Vaikka tällä elokuvalla on todella kökkö kansi, niin ainakin William Shatnerin nimi on kirjoitettu väärin.
Slater näyttää kannen perusteella olevan siirtäjäsäteessä. Onneksi ei sentään McCoy, sillä hän ei tykkää siitä kun molekyylit levitellään ympäri avaruutta.
Tylsistynyt 12-vuotias Tara (Quinn Cummings) kuluttaa aikaansa ihastumalla naapurin nuoreen herraan, juttelemalla nukelleen ja ajamalla pari metriä salaa äitinsä Lizin (Patty Duke) autoa. Onneksi mielikuvituskavereiden ohelle saadaan jotain fyysistäkin kun paikalle ilmaantuu mystinen täysi-ikäinen Joanna (Stephanie Zimbalist), joka ensitöikseen aiheuttaa Lizille lähes kohtalokkaan auto-onnettomuuden ja käyttää kieroilun lahjojaan päästäkseen Taran lapsenvahdiksi sekä Lizin avuksi eräänlaisena kohdinhoitajana. Tämä tietenkin edellyttää asumista saman katon alla, joka hieman ensialkuun oudoksuttaa perheen isää Jeffia (William Shatner), kun eiväthän he tiedä yhtikäs mitään tästä kuin tyhjästä ilmaantuneesta Joannasta, mutta kun Jeff muutenkin viettää aikansa työpaikallaan, niin hittoako se hänelle kuuluu kuka kotonaan asuu. Kuten asiaan kuuluu niin Joanna onnistuu vakuuttamaan täydellisyydellään kaikki paitsi tietenkin naapurin epäilevän naapurin (John Houseman), joka pyrkiikin varoittelemaan ettei tuo tytsy varmaankaan ole aivan sitä mitä esittää. Mutta kuka nyt varoituksia kuuntelisi, kun ei sellaiselle tule höristää korviaan ennen kuin on liian myöhäistä. Siispä Joannan tulee ensin vietellä se Taran ihastus, harrastaa pilvenpolttobileitä, aiheuttaa perheen keskuudessa ja heidän ystävien välille eripuraa, houkutella ex-alkoholisti Liz nykyiseksi ja sitten iskeä himokkaat silmät Jeffiin. Mistä tulikin mieleeni, että nyt kun olen juuri saanut jälleen kerran katsottua alkuperäisen Star Trekin jaksot, niin joka ainoassa jaksossa on yksi yhteinen tekijä, joka ei nyt hirveästi vaivaa, mutta vaivaa aika riivatusti. Yksi yleisimpiä vanhaan Star Trekiin liittyvistä vitseistähän on se, että Kirk pokailee milloin minkäkinlaisilla tuntosarvilla ja ihonvärillä varustettuja neitokaisia, ja tottahan se on. Usein sitä libidoa puolustellaan sillä, että hänhän suuteli Uhuraa taikka jotain vihreää She-Hulkia ja täten rikkoi roturajoja aikana jolloin vihreillä naisilla ei ollut suuremmin asiaa televisioon, ja hyvä niin, en tahdo ottaa siitä mitään pois, koska Star Trekissa oli muutoinkin usein ns. poliittisia aiheita käsiteltävänä. Tämä jonkinlainen seksuaalinen kismailu alkaa kuitenkin menettämään pohjaansa kun huomaa, että jokaisessa jaksossa on joko Kirk tai joku muu perusnimistä (Scotty, Spock, Chekov, etc.) vikittelemässä jotain naista ja ärsyttävää tässä ei ole niinkään se, että se tosiaan on jokaisen jakson temppu, vaan se kuinka pirun kömpelösti se tapahtuu jokainen kerta. Siellä vain joku Kirk menee naisen luokse ja sanoo "olet kaunis" ja heti pöksyt kostuvat ja kaikki naiset kihertävät hermostuneesti. Perkele! Jos se kerran olisi aina niin helppoa, niin minäkin olisin onnellinen. Hei, en enää muista mitä olin ajamassa takaa. Niin joo, minusta Star Trekin kirjoittajat päästivät itsensä liian helpolla, kun jos siitä naisten ja miesten välisistä suhteista piti tehdä niin iso juttu, että oli mukana sitten mitä lie laavakivimonstereita taikka älykästä valoa, niin silti siellä piti jonkun keskittyä maailmanpelastuksen ohella pussailuun ja sitten se mentiin aina vain kuittaamaan sillä kuinka joku meni vain sanomaan "olet kaunis" ja vauva putkahti maailmaan. Ei sen nyt mitään suurta romanssia tarvitse olla, mutta edes välillä sen viagran voisi jättää ottamatta, tai sanoa edes "olet kaunis" kahdesti ennen kuin luukku aukeaa.
No kuitenkin, kunhan Joanna on ensin saanut kaikki sekaisin voi hän itsekin mennä ja yksinpuhellen heiluttaa puukkoa.
Uskokaa tai älkää, mutta tämä oli aika positiivinen yllätys ollakseen pääosin ihan tavanomainen psyko perheessämme-tarina. Huonoina seikkoina olivat lopussa oleva Joannan pahasti saarnaava monologi jonka kautta meidän tulisi tuntea sympatiaa häntä kohtaan, kuvaus, lavastus sun muut jotka pyrkivät helpoimman kautta korostamaan rutiinitrilleröintiä ja etenkin aivan umpisurkea Quinn Cummings, jonka kohdalla oli oikeasti vain tyytyväinen, että hänen hahmonsa aikalailla unohdettiin elokuvan kulkiessa eteenpäin. Muistattteko sen Koti kuntoon-sarjan vanhimman pojan Bradin (Zachery Ty Bryan), joka oli pojista ainoa jota Liam Neeson ei lähtisi ihmiskauppakaappauksen tapahtuessa pelastamaan. Tara on samanlainen ärsyttävä nulikka ja mitä vähemmän häntä näkyi, niin sitä tyytyväisempi oli.
Plussaa elokuva saa siitä, että ensinnäkään siinä ei ole juuri laisinkaan väkivaltaa ja ainoa varma kuolemakin on onnettomuus ja vaikka syy tähän vähäverisyyteen lieneekin siinä, että se on vanha tv-elokuva, niin ainakin se on aika virkistävää kun koetetaan tehdä tälläistä elokuvaa ilman kanien keittämistä ja koirien nylkemistä. Ja vaikkei kyseessä nyt mikään One Hour Photo olekaan, on se kuitenkin hieman enemmän kuin vain taas se heiluttaa puukkoa. Zimbalist on vieläpä lopun pateettista saarnaamista lukuunottamatta varsin hyvä roolissaan, ollen sopivasti uhkaavan epätasapainoinen että myöskin kiltti naapurintyttö. Psykoilun suurimmilta ylilyönneiltä siis vältytään, paitsi kohtauksessa jossa hän nuijii kalan hengiltä ja siinä niitä lyöntejä vasta riittääkin kun pitää kalan pään ohella hakata katsojankin tajuntaa, että jep, paha se on. Pidin myös siitä, että elokuva ei liikoja keskittynyt siihen isän viettelemiseen ja että nimenomaan isä, ei perheen äiti on hän joka haluaa useammankin kerran lähettää Joannan matkoihinsa. Yleensähän se on juuri äiti jonka paikkaa (myös tälläkin kerralla) lapsenvahti, tms. uhkaa ja hän sen ensimmäisenä huomaa, mutta juuri hänen varoituksiaan ei kuunnella. Nyt äiti puolustaa riidankylväjää jopa siinä määrin, että on valmis jättämään perheensä ja antamaan paikkansa vapaaehtoisesti.
Mukavaa on myös aina välillä muistuttaa itseään siitä, että kyllä se. Shatner. Osaa. Esiin. Tyä muutenkin. Kuin. Puhumal. La. Näin.
Suurin plussa tulee kuitenkin elokuvan musiikista, joka kunnollisten säveltäjätietojen puutteessa on ilmeisesti jonkinlaista arkistomateriaalia, mutta hitto, millainen arkisto onkaan ollut kyseessä. Hetkittäin musiikki kuulostaa Ennio Morriconelta (jopa niin paljon, että epäilen hänen jotenkin olleen pelissä mukana) ja muulloin joltain Atemin aikaiselta Tangerine Dreamilta. Joten musiikilla onnistutaan pelastamaan monia muutoin heikkoja kohtia.
Valitettavasti ne heikot osat ovat sitä luokkaa, että jäiden läpihän tässä liian usein mennään.
Noin 44 minuuttia ja mikrofonilla on cameorooli.
Lapsenvahti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti