Mikä lienee jäätynyt kun useampi leffabloggari päätyi kirjoittamaan yhdestä ja samasta elokuvasta, ja vieläpä julkaisemaan ne samaan aikaan? Ihmeellisiä ovat kohtalon askelmerkit, sillä eihän tätä mitenkään oltu yhdessä sovittu. Jep, puhdasta "sattumaa".
No, kunhan vaikutti vain veikeältä ajatukselta valjastaa hurja joukko tälläiseen mielikokeeseen, että ei siinä sen ihmeempää.
Muita näkemyksiä voikin sitten bongata seuraavista linkeistä (suosittelen lukemaan tämän omani ensimmäisenä, sillä miksipä ei?):
Kiitos kaikille osallistuneille. Oletin näin suuren määrän johtavan edes pieniin päätä raastaviin järjestelyongelmiin, mutta elokuvavalinta ja aikataulutus sujuivat vailla pulmia, joten oletettavasti niitä on sitten seuraavalla kerralla edessä enemmänkin. Silloinhan me kirjoitamme elokuvasta Horrors of Spider Island, eikö vain?
Ei nyt sentään, olen jo kirjoittanut siitä.
Pain & Gain.
Kuntosaliohjaaja/personal trainer Daniel (Mark Wahlberg) pyrkii kaikessa omien kuvitelmiensa mukaiseen täydellisyyteen. Oli se sitten oma keho, tunnettavuus taikka pankkitilin saldo, sen on oltava ylitse muiden. Amerikkalainen unelma, baby!
Miten siis voi olla mahdollista, ettei tälläinen kauniin ihmisen jumalkuva ole lihaksistaan ja haluistaan huolimatta forbeslistalla ja kaikkien palvoma elävä legenda. Ja sitten ihmiset kuten pikaruokayrittäjä Victor (Tony Shalhoulb) tuntuvat saavat kaiken vain olemalla ylimielisiä sikoja. Eikö siitä kultalusikasta riittäisi muillekin? Ihmisille jotka ansaitsevat jotain hyvää? Tai vailla perusteluja luulevat ansaitsevansa.
Elämäntapakouluttajan motivaatioluennon innoittamana Daniel päättääkin jakaa varallisuudenjakoon liittyvää oikeudenmukaisuutta ja saa kuntosalilta houkuteltua avukseen kaksi muuta paremman elämän tavoittelijaa: uskoon toivonsa pistänyt ex-linnakundi Paul (Dwayne Johnson) ja vaikuttavammassta lihasmassasta haaveileva Adrian (Anthony Mackie).
Kaikkien unelmat toteutusivat jos heillä olisi tarpeeksi varallisuutta ja sehän järjestyy kunhan vain kidnapataan Victor ja suoritetaan perinteinen kiristyssuunnitelma, ja myöhemmin ehkäpä mahdollinen murhakin. Kyllähän itseään erityisen fiksuna pitävä Daniel osaa puhua vakuuttavasti, tai saa sen ainakin kuulostamaan siltä jos kuulijoina ovat ihmiset joiden tolkun taso on erittäin tulkannanvaraista, mutta kuten arvata saattaa niin kaikki alkaa menemään jo heti ajatusten tasolla pieleen, saati sitten että fyysisen toteutuksen onnistumisprosentti olisi mitenkään kehuttavaa.
Kun Pain & Gain alkaa Michael Bayn tutuilla tempuilla kuten väri- ja valopaletilla joka koostuu auringonlaskun oranssista, ylivalotetun valkoisesta ja Paul Newmanin sinisistä silmistä ja hidastus on enemmän kuin päällevyöryvästi läsnä, niin ajatukseni olivat, että "okei, taas yksi tavanomainen Michael Bay-elokuva." Joten edessä olisi nättejä kuvia, komeita ja kauniita ihmisiä, hillitöntä räimettä ja hidastuksia auringonlaskussa, mutta ei juuri mitään mikä saisi sen olemaan jotain muutakin kuin vain yksi Michael Bay-elokuva muiden joukossa.
