Zombie Flesh Eaters 2 (1988)

Lucio Fulcin (no, ainakin ilmeisesti enimmäkseen hänen ohjaamansa) Zombie Flesh Eaters 2, eli Zombi 3 on jatkoa Lucio Fulcin elokuvalle Zombie Flesh Eaters aka Zombi 2, joka puolestaan oli hyvin epävirallista jatkoa George Romeron elokuvalle Dawn of the Dead, joka tietenkin tuli italomarkkinoille nimellä Zombi. Niin ja niiden jatko-osuuksien kohdalla kannattaa ajatella sen pitävän yhtä paljon kutinsa kuin se miten piakkoin julkaistava Inside Out-animaatio on yhtä kuin Herman's Head (suom. Pää täynnä.

Inside Out:

"Like all of us, Riley is guided by her emotions - Joy, Fear, Anger, Disgust and Sadness. The emotions live in Headquarters, the control center inside Riley's mind, where they help advise her through everyday life."

Herman's Head:

"Herman Brooks is an aspiring writer working as a fact-checker at a publisher. While dealing with life in the big city, his inner thoughts are played out by four characters representing his intellect, fear, compassion, and lust."

Hei, minusta se oli aika mukava sarja.

No mutta kuitenkin.

Varas varastaa professorin salaisen mönjäkemikaalin ja koska voromies on aukealla juoksemassa pakoon, ollen ainakin 20 metrin päässä, niin "get in the helicopter. After him!" Ehkä jos oltaisiin hieman harkittua tekosia ei mönjä olisi roiskunut pakenevan miehen kädelle ja tappanut hänet, herättäen takaisin elävänä kuolleena. Ennen kuolemaansa hän tietenkin ehtii rientämään motellille leikkaamaan ruttokuoliokätensä irti, ettei sitä nyt sentään ihan niin helpolla luovutettu.

Hienoa muuten on se, että mönjän menettänyt tohtori pitää palopuheen siitä kuinka kyseinen aine on paljon vaarallisempaa kuin kukaan, hän itse mukaanlukien on kuvitellutkaan, mutta heti perään kuin armeijan edustaja tulee mainitsemaan että hups, se aine pääsi karkuun säiliöstään, on arvon tohtorin reaktio olankohautus ja toteamus "eh!" Kunnallisella puolellakos sitä ollaan töissä?

Armeija ratkaisee alkavan epidemiaongelman tuhoamalla lähikaupungin asukkaineen (tai näin ainakin kerrotaan, sillä ei sellaista ole varaa näyttää) ja kun muille ruumiille kelpaa joukkohauta, niin potilas nolla poltetaan tuhkaksi ja Return of the Living Deadin nähneet tietävät mitä tapahtuu kun elävä kuollut tuhkataan. Ennen kuin zombiesavulle altistuneiden zombielintujen synnyttämä zombieylösnousemus alkaa, katsojalle esitellään joukko ihmisiä vailla persoonia. On sotilas ja toinen sotilas. Kolmaskin. Nuoria naisia ja vastaavia miehiä jotka eivät ole sotilaita. Käytännössä ihmisiä joiden ainoa merkitys tässä ja muissa maailmoissa on kuolla vuoronumeroittain. Onneksi siellä on mukana myös Vanishing Pointin tiskijukka, joka onkin brothers and sisters, kick out the jams-puheineen aivan liian erottuva väriläiskä (en puhu ihonväristä) kaiken harmauden keskellä. Pääosin hahmojen perässä pysyminen on vaikeaa kun heitä ei erota toisistaan ja yhdestäkään ei jaksa välittää. Kuitenkin, seuraava tunti koostuu tutusta zombiemeiningistä jossa hampaiden teho mitataan lihalla ja elossa olevien lukumäärä putoaa tasaisesti.

