Valkoinen Tappaja (The Last Jaws / L'Ultimo Squalo, 1981)

Oli sitten kyseessä jotain pieruhuumoria Brendan Fraserin ja metsän murmeleiden kanssa, taikka pelkkää pierua Anacondan seurassa, niin ihmeellisesti eläinelokuvat saavat aina innostumaan, vaikka niiden lopputulos saattaakin sitten masentaa. Ja kun puhutaan eläinkauhusta, niin kyllä se on se Tappajahai joka kirkkaimman kruunun harteilleen (?) saa, vaikka toki samassa lajityypissä on muitakin loistoteoksia (Araknofobia anyone?) ja jos vielä kuvitteelliset eläimet otetaan mukaan, niin kaksi ensimmäistä Alienia ja Väristyksiä ovat aivan ehdottoman suositeltavia tapauksia.
Tappajahain seuralaisineen olenkin jo ottanut vuonna 2009 käsittelyyn, mutta sen synnyttämät rip offit ovat jääneet tarkoituksella säästöön. Ja nyt kun Sivustakatsoja kirjoitti Tappiksista ja mahdutti mukaan roskaelokuvan mestariteoksen, Cruel Jawsin, niin en viitsi siitä nyt heti perään kirjoittaa, mutta samaisen tapahtuman herättämän innostuksen vuoksi otan esille toisen Tappajahain menestystä sumeilematta hyväksikäyttävän roskaklassikon ja katsokaapa alhaalta sen kansikuvaa. Supercool!

Surffaajapoika surffaa kunnes huomaa että kappas mokomaa, laudasta on purtu pala irti. No, onneksi seuraavaksi lähtee myös pala itse surffajaajasta.
Kyllä kyllä, on siis aika seurata elämää rantakaupungissa, jossa idyllin rikkoo alueelle saapunut valkohai jolle toivotamme bon appétit.
Tämän elokuvan Brody ja Quint-kopiot Peter (James Fanciscus) ja Hamer (Vic Morrow) huolestuvat haipulmasta, mutta arvatkaapa vaan haluaako pormestari Wells (Joshua Sinclair) sulkea rannat ja estää tulevat vesijuhlallisuudet? Kyllä, joten elokuva loppui tähän. Good bye!
.
..
...
Onneksi kuitenkin vesibileet alkavat ja voimme katsella kuinka punainen poiju hyökkää lainelautailijoiden kimppuun. Punainen poiju? Jep, siinä se tämän elokuvan hain ilmentymä lähestulkoon on.
Peter ja Hamer lähtevät saalistamaan haita, mutta palaavat takaisin. Onneksi sentään joukko vastuuttomia nuoria ymmärtää ammuskella haulikolla kohti haita.
Pormestari Wellskin liittyy jahtiporukkaan helikopterillaan ja häneltä purraan jalat irti (tottakai miehen pudotessa veteen ovat hänen jalkansa kasvaneet takaisin.)
Edes cowboy ei saa haita hengiltä ja sinisilmineen hai näyttää aivan Terence Hilliltä.
Hetkinen? Cowboy?
Lopulta Peter joutuu kohtaamaan hain yksinään ja hai tapetaan räjäyttämällä. Jep, kuulostaa tutulta. Mutta miksi Peter hyppäsi veteen painaessaan laukaisinta, aivan kuin hän olisi suojautunut tuolta räjähdykseltä, joka tapahtui kuitenkin hyvin hyvin kaukana hänestä ja veden alla. Hassu mies tuo Peter.

Kuten asiaan kuuluu, Valkoinen Tappaja tunnetaan monella eri nimellä, joista itselleni tutuin on tuo Italialainen L'Ultimo Squalo, mutta Great White ja The Last Shark ovat myös joissakin julkaisuissa niminä esiintyneet ja näemmä tämä elokuva on aikoinaan julkaistu Suomessa nimellä Tappajahai: Surffaajien Kauhu. Hienoa.

Valkoinen Tappaja on niin selvästi Tappajahain rahavedessä kahlaava, että ei ihmekään jotta alkuperäiselokuvan tuottajat haastoivat kopion tekijät oikeuteen ja Valkoisesta Tappajasta tuli aikoinaan jopa tarkoitettua halutumpi elokuva. Mutta tietenkään se, että Valkoisesta Tappajasta tuli Nosferatumaisen hiljennetään kuoliaaksi-ajojahdin kohde tee siitä mitenkään hyvää elokuvaa, sillä kyseessä on ihan samanlaista rahastusroskaa kuin mitä Asylum tekee nykyään, sillä erotuksella että Asylum on ottanut tarkoituksella käyttöönsä eräänlaiset tietoisen koomiset keinot, kun taas Valkoinen Tappaja väittää olevansa vakavissaan.
Näyttelijät ovat aivan kauheita, tempo on ajoittain puuduttavan hidas, juonessa tehdään suuria loikkia koska kaikkihan jo tuntevat tarinan entuudestaan, musiikki on suolistolimaa ja siinä missä Tappajahaissa itse hain näkymättömyys oli uhkaavaa niin tässä sama seikka vaikuttaa vain budjettiongelmalta.
Näyttelijöistä pitää mainita vielä se, että oli hauskaa kuinka Morrow imitoi esikuvansa puhetapaa osoittaakseen olevansa varmasti kopio.

Mutta silti minä oikeasti pidän tästä elokuvasta. Se ei ole hyvä sillä tavoin mitä yleensä ajatellaan hyvän elokuvan olevan, mutta fiilis on kohdillaan ja minulle tulee hyvä sellainen.

Ajatellessa ensimmäistä Tappajahaita, niin tottakai Valkoinen Tappaja on rumaa guanoa sen rinnalla, mutta kun taas toisaalta ajattelee minkälaiseksi itseparodiseksi Tappajahai-sarja muuttui puolivillaisten jatko-osiensa kautta, niin verrattuna esimerkiksi Tappajahain Kostoon ei Valkoinen Tappaja ole ainakaan sitä huonompi elokuva.
Jos Valkoista Tappajaa lähtee katsomaan nähdäkseen yhden osan lisää Tappajahai-sarjaan niin se vain suututtaa, mutta jos tämän katsoo sellaisena kuin se on, kopiona joka näyttää ja kuulostaa hauskan surkealta, niin katsottavakseen saa viihdyttävän Ö-elokuvan. Ja ainakaan tämä elokuva ei ryöstänyt suoraa filmimateriaalia muista elokuvista, kunhan vain kuvasi ne samalla tavalla.

Sinänsä jos kaipaa hai-elokuvaa joka edes lievästi vaikuttaa mielenkiintoiselta ja luo itsestään hyvän ensivaikutelman (mutta ei pidä lupauksiaan), niin 12 Days of Terror lienee lähinnä sellaista. Kaikki Megasharkit ja Deep Blue Seat ovat roskaelokuvia jotka tulee ottaa huumorilla jo ennen kotelon avaamista, mutta 12 Days of Terror sentään vihjaisee olevansa muita kiinnostavampi, kertoen tositapauksesta joka innosti Peter Benchleyta kirjoittamaan Tappajahain. Tämän sanottuani totean kuitenkin ettei 12 Days of Terror ole hyvä elokuva, se vain vinkkasi olevansa sellainen.

Tähdet: ***
Valkoinen Tappaja