Superstition (1982)

Superstition on niitä elokuvia joille annan arvatenkin paremmat kehut kuin mitä ne oikeasti ansaitsisivat, sillä jälleen kerran mielipiteeseeni vaikuttavat nostalgiset seikat. Katsokaas kun joskus muinoin olin siinä yhdentoista taikka kahdentoista vanha, niin isäni oli tuonut tämän elokuvan joltain ulkomaille kohdistuneelta työmatkaltaan ja oli tullut siihen tulokseen, ettäkö elokuva olisi liian pelottava minun katsottavakseni. Niinpä isäni piilotti Superstitionin minulta, mutta koska hänellä oli vakipaikka joka toimi piilona, niin enkös vaan minä vanhempieni poissaollessa mennyt ja katsonut tämänkin elokuvan. En muista menettäneeni yöuniani tämän elokuvan vuoksi, mutta kuitenkin pitäneeni sitä pelottavana ja puhuneeni seuraavana päivänä koulussa siitä. Näin jälkikäteen ajattelen, että isäni tiesi minun tietävän minne hän pisti nämä kauhuelokuvat piiloon ja jätti täten päätöksen elokuvankatselusta minulle itselleni ja oli päätös oikea tai ei, niin se oli aina Play-näppäimen painallus.

Mill Roadin talolla sattuu kummia. Pää räjähtää mikrossa ja ikkuna sulkeutuu leikaten keppostelevan pojan kahtia. Hmm, voiko tämä tarkoittaa, että 1600-luvulla hukuttamalla kuolemaan tuomittu noita jatkaisi kiusantekojaan läheisestä lammesta käsin? No sellaista ei alueelle saapunut nuori pappi David (James Houghton) ole uskoa, mutta kunhan tarpeeksi monta selittämätöntä kuolenmantapausta seuraa toistaan, niin kenties metsärouvan kynttilänhehkuisissa paha palaa-puheissa on jotain perää. Luonnollisesti taloon saapuu uusia asukkaita ja mystinen valkoiseen pukeutunut pikkutyttö ilmaantuu kuvaan sopivin väliajoin. Enää puuttuvat lammen noidalle uhreja hankkiva mykkä aikamiespoika ja lievästi paljastelevat tytöt. Ai mutta siellähän te olettekin.
Kiljutaan, veri virtaa, varjot täyttävät seinät ja naispaholainen puhuu möreällä miehen äänellä.
Niin ja talon uuden perheen isää näyttelevä Larry Pennell näyttää pahasti alkoholisoituneelta Clark Gablelta.

Toteutukseltaan Superstition on aika tyypillinen aikansa tuotos, eli sellainen Friday the 13th-henkinen jossa harrastetaan kirskuvan musiikin tahtiin tehtäviä säikyttelyitä, näytellään ei -niin-hirveän-hyvin ja tapetaan porukkaa mahdollisimman paljon mahdollisimman graafisesti mahdollisimman erilaisin tavoin (etenkin se koneesta irtoava sirkkelinterä joka pomppaa papin rintaan ja jatkaa porautumista tuolin läpi on aika ilkeä), mutta sellaiseksi slashereiden Blair Witchiksi tämä on ihan kelvollinen tuotos. EI mitenkään yllättävä saati laisinkaan originelli, mutta kyllä minä myönnän että vaikka tiesinkin sen tapahtuvaksi, niin edelleen alkupuolella sattuva kumarrun ottamaan jotain vedestä ja yllättäen ilmaantuva käsi vetää minut pohjaan-kohtaus sai edelleen mukavat väreet kulkemaan.
Musiikissa on myös ajoittain hyvää keskiaikaista pakanameininkiä.
Kuitenkaan ilman menneisyyden muistoja ei elokuva saisi näin ruhtinaallista tähtimäärää.

Ja sitten kyseenalainen kehu:
Harvoin kauhugenressä lahdataan lapsia näin antaumuksella ja vaikka lapsiuhreja ei olekaan kuin kaksi, niin tavat joilla ne näytetään ovat harvinaislaatuisen agressiivisia. Vaikka emme nyt tietenkään innosta puhkuen odotakaan lapsien kuolemia, niin kun kyseessä on kauhuelokuva jossa heitä on, niin jonkinlaiseksi rohkeaksi plussaksi voidaan laskea se ettei Superstitionissa kamera siirry pois kun krusifiksi isketään pikutytön rintaan.

Tähdet: ***
Superstition