The Zombie Dead (Le notti del terrore, 1981)

Tämä elokuva on itselleni tutumpi nimellä Burial Ground, mutta onhan tuo The Zombie Dead hivenen hauskempi vaihtoehto samalla tavalla kuin Motörheadin Killed by Death ja samoin myös tässä tapauksessa nimi ylittää sisällön.

Eräs italojulkaisussa käytetty nimi, Zombi Horror on kanssa aika mainio. Hieman kuin jos Terminator olisi Robotti Toiminta.

Kiitos tästä elokuvavalinnasta kuuluu sitten Double Featurelle, joka ystävällisesti kyseisen dvd:n minulle lahjoitti.

Se on näköjään Alan Moore (Watchmen, etc.) joka kääntää löytämästään laatasta muinaisen tekstinpätkän 

ja ilmeisesti sen innoittamana päätyy kopisuttamaan hautaholviluolan seiniä, kutsuen samalla paikalle elävät kuolleet. Ei auta vaikka kuinka sanoo "i am your friend" kun ruokalistalla on soylent greenia.

Onneksi alkupala ei ole viimeinen suuhunpantava sillä heti perään pureskellun professorin kartanolle saapuu lauma lomailevia sukulaisia/tuttavia/jotain sinne päin ja yksi heistä on creepympi pikkulapsi kuin Martin Short Cliffordissa. Tai no, on Martin Short sittenkin pelottavampi aikuinen esittämässä pikkulasta kuin The Zombie Deadin vastaava:

Vasemmalla oleva on siis 12-vuotias Michael (Peter Bark, 26v.) joka on kenties ymmärrettävästikin vanhemman näköinen kun vanhempansa, mutta ei kuuluisi olla. Hitto, sanotaan että hän kärsii progeriasta ja sillä selvä. Mutta mikä selittää Martin Shortin esittämän 10-vuotiaan hirvityksen? Muuten, Clifford on surkea leffa. Kuin Kauhukara, mutta ärsyttävä ja Kauhukakarakin on todella ärsyttävä.

No kuitenkin, vieraat hässivät ja tekevät kaikkea muuta asiaan kuuluvaa kun katakombeista nousevat elävät kuolleet ja heillä ei ole hyvä mielessä. Tai no, hyvä heidän mielestään, mutta ei ehkä ruuaksi joutuvien.

Jos esimerkiksi Zombie Holocaustissa näytti siltä, että zomppareille oli vain isketty kipsinaamio päähän, niin tässä tapauksessa se on vielä selvempää, kun riekalesuun alta näkee näyttelijät omat huulet ja irronnut nenä ei ole kovinkaan irtonainen kun aukosta näkee sen oikean räkähanan:

On ne aika makeita.

Edessä on tuttuun tapaan sitä, että porukka koettaa päästä oven taakse turvaan, zombiet haluavat vain halia ja ihmiset muuttuvat milloin minkäkin kättäpidemmän voimasta palapeleiksi.

Ai niin, Michael haluaa bylsiä äitiään. Elävänä tai kuolleena.

Holy shit! Zombiemunkkiluostari!

Tässä elokuvassa on kaikki sopivasti huonosti. Maskeeraukset ovat sysirumia ja siten zombiet ovat hassumpia kuin missään muualla nähdyt ja jo pelkästään sen vuoksi on pokan pitäminen todella vaikeaa, mutta kun siihen päälle vielä yrjötään jatkuvan hysterian alaiset näyttelijät, epävireinen salamana rasittavaksi käyvä avaruusmusiikkiulina ja se, öhöm uskottava lapsinäyttelijä joka haluaa kesken elävien kuolleiden hitaan laahustamisen insestiseen suhteeseen äitinsä kanssa, niin bravo, nyt todellakin ollaan Linda Brava-tason what the fuckissa. Ja kaikki on tehty vieläpä selvällä uskolla, että jep, nyt ollaan hyvän äärellä.

Rytmitys on varsin sujuvaa (ts. hypätään heti asiaan [zombeiluun] ja pysytellään siinä), joten elokuva on lopputeksteissä ennen kuin huomaakaan ja matka sinne on ollut edwoodmaisen myötähäpeällistä nauramista.

Se tosin on aika varmaa, että jos ei heti ensiminuuttien aikana pääse siihen niin huono että hyvä-fiilikseen ja rupea naureskelemaan näkemälleen, niin mikään ei matkan varrella muutu paremmaksi ja tällöin edessä on aika tuskainen tie, vaikka gorehoundeille onkin sopivasti häijyjä tehosteita tarjolla.

Italian Eric Idle-Michael Caine sai nauramaan.

Italian Anthony Edwards ei.

Tähdet: ~ tai *****
The Zombie Dead