”Twilight-saagan faneille. Oscar Wilden klassikkoteos Harry Potterien tuottajan käsittelyssä.”
Niin sillä ei ainakaan allekirjoittaneen katseluhaluja herätetä, mutta toisaalta ajattelen, että jos joku pystyy pilaamaan Wilden erinomaisen kertomuksen niin siihen vaaditaan jo erityisiä taitoja, joten Harry Twilighteista huolimatta uskaltauduin siirtämään levyn kotelosta koneeseen.
Nuori ja naiivi Dorian Gray (Ben Barnes) saapuu Lontooseen, tutustuu mukavaan taiteilija Basil Hallwardiin (Ben Chaplin) ja pian myös egoistiseen lordi Henry Wottoniin (Colin Firth.) Grayn kaunis ulkonäkö herättää ihastusta edellä mainituissa henkilöissä ja kun Hallward haluaa suojella Grayta kuin kukkaa kämmenellä, on lordi Wottonilla muuta mielessään.
Lordi Wotton tarjoaa Graylle savuketta ja näemmä tämä syöksee pojan himojen ja juhlahumun paheisiin.
Hallward maalaa Grayn muotokuvan ja lordi Wotton mainitsee, että on sääli kuinka tuo taulun kuvajainen tulee pysymään aina sen näköisenä kun taas Gray tulee ikääntymään ja kauneus on katoavaista. Pieni maininta siitä, että myy sielusi paholaiselle ja pysyt aina kauniina, ja Gray toteaa heti olevansa valmis kaupantekoon. No, siinäpä ei kauaa kestänyt. Yksi savuke, vierailu lähiöbaarissa ja maininta siitä, että ihmiset vanhenevat ja heti ollaan valmiita myymään sielu ikuisen nuoruuden haikailussa. Vielä ei kuitenkaan ole annettu mitään merkkejä siitä, että Gray olisi niin (sanaleikillisesti) pikkusieluinen, että sortuisi tarinan viittaamaan itserakkauteen näin vikkelästi ja en muista sen tapahtuneen näin nopeasti edes alkuperäisessä kertomuksessa, mutta tosin sen lukemisesta on kulunut runsaasti aikaa joten saatan erehtyäkin. Väliäkö tuolla.
Kohta Grayn selässä olevat arvet paranevat osoittaen näin, että sielu on tehnyt kauppansa ja Highlanderin tavoin Gray voi sortua vaikka mihin dekadenttiin toimintaan sillä elämä ei enää kuluta häntä vaan kaikki silmäpussit, haavat ja aivotimantit siirtyvät maalaukseen.
Grayn tyttöystävä Sibyl Vane (Rachel Hurd-Wood) haluaisi perustaa perheen, mutta Gray on aivan liian innostunut klubbailusta mikä johtaakin pariskunnan eroon ja lopulta Sibylin itsemurhaan.
Nyt Gray huomaa muotokuvansa muuntuvan jokaisen synnin ja lankeemuksen myötä, ja koska maalaus toimii eräänlaisena omatuntona päättää Gray piilottaa sen jotta voisi jatkaa juhlimista ilman nalkutusta.
Taulu jatkaa rappeutumistaan, kun taas itse herra Gray pysyy ulkoisesti kauniina, mutta hänen sisälleen kerääntyy kaikki turmelus.
Naidaan miehiä ja naisia, dokataan kuin viimeistä päivää, mutta jostain syystä tupakointi tuntuu olevan kaikkein synnillisin teko.
Hallward haluaisi lainata tekemäänsä Grayn muotokuvaa näyttelyä varten, mutta Gray ei suostu siihen, lopulta paljastaen Hallwardille piilottamansa taulun ja sen rujouden. Onnistuneena ratkaisuna katsojan ei anneta vielä nähdä taulua. Hallward haluaa tuhota taulun saadessaan tietää mitä se aiheuttaa Graylle, mutta tilanteesta hätääntynyt Gray päätyy tappamaan Hallwardin.
Huonona ratkaisuna katsojan annetaan nyt nähdä tuo muotokuva, joka ei ole lopulta kovinkaan turmeltuneen näköinen. Muutama hassu rosoinen tahra, pari kiipeilevää matoa ja jostain syystä taulu murahtaa katsojalle paljastaen vampyyrihampaat. Öö, okei.
Gray heittää Hallwardin ruumiin jokeen ja jatkaa leivosten syöntiä ja tupakointia.
Gray lähtee maailmanympärimatkalle ja palatessaan useamman vuoden jälkeen takaisin Lontooseen aiheuttaa hän ystävissään hämmentyneitä ilmeitä heidän huomatessaan miehen pysyneen edelleen ulkoisesti muuttumattomana, kun taas muut ovat saaneet harmaata hiuksiinsa, ryppyjä kasvoihinsa ja muita ikääntymisen merkkejä.
