Big Game (2014)

Oskari (Onni Tommila) on 13-vuotias ja täten on aika aikuistua tappamalla eläimiä, josta syystä isä viekin poikansa peurametsälle jonnekin Suomen pohjoisosien kalliometsiin. Mene ja takaisin ei ole tulemista ilman raatoa. Sopivasti yhdysvaltojen presidentti Moore (Samuel L. Jackson) tekee pakkolaskun aluelle ja jousipyssyllä varustautuneen Oskarin tulee nyt auttaa presidentti sekä itsensä elossa pois villistä luonnosta. Metsässä kun on tietenkin karhujen ja hirvikärpästen ohella myös terroristeja jotka sen presidentin lentokoneenkin pudottivat.

Odotukseni tätä elokuvaa kohtaan olivat, että koettavana olisi kieli poskessa tehtyä kevyttä toimintaa jossa kuulisi rallienglantia ja jep, sitä Big Game onkin.

Tämä on sellainen elokuva josta tulee mieleen ajatus, että ihan taatusti olen nähnyt tämän joskus aiemminkin ja nimenomaan muksuna. Joten pitikin tarkistaa mikä ohjaaja Jalmari Helanderin ikä oikein onkaan, ja eipä tullut yllätyksenä hänen olevan vuonna 1976 syntynyt eli vain pari vuotta minua vanhempana hän on kakarana altistunut samoille jenkkileffoille kuin minäkin. Näin ollen Rockyt, Rambot, Commandot ja muut pullistelut ovat taatusti tuttuja, kuten myös huumoripainotteiset seikkailut Haamujengista Marty McFlyn aikamatkusteluihin ja nämä kaikki kasarituntemukset tulevatkin Big Gamessa esille. Tunnelma on leikkisä, toimintaosuuksien toteutus samalla tavalla ns. sarjakuvamainen kuin jossain Commandossa ja jos tämä olisi tehty joskus vuonna 1985 niin Jacksonin tilalla olisi Stallone, Tommilan kengissä joku Christian Slater (Corey Feldman?) ja pahiksena kekkuloisi Vernon Wells. Pituuskin on klassiset 90 minuuttia. Musiikissakin on sellaista Alan Silvesti-fiilistä, että meinaa oikein nostalgitippa nousta silmään. Tietenkin Big Game näyttää teknisesti todelliselta tekoajaltaan ja sen kliinisen kylmä väritys muistuttaa, että nyt eletään muualla kuin allekirjoittaneen taikka ohjaajan lapsuudessa. Mutta vaikka Big Game ei nyt pilkulleen näytäkään siltä mistä se haluaa muistuttaa niin on mukavaa katsoa elokuvaa ei ota itseään liian vakavasti saati päinvastoin koeta olla lapsekkaan komediallinen, eli tuo mieleen nimenomaan jotain Indiana Jonesin tyyppisiä seikkailuelokuvia kuin Spy Kidsin muovisuutta taikka nykyajan toimintaleffojen vakavuutta.

Big Game kulkee nopeasti, että kyllä Helanderilla on tyyli sekä rytmi niin hyvin hallussa jonka vuoksi tuntuu oudolta ettei filmografia täyty Hollywood-projekteista. Samaan aikaan elokuvan keveys ja tarinan mitäänsanomattomuus aiheuttavat sen ettei juuri mitään jää kunnolla mieleen, että jos tämän avulla Helander olisikin lyönyt läpi jenkkimarkkinoilla niin pahaa pelkään hänen kykyjensä hukkuvan johonkin persoonattomuuden suohon. Niin kiva kuin Big Game onkin, ei se oikein anna mitään kunnon merkkejä siitä mikä on se oma tyyli joka tämän ohjaajan erottaisi muista. Kuitenkin Helanderin voisi nähdä toteuttavan "kivoja" jenkkitoimintaleffoja joissa nimenomaan näkisi luontevasti Stallonen taikka nyttemmin aikamoisessa suossa rämpivän Bruce Willisin kaltaiset tähdet. Jälkimmäiselle jokin Big Game 2 olisikin toivottavaa ylösnostatusta.