Niin ja niistä elävistä kuolleista puheen ollen, kyseessähän on niitä elokuvia jossa ei suuremmin välitetä omista säännöistä, vaan jos jokin on ollut tekijöiden mielestä makea idea niin se saa mennä mukaan, vaikka olisikin sitten ristiriidassa aiemmin esitetyn kanssa. Siispä lentävä pää ja zombie-dj. Jälkimmäinen ei ole David Guetta.

Italozomppareille totutusti elävien kuolleiden maskeeraukset ovat rujoja, jolloin joku kuten minä kutsuisi niitä spagettinaamoiksi koska enimäkseen zombiet näyttävät siltä kuin kasvoille olisi heitetty senkaltaista ruokaa ja siten ne eivät ole ehkä niinkään harkitun hienoja, mutta ältsin toimivia ne ovat. Ja sitä etenkin siksi kun tässä nimenomaisessa tapauksessa zombiet ovat toimiltaankin rajumpia (ts. eläväisempiä) kuin monessa muussa saman lajityypin elokuvassa ennen modernia snyderismia. Joten nämä zombiet ovat leppoisasti tallustelevien mutrunaamojen sijaan räkiviä raivotautisia. Ajoittain se raivokkuuden korostaminen johtaa suoranaiseen naurettavuuteen kun sitä tehdään nopeuttamalla kuvaa ja hallitsemattoman uhan sijaan mieleen tulee Benny Hill juoksemassa sukkanauhaneitosten perässä.

Myöskin pastatuotannoille tavanomaisesti musiikki on kauhistuttavasti atmosfääristä ja aiheuttaa hetkittäin sopivia puistatuksia, mutta välillä soiva tekoajalleen tuttu italodisko luo kyllä myös vääriä mielikuvia, joten kun boys, boys, bo-bo-boys rupeaa kipuamaan mieleen on silloin vaikea juosta pakoon, sillä tanssijalka aloittaa ihan omat liikkeensä.

Tietenkin näytteleminen on kehnoa, kaikessa on halpamerkin tuntua ja lukuisista monipuolisista virheistä viis kunhan saadaan groteskeja visioita aikaiseksi. Jos tätä tahtoo verrata siihen edelliseen Zombie Flesh Eatersiin niin onhan se ehdottomasti vaikuttavampi elokuva, kun tästä tapauksesta aistii liian helposti halun vain kaapia aiemmasta kermat ja koettaa niiden avulla tehdä kokonainen elokuva. Eikä sellainen juuri koskaan tuota täysipainoista teosta ja pelkkiin täkyihin turvautuminen aiheuttaa sen etteivät ne ns. hyvät ideat enää tunnu hyviltä kun joukossa ei ole sitä kakkabiisiä osoittamassa miksi muut ovat parempia. Tosin kun tämän Zombie Flesh Eaters kakkosen näkemys on se, että edellisestä teki hyvän ammuskelut ja visva, niin samoin kuin hollywoodnäkemyksessä että isompi on parempi, on tämäkin tyytynyt sellaiseen, mutta ei elokuvaa, ainakaan hyvää sellaista tehdä pelkillä räjähdyksillä. Joskin myönnettäköön, että onhan tässä joitakin cooleja zompparikohtauksia ja ajoittain oikeasti ahdistavaa tunnelmaakin, että kyllä ajatellen nykyisen zombiebuumin aikaansaannoksia olisi monella Resident Evililla oppimista tästä elokuvasta. Mikä ei nyt kuitenkaan mikään yletön kehu ole, sillä mikäpä nyt ei Resident Evileita voittaisi?

Elokuvassa on kohtaus jossa jääkaapista hyökkää lentävä zombiepää ja minua vaivaa enemmän se, että mikä hiton käsi tekee paluun (kts. kansi), kun vaikka onhan tässä monellakin käsi niin yksikään niistä ei tee mitään huomionarvoista ja näin ollen kuka välittää jos joku ilmeetön käsi tekee paluun.

Tähdet: ***

Zombie Flesh Eaters 2