Säpinää Chinatownissa (Big Trouble in Little China, 1986)

Koska yksi supercool kulttisankari ei herroille John Carpenter ja Kurt Russell riittänyt, päättivät he tehdä oman Indiana Jones-seikkailunsa ja parrasvaloihin astui Jack Burton. Valitettavasti Jackin 15 minuuttia tuntui palaneen loppuun nopeammin kuin Neil Youngin laulussa, mikä on sääli sillä tämä My Name is Earl-versio Indiana Jonesmaisesta sankarista ansaitsisi jatko-osan jos toisenkin.

Jos Snake Plissken oli antisankari joka noudatteli miehen ilman nimeä tavoin eleettömyyttä ja tunteettomuutta, puhui kun oli pakko ja hymy oli vierasta kieltä, niin Jack Burton kuuntelee enemmänkin Philo Beddoen neuvoja, siispä läppä lentää, nyrkit heiluvat ja hymyhuulet suukon saavat.

Ah, kultainen 80-luku, mutta Kultainen Lapsi ei ole tämän seikkailun pääosassa, sillä nyt vuoroon pääsee trailer trash-rekkakuski Jack Burton (Kurt Russell) jolla on erinomainen kyky ajautua ongelmiin ja selviytyä niistä silkan hyvän onnen ansiosta. Tällä kertaa Jack matkustaa Chinatowniin ja tapaa samalla ystävänsä Wang Chinin (Dennis Dun) jonka morsian Miao Yin (Suzee Pai) tulee kaapatuksi Kuoleman Herrat-nimisen Double Dragonista karanneen jengin ansiosta. Tiedättehän mitä tämä tarkoittaa? No tietenkin vuosisatoja vanhasta mystisestä sodasta ja väärinpäin olevien syntisten Helvetistä (ihan oikeasti). Siispä on aika antaa aseiden laulaa, taikuuden synnyttää valoilmiöitä ja everybody was kung fu fighting. Suurena pahiksena heiluu mustan magian mestari Lo Pan (James Hong) joka ampuu silmistään valoa ja kettuilee kuin Topi Tessulle. Apunaan hänellä on tietenkin kolme Myrskyä. Öö, okei.
Lo Pan aikoo naida Miao Yinin voidakseen lepyttää ilkeät demonit jotka ovat vanginneet nuoren Lo Panin vanhan Lo Panin ruumiiseen, mutta eihän se Jackille ja Wangille sovi, joten puukkoa otsaan ja estetään pahuuden voimien pääsy maailmanherruuteen. Tietenkin tähän aikaan Ronald Reagan oli jo presidenttinä, joten ei kaikessa voida onnistua.

Jos Snake Plissken on hahmo jota soisi näkevän useamminkin, niin silti sillä hahmolla on tietyt rajoituksensa, sillä Plissken ei selvästikään istuisi jokaiseen lajityyppiin. Sama ongelma ei ole Jack Burtonin kohdalla, sillä hänen Aku Ankkamainen huonon hyvän onnen luuseriseikkailijansa voitaisiin pudottaa ihan minne tahansa ja lopputuloksena olisi varmasti aina viihdyttävää B-elokuvaa.
Jack Burton villissä lännessä? Toimii.
Jack Burton kohtaa Villtäjä-Jackin? Toimii.
Jack Burton rakastuu laivasta pudonneeseen muistinsa menettäneeseen Goldie Hawniin? Toimii.
Burton on yksinkertaisesti sellainen hahmo joka ei tunne rajoja ja sen todistaa Säpinää Chinatownissa joka on sekopääseikkailua parhaimmillaan.

Välillä sitä meinaa pudota kärryiltä katsoessaan tätä elokuvaa, sillä se vaikuttaa ajoittain hyvinkin sekavalta kun koettaa miettiä että miksi sitä ja miksi tätä. Mutta kun ei mieti liikoja, antaa vain seikkailuhengen viedä mukanaan, niin tajuaa että tämä on hiton hauskaa liikkuvaa sarjakuvaa ja pian sitä on itselläänkin niin hyvä fiilis, ettei välitä pätkääkään siitä onko elokuvassa jotain vikaa vai ei. Tottakai siinä on. Tarina on sekava, osa näyttelijöistä vetää esiintymistään enemmän yli kuin Stallonen Over the Top ja efektit ovat enimmäkseen (hyvällä tavalla) hupsuja, mutta tunnelma on katossa ja tekijöillä on ollut silminnähden hauskaa, mikä sitten tarttuu katsojaankin. Eli kyseessä on samalla tavalla miellyttävä elokuva kuin mitä esimerkiksi Highlander on. Tai vielä paremmin Buckaroo Banzai.
Siitä huomaa viat, mutta niistä ei välitä.

Ja musiikki on jälleen aivan loistavaa. Vaikka tämä on tosi cheesy.

Jos tämän elokuvan aikana ja jälkeen ei hymyile, niin Lo Pan on voittanut

Tähdet: ****
Säpinää Chinatownissa