Btw. kun mainitsin siitä rallienglannista, niin ainoa oikeasti häiritsevä aksentti on Jim Broadbentin jenkkiyritys. Tsiisus! yleensä britit tuntuvat osaavan sen paremmin kuin amerikkalaiset itse, mutta tämä vaikutta jo tahallisesti mokatulta.

Ray Stevenson näyttää Big Gamessa ihan Chris Nothilta:

Tähdet: ***

Big Game

The Red Monks (I frati rossi, 1988)

Richard (Gaetano Russo) saapuu tutustumaan perinnöksi saamaansa pitkään tyhjillään olleeseen linnaan, mutta paikkapa ei olekaan tyhjä vaan siellä samoilee alaston nainen joka sitten lyökin miekallaan perijältä pään irti. Kyseessä ei siis olekaan turvallinen seutu? Myöhemmin linnassa asustaa äskettäin edesmenneen veli eli Robert (Gerardo Amato), mutta tärkeintä on etteivät alastomat mahdolliset aavenaiset ole iskemässä päitä irti ja kaikki on ihan hyvin. Linna saa uuden emännän kun Robert nai kauniin Ramonan (Lara Wendel), josta jonkinlaisena taloudenhoitajana toimiva Priscilla (Malisa Longo) ei pidä sitten yhtään, että taitaa olla mustasukkaisuutta ilmassa. Ramonan ei kenties tule pelätä jotain nokanyrpistelyitä tai vastaavaa kun Robert sattuu olemaan muinaisen satanistikultin, Punaisten munkkien talutusnuorassa ja jokin ikiaikainen ennustus vaatii neitsytverta joka tulee vuodattaa Ramonasta. Arvatkaa vaan ottaako Robertia päähän kun ei saa rakastella vaimonsa kanssa edes hääyönään. Ennustuksella saattaa kuitenkin olla toinen osa Ramonan esitettäväksi, että olisit Robert vaan rikkonut sääntöjä kun oli mahdollisuus.

Takakannessa kyllä mainitaan The Red Monksin olevan Gianni Martuccin ohjaama, mutta Lucio Fulcin nimellä tätä myydään. Mistä kertoo kansipaperin ohella esimerkiksi se, että elokuvan ekstroissa on nimenomaan Fulcin filmografia esittelyssä eikä Martuccin. Joskin Martucci itse oli ilmeisesti ilomielin hyödyntänyt Fulci-yhteyttä ja puheissa jälkimmäisen osa The Red Monksin tekoon onkin vaihdellut erikoistehosteista apulaisohjaukseen. IMDb tietää korjaten kertoa, että Fulci ei ollut kuten väitetään elokuvan ohjaksissa, vaan ainoastaan sen tuottaja. Joka sekin voidaan luokitella sarjaan "yeah, right". Minkä takia onkin varsin soveliasta, että Fulci itse oli kieltänyt koskaan olleensa millään tavalla mukana tässä kyseisessä elokuvaprojektissa ja oli esittänyt jopa haasteita raastupaan saadakseen valheelliset väittämät pois. Kuulostaakin tutulta italokauhun markkinoinnilta.

Okei, kyseessä ei siis ole Lucio Fulcin elokuva, mutta voin helposti uskoa tämän menevän läpi sellaisena. Visuaalisessa ilmeessä on samanlaista ruskeasävyistä ränsistynyttä goottilaisuutta (vähän kuin Hammerin ilme, mutta siten että paikat ovat jo lahoamassa vanhuuttaan) kuin mitä Fulciin on helppo yhdistää, tunnelma on ahdistava, kylmä ja musiikki pimputusta joka on samaan aikaan sekä nättiä että ärsyttävyyttä lähentelevää. Fiilis on maanläheisesti yliluonnollinen ja kuin mudassa rypevä porsas.