Hyvä on, olin ainakin osittain väärässä. Tämähän on aika hyvä elokuva, muutenkin kuin vain esimerkkinä jonkun photoshop-taidoista. Melkein uskallan väittää, että tämä on Bayn paras elokuva sitten testosteroniversionsa THX-1138:sta (eli The Island) ja olemalla sitä nimenomaan muustakin syystä kuin pelkästään nätti sekä vauhdikas. Välittämättä siitä, että Pain & Gain on kuulemma tositapahtumiin pohjautuva (jep, mikäpä ei olisi) niin tarinaa ei ehkä pidä ainakaan sen vuoksi niinkään kiehtovana taikka älykkäänä, mikä johtunee suuresti siitä että jokainen hahmo ja tapahtuma kuuluu sarjaan hitto mitä idiootteja, mutta se on kelvollisen hauska ja Bayn ylivedetty tyyli, eli ns. bayhem toimii lähes kuin parodiana hänen omista elokuvistaan, jolloin lukaisat palmunaamailut ovat vain plussaa. Nykyiseen fitnessbuumiin tämä istuu veikeänä satiirina ja ulkonäkökeskeisyyden sekä yleisen statuskiipeämisen ansiosta Pain & Gain on hieman kuin American Psycho jonka on ohjannut Jutta Gustafsberg. Toisaalta tarina ns. tyhmistä ihmisistä toteuttamassa kidnappausta tuo ajoittain mieleen myös Andy Garcian tähdittämän elokuvan Things To Do in Denver When You're Dead, mutta ei niinkään sen pieleen menevän suunnitelman vuoksi, vaan primus motorin avustajien ansiosta, sillä etenkin Dwayne Johnsonin hahmo on samaa possea kuin Garciaa avustava Treat Williams ja kumppanit. Etenkin juuri Williamsin pullisteleva puupää sopisi tähän porukkaan.
Mutta kuitenkin, vaikka elokuvassa on joka puolella tuttuja Bay-leimoja ja sen itseparodisuuden sekä yleisen fitnesstrendipilkan voi sivuuttaa jämähtämällä tuijottamaan värejä ja valoja, niin uskaltanen olettaa että moni Bay-fani ei ehkä tästä kuitenkaan täysillä innostu. Pain & Gainista kun puuttuu kaikesta tutusta kamasta huolimatta sellainen toiminta jonka Bayn elokuviin yleisesti liittää, sillä eipä tässä paikat räjähtele ja kaikkea ammuskella riekaleiksi. Booty kyllä sheikkaa ja lihakset kimmeltävät, mutta toimintaelokuva tämä ei parista siihen soveltuvasta kohtauksesta huolimatta ole. Itse asiassa se mainitsemani Gustafsbergin American Psycho on johtanut Elmore Leonard-elokuvaan ja Pain & Gain istuukin varsin kelvollisesti Get Shorty-sarjaan. Ehkei olla aivan niin nokkelassa seurassa, mutta ainakin Be Cool ylitetään rinnanmitalla ja tämä varmasti olisi hyvä uutinen Dwayne Johsonin mielestä. Tähän liittyen roolihahmot ovat oikeastaan poikkeuksetta vähintään hieman koomisia. Suurin osa hyvinkin. Muutamat rasittavankin. Kehonrakentaja-antisankareita esittävät Wahlberg ja kumppanit istuvat hyvin osiinsa ja olettaisin heidän mielialojensa vaihteluiden olevan tarkoituksella välillä siellä stratosfäärissä saakka koska sillä kuvataan olettavasti steroidien vaikutusta.
Silti olen myös hieman pettynyt.
Olen kyllä iloinen siitä, että yllätyin positiivisesti. Hahmot, tarina, musta ääliöhuumori ja Bayn visuaalinen tyyli ovat kaikki sopivasti kohdillaan, mutta samoin kuten Renny Harlinilla kävi Long Kiss Goodbyen kanssa, niin sopivasti ei ole aivan tarpeeksi. Sillä kyllä saavutetaan oma ennätys, mutta vertailussa muihin noustaan pikemmin hyvän kuin mestariteoksen tai edes loistavan tasolle. Uskoisin sen olevan vain siinä, että Harlinin tavoin Baylla ei ole juurikaan kokemusta henkilökeskeisistä elokuvista ja varsinkaan sellaisista jotka ovat teksteiltään rikkaita, jolloin rohkeutta tälläisen vaalimiseen ei ole tarpeeksi ja sen puutteessa koetetaan liiaksi tunkea omia turvallisia jippoja joukkoon, ja tyydytään liiankin alleviivaaviin tekoihin kuin korostaakseen, että hei, nyt teen jotain minulle uutta. Tästä syystä elokuvassa olevat lukuisat kertojaääniosuudet käyvät selittävyydessään nopeasti puuduttavaksi ja lopputekstit ovat aivan liian kohtuuttoman kaukana. On aivan sama kuinka moni tunnin jälkeen tapahtuvista seikoista on oikeasti totta (joskin siihen liittyen vaikuttaisi siltä, että aika moni seikka on muutettu tarkoituksella koomisemmaksi) ja ansaitsisi sen vuoksi tulla esille, kun kaksituntisena Pain & Gain rupeaa kierrätyspuuhiin aivan liian aikaisin. Kyseessä on tyypillinen esimerkki 90 minuutin elokuvasta venytettynä kahteen tuntiin ja siksi aiemmin hauskana pidetty hassuttelu muuttuu liiaksi ärsyttäväksi sekoiluksi, koska sitä vain tupataan esille koko ajan enemmän ja enemmän (vrt. Sairasta sakkia).
Lisäksi jostain syystä loppupuolella unohdetaan lähes tyystin Dwayne Johnsonin born again christian-huuruilu, johon mielestäni liittyi osa elokuvan hauskimmista hetkistä ja vaikka sen vähenemistä ehkä selitelläänkin vaikkapa hahmon huumeriippuvuudelle, niin ne hölmöt hurskastelut kuitenkin olivat alkupuolella aika näkyvässä osassa jolloin niiden väheneminen ilmeni liian helposti ja hahmon kasvavan väkivaltaisuuden vuoksi myös epäsuotuisasti yleiskiinnostavuutta kohtaan.
Kaikesta huolimatta Pain & Gain on Bayn elokuvaksi nokkelampi kuin haluaisi uskoa, hitaampi kuin oletti, mutta yhtälailla viihdyttävä kuin ne lähes aina muulloinkin ovat.
Erittäin hämmentävästi Bayn elokuvaksi tässä naiset ovat vähintään yhtäläisissä asemissa kuin mieshahmotkin. Enkä nyt puhu ruudulla näkyvästä minuuttimäärästä, vaan siitä että jos miehet ovat elokuvassa koomisia ääliöitä niin samoin ovat naisetkin ja esimerkiksi kuvien perusteella pelkäksi silmäkarkiksi oletettava Danielin/Paulin tyttöystävää esittävä Bar Paly on toki juuri sitä, mutta hänen tyhjäpäinen hahmonsa on täysin vertailukelpoinen kaikkien muiden kanssa. Joten hahmot ovat sukupuolesta riippumatta tasavertaisia ja vaikka sitä voi helposti sanoa, että ainahan he ovat Bayn elokuvissa typeryksiä, niin Pain & Gainin tapauksessa he eivät ole kirjoittamatta jätettyjä typeryksiä, vaan ilmeisen suunnitellusti sitä ja tällöin olisi ehkä edelleen voitu tyytyä Megan Fox Transformersissa-rooleihin, mutta onneksi ei.
Se on myös myönnettävä, että vaikka Pain & Gain on Bayn elokuvaksi positiivinen yllätys, niin onhan tämä sinänsä aika helppo valinta häneltä ja oikeasti mielenkiintoista olisikin nähdä, että pystyykö hän tekemään jotain vähintään yhtä onnistunutta ilman turvautumista tuttuihin temppuihinsa niistä valoista väreihin, etc. Siihen minulla ei kuitenkaan ole juuri luottamusta.
Hauska, mutta pidemmän päälle puuduttava ja vaikka sainkin tästä enemmän irti kuin uskalsin odottaakaan, on minun erittäin vaikea nähdä itseni katsomassa Pain & Gainia toistamiseen. Toki jos levylläni olisi kommenttiraita niin tuolloin kyllä, sillä olisi oikeasti kiva tietää kuinka paljon Bay pisti itseään eikä markkinavoimia mukaan ja kuinka paljon siitä on vain korvieni välissä. Levyn lyhyet itsekehuiset making of-pätkät kun eivät ainakaan suuremmin vakuuttaneet kyseessä olevan mitään muuta kuin kelvollinen silmänkääntötemppu.
Lopuksi hieman muistiinpanojani:
Niin ja kannessa olisi pitänyt mennä enemmän Suurin pudottaja-linjalle, kuin olla noin asiallinen.