Hyvänä ratkaisuna elokuvassa ei alunperinkään näytetty mitään konkreettista kaupankäyntiä Grayn sielusta, vaikka jotenkin aluksi saattoi luulla lordi Wottonin olevan tämä paholainen koska hänen puheensa saivat Grayn toivomaan ikuista nuoruutta.
Nyt harmaantunut lordi Wottonkin rupeaa ihmettelemään, että mikä on Grayn salaisuus.
Lordi Wottonin tytär Emily (Rebecca Hall) ihastuu Grayhin ja tunne näyttäisi olevan molemminpuolinen. Tämä uusi ihastus herättää Grayssa muistoja viattomuuden ajasta ja samalla kaapin luurangot tuntuvat haluavan ulos. Siispä Grayn omatunto herää ja hän harkitsee taulun tuhoamista, mutta ei lopulta pystykään siihen.
Lordi Wotton ei sulata tyttärensä ja Grayn suhdetta, ja vaikka lordi Wotton aikoinaan itse ajoi Grayn turmelevien nautintojen pariin ei hän kestä ajatusta siitä, että luomansa hirviö tekisi saman hänen lapselleen. Lordi Wotton ei kuitenkaan tiedä, että Emily on herättänyt Grayssa aiemman viattoman miehen. Samalla lordi Wotton alkaa ymmärtämään, että Grayn piilottelemalla taululla on jotain tekemistä herran ikuisen nuoruuden kanssa.
Gray päättää myydä kaiken ja lähteä Emilyn kanssa New Yorkiin. Taulu otetaan mukaan, mutta luonnollisestikaan kukaan ei saa nähdä sitä.
Lordi Wotton vaatii saada nähdä Grayn muotokuvan ja maalaus paljastetaan. Nyt se näyttää aika paljon Stephen Kingin Yölentäjän vampyyrilta. Lordi Wotton sytyttää taulun palamaan ja sydämensä jälleen löytänyt Gray puukottaa taulun hengiltä, muuttuen itse Yölentäjäksi.
Gray on kuollut ja taulu kadonnut.
Lordi Wotton astelee ullakolle ja siellä sijaitsee Grayn muotokuva, yhtä kauniina kuin se oli valmistuessaan.
Dorian Gray on edelleenkin aivan loistava kertomus ikuisen nuoruuden tavoittelusta ja siitä kuinka itsensä voi kadottaa saadessaan sen mitä halusikin. Samalla tarina on moraalisaarna siitä kuinka nautinnot ovat paheita, mutta myöskin hyväksyvä toteamus siitä, että toki halut ovat hyvästä mutta ei silti makeaa mahan täydeltä.
Kukapa meistä ei joskus toivoisi hetken pysähtyvän juuri siihen kohtaan jolloin olo on mitä parhain.
Dorian Grayn Muotokuva tuntuu olevan osittain Oscar Wilden omasta elämästä kertova ja mitä enemmän Wildesta lukee, sitä tutummalta Grayn tarina vaikuttaa. Onkin hauska huomata kuinka tarinan kaikki kolme miespäähahmoa tuntuvat olevan Wilden alter egoja.
Gray edustaa sitä Wildea joka haluaa kokea kaiken, vaikka onkin niin vaikutteille altis ettei aluksi ymmärrä mitkä asiat ovat hyväksi hänelle.
Lordi Wotton puolestaan on se Wilde joka tietää ennakkoo tiettyjen asioiden olevan pahasta, mutta ei edes halua vältellä niitä.
Hallward puolestaan on se järjen ääni ja ymmärrettävästi se pyritään hiljentämään, sillä on niin kovin paljon helpompaa ja hauskempaa tuhota kuin rakentaa.
Jos Oscar Wilde eli Grayn kautta, niin sitä tekevät myös katsoja, sekä myöskin lordi Wotton. On niin kovin helppo samaistua Grayn nautinnollisiin seikkailuihin ja tuntea suklaan tahrivan suunpielet, kuten myös tahdon heikkouteen tuhota maalaus joka antaa mahdollisuudet pysyä rappiolla, mutta myös muistuttaa siitä minkälaiseksi ihminen onkaan muuttunut.
Elokuvan päätähti on Ben Barnes, joka aiheutti minulle kuka?-fiiliksen. Kasvot olivat tutut, mutta kesti hetken tajuta että tämähän on se kaunis poika Narniasta ja Tähtisumusta. No ei liene ihmekään etten muistanut herraa, kun nuo elokuvatkaan eivät tehneet vaikutusta. Dorian Gray lieneekin se rooli josta tulen miehen muistamaan. Ei hän nyt mitään ihmeitä tehnyt ja oikeastaan oli ajoittain aika tylsänkin oloinen roolissa jossa olisi välillä päässyt revittelemään oikein kunnolla, mutta tylsyydestä syytän kyllä pääasiassa ohjausta kuin näyttelemistä. Barnesin herkät kasvot ovat kuitenkin täydelliset Dorian Grayksi ja se visio tulee todennäköisesti jäämään mieleeni joksikin aikaa.
Välillä Barnes pääsi kuitenkin vihjaisemaan olevansa tulevaisuuden lupaus ja kunhan päästään niistä heppoisista fantasiakuukuksista eroon, niin kyllä kyllä...
Colin Firth ei suuremmin kuulu suosikkeihini ja jotenkin tuntuu kuin hän aina esittäisi elokuvasta riippumatta sitä samaa Bridget Jonesistakin tuttua väsynyttä tylsimystä, eikä hän Dorian Grayn perusteellakaan päädy listallani kovinkaan korkealle sijalle, mutta ei hän huonokaan ollut.
Oli erityisen mielenkiintoista katsella kuinka Firthin esittämä lordi Wotton tuntuu aluksi olevan se paholainen jolle Gray myy sielunsa, mutta lopulta huomata hänen olevankin vain vanha pukki joka kaipailee kadonnutta nuoruuttaan ja elää sitä Grayn kautta.
Erityisesti elokuvan alkupuolen paholais-fiilistä herättää lordi Wottonin ulkonäkö joka muistuttaa kovasti Angel Heartin Louis Cyphrea ja kohtaus jossa näemme lordi Wottonin seuraavan aution teatterin parvelta Grayn riitelyä Sibylin kanssa tuo todellakin mieleen Robert De Niron Angel Heartissa.
Elokuvana Dorian Gray on ihan kelpo adaptaatio Wilden tekstistä. Siitä tunnistaa hahmot, sisältö pysyy tuttuna, kokonaisuus on ihan kivasti toteutettu, mutta elokuvassa on joitakin todella ärsyttäviä tekijöitä ja joitakin ratkaisuja joita olisi ehkä kannattanut harkita uudemman kerran.
Taulun rappeutuminen paljastettiin liian aikaisin, sillä siinä vaiheessa sen annetaan ymmärtää olevan jo muka todella rujon näköinen, mutta sitten eipä se olekaan. Parempana ideana olisin pitänyt sitä, että taulun todellinen ulkomuoto olisi näytetty vasta lopussa kun se näytti siltä Stephen Kingin Yölentäjältä.
Enkä ymmärrä että miksi pirussa aina kun taulu tuli kuvaan, niin ääniraidalla kuului murinaa. Oliko siihen maalattu Rawhead Rex, Dorian Grayn sijaan? Ja se kohtaus jossa maalaus murahtaa esitellen vampyyrihampaitaan oli aivan naurettava.
Lisäksi ohjaajan ihastuminen hidastuksiin oli todella puuduttavaa. Aina kun elokuvassa oli jokin nautintoa, hämmennystä, pelkoa, rakkautta, tai yllätystä edustava kohtaus niin se esitettiin hidastettuna. Elokuvan pituus olisi varmastikin lyhentynyt 10-15 minuutilla jos se olisi kulkenut normaalinopeudella.
Myöskin elokuvan alku oli harmillisen keinotekoisen oloinen, sillä kaupunki näytti aivan joltain tietokonepeliltä animoituja pilviä myöten ja valaistus oli epäluonnollisen oloinen, kun taas myöhemmin se pysyi paremmin kurissa.
Muutoin elokuva oli kuitenkin hyvä tarina ihan kelvollisesti esitettynä ja musiikki oli välillä hyvinkin nautinnollista. Kuitenkin tämä päätyy enemmän viikon tv-elokuvan sarjaan ja isoistakin nimistä huolimatta siihen yhden kerran katselu-kategoriaan, ellei sitten katso elokuvaa esimerkiksi pelkästään Barnesista johtuvista ulkonäöllisistä syistä, tuolloin siirrytään kuitenkin jo fanilinjalle.
Mainitsin aiemmin muutamaan otteeseen elokuvassa tupakoinnin ja voi pojat kuinka suuri asia siitä onkaan tehty tähän elokuvaan. Koko ajan joku tupakoi ja sillä osoitetaan nautintoa ja rappiota. Asia jopa mainitaan lordi Wottonin toimesta ja ihan lopussa lordi Wottonin ollessa iäkäs ja hauras, hän sytyttää savukkeen ja yskäisee perään. Joten elokuvassa on tahatonta saarnausta tupakoinnin puolesta ja vastaan.
Ihan kelpo elokuva ajantappoon.
Tähdet: ***
Dorian Gray
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti