Ammattitappaja, tai enemmänkin asevalmistaja Jack (George Clooney) joutuu Ruotsissa naisystävänsä Ingridin (Irina Björklund) kanssa salamurhayrityksen kohteeksi ja vaikka molemmat selviytyvät tilanteesta, niin Ingrid ei, koska Jack ampuu hänet.
Siispä Jack lähtee pikkukylään Italiaan ja ottaa siellä viimeisen tehtävän valmistaa ase,,, no, tappamista varten. Hmm, ammattitappamiseen liittyvä viimeinen tehtävä. Voisiko mitenkään olla niin, että jokin menee pieleen?
Valmistellessaan tapahtuvaa, Jack tapaa paikallisen papin, Benedetton (Paolo Bonacelli) ja oikean ammattinsa salaava Jack melkein ystävystyy hänen kanssaan.
Sitten odotetaan, valmistetaan kivääriä, kävellään, valmistetaan kivääriä, katsellaan ja jotenkin Jack aavistaa valmistavansa asetta omaa kuolemaansa varten. Epäluuloisuudesta on joskus apua, paitsi ettei sekään estä esiripun laskeutumista.
Tuntuu että luki minkä tahansa Suomessa kirjoitetun jutun tästä elokuvasta, niin aina jaksetaan mainita Irina Björklundin mukanaolo, enkä minä tee poikkeusta. Toki on hienoa, että Suomalainen näyttelijä pääsee tämän mittakaavan elokuvaan mukaan, mutta jos näissä jutuissa mainitaan Björklundin roolin jääneen pepun esittämiseen, niin ymmärrän täysin miksi se jää ainoana monien mieleen, sillä rooli on kuitenkin sen verran pieni ja harmiton, että se edellyttää Suomen kansalaisuutta jotta sen huomioi. Kyseessä on enemmän tai vähemmän sellainen Bond-aloitus jossa 007 nousee sängystä ja joku kissa sanoo "will you come back to bed James?" Tosin pakko myöntää, että kohtaus kertoo hyvin paljastavasti minkälainen ihminen Jack on, vaikka ei sitä minkälainen Ingrid oli.
Ja olihan siellä mukana myös Samuli (Samuel?) Vauramo, jonka hahmon kohtalona on liittyä Ingridin seuraan.
No väliäkö tuolla, sillä näyttelijät George Clooney etunenässä olivat varsin hyviä ja pidin kovasti esiintymisen ja samalla koko elokuvan vähäeleisyydestä. Vaikka minulla ei elokuvaa katsellessa Huuliharppukostaja tullutkaan mieleeni, niin myöhemmin trivioista lukemani seikat tuon elokuvan toimineen jonkinlaisena esikuvana, pystyin jälkikäteen ajatellen huomaamaan mitä Corbijn ja kumppanit tarkoittivat. Kyseessä on tarinan ja kuvasommittelun sijaan juuri se eräänlainen raukeus joka elokuvia yhdistää.
The American on erinomaisen hiljainen, kauniin näköinen ja hyvin näytelty elokuva, joka osoittaa sen, että vaikka käytössä on tarina joka kuulostaa niin tyypilliseltä ammattitappaja viimeisellä keikalla-jutulta, niin sellainen voidaan tehdä samalla tavalla ja silti erilailla. Erityisen hienoa tarinassa on se, että vaikka alun perusteella voisi olettaa näkevänsä jotain toiminnallista, niin pääosa elokuvasta kuluu lähes istuskellessa, odotellen ja valmistautuen.
Pidin kovasti.
Huh, olipas Herbert Grönemeyerin musiikki hienoa.
Tähdet: ****
The American
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti