Olin aamulla ennen työpäivän alkua äitini luona paistamassa luomakunnan kruunua ja koska possu lämpenee ajatukselle niin kovin hitaasti, tuumin että nyt on hyvää aikaa käydä läpi ns. keskeneräisiä projekteja. Tässä tapauksessa kyse oli siitä, että ehdin vihdoinkin kuunnella tuoreimmat Interpolin ja Laurie Andersonin levyt läpi, sekä katsoa hyvin pitkään Pakko katsoa-listani kärkisijoja kolkutelleen elokuvan Varastetut Lapset.
Alunperin tämä elokuva herätti mielenkiintoni aiheensa lisäksi myös siksi, että ollessani videovuokraamossa töissä eräs asiakas kyseli tämän elokuvan perään useampaan otteeseen. Itsekin ihmettelin miksei tätä löytynyt valikoimista, kuten olen tehnyt muutaman muunkin elokuvan kohdalla ja vastaus ylemmältä portaalta oli ettei elokuvalla ollut kaupallista arvoa. Toisin sanoen yksi tai kaksi vuokraajaa ei riittänyt syyksi ostaa elokuvaa valikoimiin.
Toinen Phillip Noycen vuoden 2002 elokuvista, eli Hiljainen Amerikkalainen toki otettiin hyllyjen täytteeksi, olihan siinä sentään kaksi houkuttelevaa nimeä (Brendan Fraser ja Michael Caine), sekä sitä pystyttiin tarpeen mukaan valheellisesti markkinoimaan sotaelokuvana. No, Hiljainen Amerikkalainen on erinomainen elokuva, joten toki olin tyytyväinen siihen että sitä ei sivuutettu, mutta mielestäni jopa videovuokraamo on kaupallisuudestaan huolimatta hiukan velvollinen palvelemaan myös vähemmistömakuisia asiakkaita. Sen sijaan, että otetaan taas parikymmentä kappaletta tuoreinta Markus Selin-tuotosta, otetaankin sitä vain 19 kappaletta ja kahdeskymmenes voisi olla vaikkapa Varastetut Lapset. Mutta ei, se kopio numero 20 Markus Selin-elokuvasta myy silti enemmän kuin joku Varastetut Lapset, joten bisnesmaailman raadollinen logiikka saa katsojan tuntemaan itsensä Don Quijoteksi.
Nyt olin viimein oikeassa tunnetilassa tätä elokuvaa varten ja voi pojat, se kouraisi niin syvältä sydämestä että töissäkin elokuvan kohtausten palatessa mieleeni oli hyvin vaikea olla liikuttumatta.
Varastetut Lapset kertoo tositapahtumiin pohjautuvan tarinan kolmesta Aboriginaalista, jotka tuon ajan (30-luku) Australian poliittisen ilmapiirin vuoksi joutuivat monien muiden tavoin pakkosijoitetuksi Moore Riverin reservaattiin. Täällä villeinä, jopa eläimellisinä pidettyjä Aboriginaaleja ”valkaistaan” ja uudelleenohjelmoidaan kalpeaa kansaa palveleviksi kilteiksi kristityiksi. Eli sama tarina on periaatteessa tuttu Amerikan intiaanien kohdalla, kun alkuperäiskansa joutuu itseään sivistyksen kulmakivinä pitävien uudisasukkaiden sorron kohteeksi ja kohta alkaa oma perintö olla uhanalainen.
Elokuva siis keskittyy kolmeen lapseen jotka lain voimalla varastetaan vanhemmiltaan kotialueeltaan Jigalongista ja viedään toisella puolella maata sijaitsevaan Moore Riverin eräänlaiseen koulutuskeskukseen oppimaan valkoisen ihmisen olevan muun värisiä tärkeämpiä.Varsinainen päähenkilö on teini-ikäinen Molly (Everlyn Sampi), joka pikkusiskonsa Daisyn (Tianna Sansbury) ja serkkunsa Gracien (Laura Monaghan) kera päättää karata Moore Riveristä ja palata Jigalongiin. Tytöt aloittavat raskaan kävelymatkan seuraten maan halki kulkevaa aitaa, jonka tarkoitus on elokuvan nimeen viitaten suojella viljelyksiä ahneilta kaniineilta.
Matkalla tytöt kohtaavat ihmisiä jotka haluavat auttaa heitä, mutta enimmäkseen he luottavat vain omiin kykyihinsä. Samalla pyritään välttelemään tyttöjen perään lähetettyjä etsijöitä ja matka sujuukin lähes loppuun asti tutkan alapuolella kulkien, mutta ennen kotiin pääsyä Gracie saadaan kiinni ja viedään takaisin Moore Riveriin. Elokuvan lopun mukaan Molly ja Daisy eivät enää koskaan nähneet Gracieta, mutta ilmeisesti hän oli kuollut nuorena.
Myöhemmin Molly sai lapsia jotka myöskin kaapattiin Moore Riveriin ja aiemman kaltainen pako tapahtui uudemman kerran.
Varastetut Lapset on hyvin koskettava elokuva ja se kuuluu siihen Million Dollar Baby-sarjaan jossa sydämen täytyy olla enemmän kuin kiveä karboniitissa jos se ei elokuvaa katsellessa sula.
Tarina saa puistelemaan päätä ajatellen, että miten tälläistä on voinut tapahtua ja vieläpä näin lähellä menneisyydessä. Uskomattominta näissä tälläisissä kertomuksissa on se, että kuinka aina pahaa tehnyt osapuoli on vakaasti uskonut olevansa oikeassa. Australian valtion näkökanta on ollut niin hakoteillä, että oikein hävettää heidän puolestaan, mutta tuolloin he uskoivat asiaansa ilman epäilystäkään olevansa väärässä. Asiastahan on sittemmin esitetty virallinen anteeksipyyntö ja ei Australia ole todellakaan ainoa maa jonka historiasta löytyy tuonkaltaisia virheitä.
Kenneth Branagh esittää elokuvassa Aboriginaaliasiamiestä joka on helppo luokitella rasistiksi hänen kuvaillessaan Abojen olevan villi-ihmisiä ja muuta sellaista, mutta enemmän hän on kuin District 9:n Wikus, konttorirotta joka ei edes vaivaa päätään ajattelemalla itse, vaan tyytyy uskomaan valtion määräysten ja ohjeiden olevan aina oikeita, oli sisältö sitten mikä tahansa. Branagh esittääkin roolinsa sopivan jäykästi ja onttosilmäisesti.
Elokuvan ehdoton voima on kuitenkin Mollya esittävässä Everlyn Sampissa. Hänen määrätietoinen uskonsa ja halunsa palata kotiin suojellen siskoaan ja serkkuaan matkalla on erittäin uskottavasti esitetty ja jos tästä tytöstä ei tule isona arvostettua tähteä, niin sitten hän on varmaan siirtynyt muihin hommiin.
Varastetut Lapset on elokuva jossa tuntuu olevan kaikki kohdallaan. Näyttelijät ovat hyviä, tarina mielenkiintoinen, ohjaus sujuvaa ja Peter Gabrielin musiikki on tunteisiin vetoavaa.
Ainoa miinus on seikka joka ei tietenkään edes ole miinus, on se että jos katsoja on herkkä itkemään elokuvia katsoessaan, niin kannattaa varata nenäliinoja viereen.
Tähdet: *****
Varastetut Lapset
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti