimmäisen nattivineidon. Sen sijaan että he vain toimisivat kuten dokumentaristien oletetaan toimivan, eli pysyttäytyvän ulkopuolella tarkkailijoina, he päättävät ryhmänä raiskata ja pahoinpidellä tämän natiivineidon. Ei syytä muu kuin se, että neito oli nyt siinä. Nyt katsojan tulisi asennoituvan kannibaalien puolelle ja näkevän tarinan siten, että dokumentaristit ovat pahiksia ja tulevat saamaan mitä ansaitsevatkin. Onkin helppoa olla kannibaalien puolella, sillä heti raiskauskohtauksen jälkeen dokumentaristiryhmää kuvataan julmia kusipääsadisteina jotka polkevat kaikki jalkoihinsa. Logiikkaongelmia elokuva tarjoaa katsojilleen toistuvasti, tosin pääosin samaa logiikkaongelmaa. Kun dokumentaristiryhmä on ensin kiusannut kannibaaleja ja kannibaalit iskevät takaisin, niin jostain syystä dokumentaristit eivät tee kahta asiaa joiden uskoisi joka ainoa pässin tekevän. A) Vastustavan fyysisesti kannibaaleja. B) Juoksevan pakoon niin nopeasti kuin kintuistaan pääsisi. Sen sijaan dokumentaristit oleskevat joidenkin risukkojen takana ja kuvaavat toisiaan kun kaveri revitään palasiksi ja syödään. Osoittaa kenties uskottavaa dokumentintekotaitoa kuvata vielä silloinkin kun veri roiskuu jossain viiden metrin päässä itsestä. Tietenkin ainoa syy siihen miksi kuvaajat eivät juokse karkuun, on siinä että muutenhan me katsojat emme saisi nähtäväksemme kannibalistisia ilotteluja. tarinallisesti siinä ei ole järjen häivähdystäkään. Jos sinun kaverisi jää kiinni kun kannibaalit tulevat, niin jos et kerran aio auttaa kaveriasia, niin kaipa juoksit karkuun. Etkä todellakaan jäsi muutaman metrin päähän kuvaamaan ja toteamaan "tämä on kauheaa." Tosin, jostain syystä nämä lukuisat kannibaalit eivät näe sinua, vaikka oletkin vain siinä muutaman metrin päässä kamerasi kanssa. Ilmeisesti ihmisliha ei toimi samalla tavalla kuin porkkana. Oletettavasti näillä dokumentaristeilla oli jo alunalkaeenkin taipumusta itsetuhoon, sillä miksi muuten he eivät vastustaneet kannibaalien kopelointia potkimalla ja kiljumalla? Ei. He vain nytkyivät vähän ja antoivat ihmislihalle persot repiä itsensä palasiksi. Epäloogista on myöskin se, että jos me katsojat saimme tarinassa motiiviksi kannibaalien kostotoimenpiteet, niin miksi kannibaalit vetivät tappamansa hyypiöt samantien raakoina poskiinsa? Ei kai heillä voi olla nälkä taukoamatta? Olisi luullut että jos kerran halusivat syödä dokumentaristit, niin yhden jälkeen olisi vatsa ollut niin täynnä, että loput olisi voinut vain lahdata ja laittaa kaappiin odottamaan seuraavaa päivää. No, kenties se nälkä todellakin kasvaa syödessä. Ja miksi tosiaan kannibaalit muka syövät uhrinsa samantien. repivät suolia esiin ja syövät sellaisinaan, verisenä mössönä. Jos oletetaan, ettei natiiveilla ole tulentekotaitoa, niin olisi kuitenkin oletettavaa, että he pesisivät lihat ensin. Kenties olen vain nirso, mutta en minäkään possua syö siten, että revin sen riekaleiksi ja syön paikanpäällä. Suurin ongelma Cannibal Holocaustissa on kuitenkin se, että kun on kerran keksitty hyvä idea siinä, että katsoja näkee tarinan jäljelle jääneiden videonauhojen kautta, niin siellä pitäisi olla enemmän rikkonaisia leikkauksia ja muuta samanlaista leikkaamatonta materiaalia. Katsokaapa vaikka niitä setänne kuvaamia videoita serkkunne häistä ja hautajaisista. Sellaista olisi Cannibal Holocaustinkin pitänyt olla. Etenkin kun virheellisesti yli puolet materiaalista elokuvan autenttisesta filmimateriaalista on kuvattu muulla kuin käsivaralla. Idea kuitenkin siitä, että syötyjen dokumentaristien tarina tulee esille heidän kuvaamansa materiaalin kautta on erinomainen. Ihmetyttää tosin se, että miksi dokumetaristit muunmuassa kuvasivat sen kun he raiskasivat sen natiivitytön? Mihin kohtaan dokumenttia se olisi tullut. Tietenkin olisi mahdollista, että he olisivat lopulta leikanneet sen pois itse dokumentista. Mutta elokuvan sävy antoi olettaa, että raiskauksen kuvaaminen olisi kuulunut itse dokumenttin, koska eiväthän ne kannibaalit nyt sentään ihmisiä ole. Cannibal Holocaust on amatöörimäisesti näytelty, turhiin shokkiefekteihin taipuva, keskenkertainen haukotus. Nyt pinnalla olevien gore-elokuvien pirtaan Cannibal Holocaust sopii hyvin, sillä kuten Hostelit ja vastaavat, myös suurin osa Cannibal Holocaustin elokuvallisista arvoista keskittyy ikävä kyllä sen graafisuuteen, vaikka tarinassa olisi ollut elementtejä hyväänkin ihmisluonnon kuvaukseen. Jos kiinnostusta kannibaalielokuviin löytyy, niin ei kuitenkaan kannata valita katseltavaansa sen saaman sensaatiojulkisuuden vuoksi, vaan suosittelen katsottavaksi esimerkiksi elokuvaa Erämaa Syö Miestä (Ravenous, 1999) jossa huomattavasti Cannibal Holocaustia onnistuneemmin kuvataan niin kannibalismi, kuin sen shokkiarvokin. Vastaavasti pyydän välttämään elokuvaa Elossa (Alive, 1993) sen siirappisuuden takia. Vaikka jokin pohjautuu tositapahtumiin, niin ei silti aina hyvä ole, kuten Elossa todistaa. Kaikkiin aikalaisiinsa verrattuna Cannibal Holocaust osoittaa kuitenkin marginaalisen parempaa tarinointia, vaikkakaan sen totetus ei lunausta odotuksia. Kyseessä on kuitenkin vain elokuva jonka mielenkiinto on luotu muiden kuin elokuvallisten arvojen kautta. Dokumentti-ideansa vuoksi elokuva saa pisteytykseensä enemmän kuin yhden tähden.

Tähdet: **

Cannibal Holocaust

Erämaa Syö Miestä

Elossa

Tätä taustoitti: Stargate ost. (David Arnold)

...NOIR