Tarinaltaan The Red Monks on vieläpä sellainen jonka uskoisi sopineen Fulcille ja hahmot tutun oloisia. Etenkin Ramona on sellainen jonka helposti sijoittaisi Fulcin ohjaamaksi. Kaunis, herkkä, neitseellinen, mutta valmis esittelemään tissejään heti kun rietas paneskelukohtaus taikka himokas zombie sitä vaatii. Mutta etenkin fulcimaisuudelta kuulostaa se miten häntä pidetään jatkuvan uhan alla ymmärtämättömänä mitä on tapahtumaisillaan, joten hysteria ja väkivalta ovat taukoamatta parin askeleen päässä. Joskin uhka on esimerkiksi Dario Argenton hulluuteen ajoa enemmän fyysisesti tuntuvaa ja vaikuttaa olevan pikemminkin lihanhimoa kuin pataanvetoa. Siinä vaiheessa kun narulla vedetty leluhämähäkki saapuu paikalle tulee se suurin fulcismi mieleen ja heti piirtää ajatuksiinsa hetken hämähäkistä vetämässä korostetun raa'asti kieltä irti. Ja tämä ajatus lieneekin se mikä erottaa Martuccin elokuvan Fulcista: The Red Monks on elokuva joka näyttää samalta ja liikutaan samanlaisessa maailmassa, mutta sen toteutus ei ole lähellekään yhtä armoton kuin Fulcilla. Aina kun tapahtuu jonkinlainen viipalointi, tms. niin sillä ei mässäillä yhtä antaumuksella ja usein kamera pysytteleekin itse osumakohdan ulkopuolella, kuin olisi pelätty katsoa oikeaan suuntaan. Näin ollen jos oikeasti olettaa Fulcilla olleen suurikin osuus tai osuutta ylipäätään The Red Monksin teossa, niin sitä ajattelisi kyseessä olevan hänen heikoimpia, laimeimpia elokuviaan.

Mutta tosiaan, koska kyseessä ei ole Fulcin elokuva ja minäkin jumitan siinä pääosin vain kasvattaakseni tekstin pituutta, niin ei sitä tule myöskään täysin verrata hänen teoksiinsa. Tuotantopuoli itse vain on halunnut sen yhteyden tuoda muassaan ja kuten jo totesin, niin elokuvassa on tyylillisesti sen verran paljon yhteitä että ilman Fulcin todellista läsnäoloakin on vaikutus kuitenkin nähtävissä. Näin ollen ei vertailua tarvitse täysin sivuuttakaan.

Kuitenkaan The Red Monks ei ole mikään ole hullumpi kauhistelu vaikka tarina, näytteleminen ja muut eivät ihan suurimpien peukutusten arvoisia olekaan. Jos dialogi olisi kirjoitettu terävämmäksi ja itse juoni tarjoaisi muutakin kuin odotettuja käänteitä niin kenties sitten teho olisi parempi. Elokuva kun on suht' raukeasti kulkeva, syynä selvä ajatus kasvattaa jännitystä, mutta ajautuu toisinaan pitkäveteisyyteen kun ei pysty kunnolla osoittamaan mitä pitäisi jännittää. Esimerkiksi visuaalisesti punaiset munkit ovat toimiva idea ja ainoastaan kohtaukset joissa heitä näkee päivänvalossa rikkovat uhkaavuuden tunnetta, mutta jossain vaiheessa meinaa jo unohtaa heidän edes olevan jotenkin oleellinen osa tarinaa ja lopussa saattaa vähän kohtauttaa olkapäitää, että eh! eipä heillä nyt sitten oikein ollutkaan sellaista merkitystä etteikö se osa tarinasta olisi voitu siirtää jonkun muunkin hoidettavaksi. Eli he ovat vähän kuin ne alkuperäisen Tähtien sota-trilogian "punaiset vartijat": näyttävät siistiltä, mutta menkää kotiin siitä maleksimasta. Vähän tiukempi ote ja munkkien merkityksen nostaminen, niin hyvä olisi tullut.

Tähdet: **(*)

The Red Monks