V/H/S/2 (2013)

Ääliöetsivät tunkeutuvat kadonneen opiskelijan asuntoon ja löytävät videokasetteja, joita ruvetaan tietenkin katselemaan ja nämä videopätkät ovat sitten ne tämän elokuvan tarinat. Tottakai ne vaikuttavat tuhoisasti kehyskertomuksen hahmoihin.

1. Silmäimplantin saanut näkee kummituksia ja sitten hän repii silmän irti.

2. Zombi puree polkupyöräiljää, joka puree jotakuta muuta.

3. Dokumentaristit pääsevät kuvaamaan uskonkultin tiloihin ja loppu koittaa kaikille.

4. Varhaisnuoret ja varhaisemmat nuoret kinastelevat kun vanhemmat ovat poissa. UFO.

Ääliöetsivät huomaavat, että ei perkele, taas zombeja.

VHS-kauhuantologiasarja on muistini mukaan saanut jonkin verran kehuja osakseen, mutta tämän kakkososan katsottuani olen uskoakseni tyystin väärässä, sillä nyt liikutaan kyllä niin vaarallisen lähellä Creepshow kolmosen tasoa, että on suorainen ihme kun kannessa ei lue valheellisesti Stephen Kingin ja George Romeron nimiä. Innottomia, kömpelösti toteutettuja, mielikuvituksen puutteesta kärsiviä keskittymisvaikeuksisia lyhytelokuvia näkee jo liikaa muiden linkittäminä Facebook-päivityksinä oman koiran heilumisesta ja jos ei siten, niin viimeistään Youtuben etusivun tarjontana, ettei sellaista kaipaa enää jonkun oikeasti taidokkaan Gareth Evansin tekemänä. Ja hän sentään vastaa VHS2:n parhaimmasta pätkästä... Sekin on huono.

Tai no, kuinkahan paljon Evans edes lopulta vastaakaan pätkästään, kun se on kreditoitu kahdelle ohjaajalle (Timo Tjahjanto).

Zombie puree, tekosilmä jolla näkee kummituksia, uskonkultti jonka kohtalona on verilöyly. Ihan tosi hei! Eikä yhteenkään olla keksitty mitään uutta tai edes ihmeellistä ja se mielestäni näkyy tylsänä yhdistä pisteet-toteuksena jossa ns. found footage-toteutuksen vuoksi ollaan hieman nyitty kameraa, tyydytty hädin tuskin keskinkertaisiin näyttelijäsuorituksiin ja tehosteisiin jotka pelottavat vain siksi, että Asylum tekee huonoimmillaankin parempaa jälkeä. Ainoa jossa on jotain fantsua mukana, on tuon Evansin ja Tjahjanton uskonkulttilyhärin päätös jossa Baphomet-vauva kaipaa isäänsä ja sekin suurelta osin siksi, että se sai miettimään kirjaimellisempaa Saatanan vauvaa Rosemarylle.

Aku Ankan taskukirjojen väkinäiset tarinoita yhdistävät kehyskertomukset ovat paremmin toteutettuja kuin ainakin tämän osan etsivätarina, sillä kyseiset Sherlockit ovat esitetty niin tyhmiä, että on suorainen ihme etteivät he toistuvasti menetä tajuntaansa aivoihin kohdistuvan happikadon vuoksi. Sinänsä en pidä ainakaan surkeana sitä miksi he aloittavat kadonneen opiskelijan videonauhojen katselun, vaikka tosin millä logiikalla he olettavat nykyajan huomioon ottaen juuri niissä olevan tuikitärkeää tietoa. Koska kuka enää kuvaa kaseteille? Ja vaikka niiden nauhoilta tämän elokuvan tarinat löytyvätkin niin tämä videokasettien merkityksettömyys korostuu kun sitä ei käytetä itse elokuvassa muuna kuin hetkellisenä trackingvärinänä ja muuten ollaan iPodien ja vastaavien todellisuudessa niin täysillä, että selfietikun käyttö taisi tapahtua juuri lopputekstien jälkeen. Ollaan niin yolo, swag ja tumblr, että teki mieli viiltää ranteet auki. Saatanan laiskaa pintaliitoista videonostalgiaruumiinryöstämistä.

Kaiken lisäksi takakansi väittää tarinoita olevan seitsemän, kun niitä on kehyskertomus mukaan laskien viisi.

Pahinta on se, että palatakseni Gareth Evansiin, niin jos olisin nähnyt tämän ennen The Raidia, en olisi koskaan, ikinä, milloinkaan katsonut The Raidia. En edes sitä kotimaista.

Tähdet: *
V/H/S/2