Tähdet: ***
13 kommenttia:
Äh, minun piti tuosta leffan pituudesta itsekin mainita muutama sananen, mutta se sitten kaikessa hässäkässä lopulta unohtui. Noh, ensi kerralla sitten.. :D
Heh, "bayhem"... Juu, itseltä kanssa innostuksen ja jännityksen ohessa unohtui arvostelusta seikka sun toinenkin. Ei se mitään, ensi kerralla sitten... ;)
Hahaa, "American Psycho jonka on ohjannut Jutta Gustafsberg". Nauroin ääneen! Juuri niin! :D Hyvä pointti myöskin tuo, että leffan kansi antaa vääränlaisen kuvan elokuvasta.
Minua elokuvan pituus ei puuduttanut vaikka loppuvaiheessa Dwaynen sekoilu alkoikin vähän menettää makuaan. Totta tuo miesten ja naisten "tasavertaisuus".
Things to do in Denver... alkaa mielestäni varsin oivallisesti, mutta loppua kohden se sitten jotekin hiipui minulle jonkinasteiseksi pettymykseksi. Treat Williamsin Critical Bill oli kyllä hauska hahmo kaikessa sekopäisyydessään, ja kuten mainitsit niin olisi sopinut hyvinkin mukaan tähän Pain & Gainiinkin.
Kannesta sai aluksi kuvan perus-toiminta hutusta, mutta Gustafsbergin "American Psycho" kuvaa elokuvan todellista tyyliä hyvin :D
Tavallaan tuo pituus ei tässä enää häirinnyt niin paljon kun oli jo pohjalla "Wolf of Wall Streetin" kolme tuntia sekoilua.
Jos jo hyvin laskelmoidun turvallisia elokuvia tekevä Bay aiheuttaa eiks me voitais katsoa jotain muuta-ajatuksia, niin ajatelkaa kuinka eriäviä mielipiteitä porukan kesken olisi syntynyt jos valintana olisi ollut jotain oikeasti vaihtoehtoisempaa, kuten vaikkapa Human Centipede? Sinänsä tämä oli siis hyvä vaihtoehto, koska aika varmasti siellä ehdotuksissa oli useampi jonka kohdalla olisimme olleet liiankin yksimielisempiä ja nyt saatiin silti eriäväisyyksistä huolimatta löydettyä jotain yhteistäkin, sillä kaikilta kuitenkin tuntui löytyvän teksteistään ainakin jonkinlainen aavistus siitä, että Bay sentään yritti tehdä jotain itselleen vaihtoehtoista. Onnistui tai ei, who cares.
Kuka arvaa minkä elokuvan toivoin päätyvän yhteisarvostelun kohteeksi (tarkistamatta siis, että oliko jo joku siitä kirjoittanut)?
Villi veikkaukseni: Vampyyrin oppipoika :D
Hannu ja Kerttu?
Mä luulen, että leffan liiallinen kesto, Bayn kokemattomuus henkilö/dialogivetoisista leffoista ja rytmityksen kakeltelu vaikuttivat siihen, ettei tämä teikäläisen(kään) mielestä ollut täysien pisteiden leffa.
Jotain 30 min pois ja parempi niin. Joskin minun on vaikea uskoa, että Bay kokemuksen karttuessakaan tekisi loistavia henkilödraamoja. Hyviä kenties jos aikaa annetaan tarpeeksi, mutta ei sen enempää. Pysytelköön onttojen, kiiltävien viihde-elokuvien parissa, kun hän ainakin osaa tehdä niitä.
Vastaus on Hanna.
Olin itse tätä ennen nähnyt Michael Baylta tasan Bad Boysin ja Armageddonin, joten minulla ei ollut mitään selkeää kuvaa siitä, millaisia miehen elokuvat ovat. Olikin kiinnostavaa lukea noita kommentointejasi baymäisyydestä ja muista, kun ei sellaisia yhteyksiä osannut itse nähdäkään.
Bad Boys jo pitkälti määritteli bayhemin ja kaikki elokuvansa ovatkin enemmän tai vähemmän sen jälkeläisiä: pintakoreita, joka tosiaan kyllä on viihdyttävää, mutta harvemmin jatkokatselua kestävää.
Mainitsemani The Island on lähimpänä sellaista elokuvaa jonka katsoisi tarinaan keskittyen, mutta on sekin täyteen ahdettu Bayn tunnusmerkkejä aina siihen kliseeksi muodostuneeseen dramaattiseen helikopterista kuvattuun hidastukseen saakka. Niin ja aurinko kultaa maan. Joskin The Islandin THX-apinointi on tarinaltaan ihan onnistunutta, vaikka sekään tuskin kääntää Bay-vihaajien päitä.
Lähetä kommentti