Kun Mae kesken himokkuuden haluaakin yllättäen palata kotiinsa ja on hyvin hätääntyneen oloinen, on Caleb ymmärrettävästi hämillään. Kun Mae puree Calebia kaulaan ymmärtää katsoja syyt Maen hätääntymiseen, hän kun ei olisi halunnut purra kiltin oloista Calebia sillä neitonen kun sattuu olemaan vampyyri ja kaikkihan me tiedämme mihin vampyyrin suudelma johtaa.
Pian Caleb alkaa tuntemaan olonsa huonoksi ja aamuauringon aiheuttamat savuavat oireet ovat merkki siitä ettei kaikki ole nyt kunnossa.
Ennen kuin Caleb ehtii kotiinsa, kaapataan hänet asuntoautoon jonka ikkunat ovat pimennetyt. Autossa häntä tervehtivät muut Maen vampyyrikatraaseen kuuluvat henkilöt: Isähahmo Jesse (Lance Henriksen), vinksahtanut Severen (Bill Paxton), trailertrash-hottis Diamondback (Jenette Goldstein) ja joukon kakara, Homer (Joshua Miller.) Severen haluaa leikata Calebin pään irti estääkseen miehen muuntumisen vampyyriksi, mutta Mae estää aikeet ja täten Jesse päättää että Calebille annetaan muutama päivä aikaa sopeutua uuteen elämäänsä yön eläimenä, mutta jos sopeutuminen ei ota onnistuakseen saa Severen toimia kuten alunperin halusi.
Caleb saa olla vapaassa vankeudessa, sillä muut tietävät ettei hyvin vahvasti hämmentynyt mies voi lähteä kauas nykyisessä tilanteessaan. Tämä on nyt hänen perheensä, halusi hän sitä tai ei. Verenhimo ajaa Calebia hetki hetkeltä kauemmas entisestä elämästään, mutta hän ei usko itsestään löytyvän murhaajaa jonka avulla voisi tyydyttää nälkänsä ja niinpä Mae ruokkii Calebia omalla verellään. Jesse vaatii Calebia tekemään tapon osoittaakseen tällä tavoin kuuluvansa heihin ja edelleen, jos näin ei tapahdu on cowboyn kuoltava.
Caleb siis kulkee vampyyrijoukon mukana kun nämä käyvät aiheuttamassa tuhoa ja kaaosta kaikkialla minne menevät ja toisaalla Calebin isä Loy (Tim Thomerson) etsii kadonnutta poikaansa.
Murhaaminen nälän viemiseksi ei kuitenkaan toistuvista tilaisuuksista huolimatta luonnistu Calebilta ja Jesse päättää cowboyn ajan olevan lopussa, kunhan ensin päästään nousevalta auringolta suojaan. Lepohetki jää kuitenkin lyhyeksi, sillä aiempien toimien vuoksi perään saadut poliisit aloittavat tulitaistelun ja sen tuoksinassa Caleb päätyy pelastamaan koko poppoon ja tällä tavoin ostaa itselleen enemmän elinaikaa. Caleb yllättyy itsekin huomatessaan viimein tuntevansa yhteyttä vampyyrijoukkoon, vaikka ei olekaan vielä tappanut ketään veren vuoksi.
Caleb ja muut päätyvät motellille jonne myös Loy ja Calebin pikkusisko Sarah (Marcie Leeds) ovat päätyneet etsiessään Calebia. Jesse haluaa tappaa Calebin perheenjäsenet, mutta Caleb pääsee pakoon isänsä ja siskonsa kanssa.
Maatilalla Loy suorittaa Calebille verensiirron, joka parantaa pojan. Okei, onhan se vähän simppeli ratkaisu, mutta mitäpä tuosta.
Elämä ei kuitenkaan voi jatkua paluuna entiseen, sillä Jesse haluaa edelleen päästää Calebin ja hänen perheensä hengiltä. Niinpä Sarah kaapataan ja Caleb lähtee pelastusretkelle. Severen päätyy palamaan hengiltä ja Maen autettua Calebia ja Sarahia, Jessen raivolla ei ole rajaa mikä johtaa välittämättömyyteen omasta turvallisuudesta, ja näin Diamondback, Homer sekä Jesse päätyvät palamaan aamuauringossa.
Caleb saa vietyä Maen turvaan ja verensiirron jälkeen myös Mae voi elää ihmiselämää. Re: okei, onhan se vähän simppeli ratkaisu, mutta mitäpä tuosta.
Tämän elokuvan kohdalla on syytä huomauttaa, ettei tämä todellakaan ole mikään Twilightin kaltainen pinnalta kaunis elokuva ja asia on mainittava siksi, että jostain pirun syystä (no, kaupallisista tietenkin) Near Dark on ei-niin-kauan-sitten saanut uusintajulkaisun kohdalleen ja tämän version kansi näyttää aivan Twilightilta. Huomioitavaa siis on, että jos näet jossakin Twilight-kannelta näyttävän Near Darkin ja harkitsen elokuvan ostoa kannen aiheuttamien mielleyhtymien vuoksi voi lopputulos osoittautua suureksi pettymykseksi.
Tietenkään Near Dark ei ole pettymys elokuvaksi, sillä kyseessä on taatusti yksi parhaimmista, ellei jopa paras ns. erilainen vampyyrielokuva.
Elokuva ei ole erilainen siksi ettei siinä puhuta vampyyreistä ja kulmahampaita ei vilautella, koska katsojalle on aika nopeasti selvää että nimenomaan vampyyrejä nämä elokuvan henkilöt ovat. Eikä tämä ole erilainen siksi, että se koettaisi olla tietoisen itseironinen aihettaan kohtaan ja tekisi koko ajan huomautuksia siitä kuinka vampyyrit eivät olekaan tälläisiä, tai tälläisiä, saati sitten tälläisiä. Erilainen tämä on - jos se nyt edes on lopulta sopiva termi kuvaamaan Near Darkia – siksi, että koko elokuvan tunnelma on toisenlainen kuin vampyyrikuvauksissa yleensä. Tämä on whitetrashvampyrismia jossa elektroblues soi.
Near Darkin vampyrismi on sairaus josta on mahdollista parantua, joten se jää melkeinpä sivuseikaksi henkilöiden luonteiden kuvauksen noustessa tärkeämmäksi. Severen ja muut ovat väkivaltaisia tappajia, mutta he eivät tarvitse motiivikseen veren tuomaa elämää vaan olisivat sellaisia muutoinkin. Jessen johtava ryhmä onkin aika samanlainen kuin Texas Chainsaw Massacren perhe ja etenkin Massacren kakkososa (ilman huumoria) on hiukan samanlainen perhekuvauksessaan kuin Near Dark. Tai etenkin Massacren kakkososan perheen ulkupuolinen, Dennis Hopperin hahmo muistuttaa Jessen johtavan ryhmän henkilöitä. Hahmot ovat jokseekin älykkäitä, mutta niin vahvasti eläimellisen raivonsa johdettavina, että väkivallasta saatava nautinto on tärkeämpää kuin mikään muu.
30 Days Of Night on saanut selkeästikin vaikutteita Near Darkista, sillä siinä esiintyvät vampyyrihahmot ovat hiukan samanlaisia eläimiä ja jos tuon elokuvan vampyyrit pukeutuisivat kuin The Crampsin jäsenet, olisi vaikutelma vieläkin suurempi.
Tarinallisesti Near Dark on sopivan yksinkertainen, että samalla kiusoitteleva. Perusideahan on että päähenkilö joutuu joko vapaahetoisesti tai pakosta muuttumaan ja sinänsä tätä juonikuviotahan voidaan soveltaa mihin tahansa Prinssille Morsiamesta Pretty Womaniin ja tällöin ympäristön erilaisuus tuo mukanaan paljon. Caleb on tavallinen heppu tavallisesta perheestä, jonka on vasten tahtoaan sopeuduttava uuteen epätavalliseen ympäristöön epätavallisten ihmisten kanssa. Mukavasti tarinassa on viitteitä siihen, että vaikka Caleb ei pakon edessä pystykään sopeutumaan erilaisuuteen, niin tilanne ei voi olla kiehtomatta häntä ja ajoittain hän olisi valmis olemaan yksi Jessen lapsista.
Pidin suuresti siitä että hahmoista ei lopulta kerrotakaan juuri mitään, vaan sen hetkinen tilanne on tärkeämpi. Yhdessä vaiheessa Caleb kysyy Jesseltä kuinka vanha hän on ja vastaus on ”let's put it this way, i fought for the south.” Siinä meillä on sopivassa määrin viitteitä Jessen ikään, ilman että sitä olisi suoraan sanottu. Samanlaisia vihjauksia henkilöiden menneisyyteen, tai luonteeseen tehdään aina silloin tällöin ja se tehdään ilman että olisi pakottava tunne saada enemmän selvyyttä asiaan.
Diamondback on sadisti, mutta hän osoittaa väläykseltä äidillisiä tunteita Homeria kohtaan. Onko Diamondback siis Homerin äiti? Mitä väliä, se riittää mitä saadaan.
Homer on verenhimoinen paskiainen, mutta kaipaa ikäistään seuraa. Ja vastaavia.
Tälläiset asiat kertovat, että kuten Calebinkin tulisi tehdä, on unohtaa aiempi elämä ja aloittaa uusi, mutta välillä menneisyys pyrkii pintaan haluamattakin.
Näyttelijät ovat varsin sopivia rooleihinsa ja heistä näkee selvästikin, että jokainen on nauttinut esiintymisestään ja tehnyt täten parhaansa. Pääosaesittäjistä Bill Paxton esiintyy roolihahmonsa raivokkuuden vuoksi näkyvimmin, mutta kukaan ei jää jalkoihin ja tästä hyvänä esimerkkinä on Tim Thomersonin esiintyminen Calebin isänä. Toki Thomersonin hahmo on muihin verrattuna väritön ja taustalle tarkoitettu, mutta se on tarkoituskin ja Thomerson ei koetakaan väkisin tuoda itseään kameran eteen, ollen siten erinomainen.
Kuten Eastwoodin Mystic Riverissä, jokainen näyttelijä tekee Near Darkissa oman osansa ilman turhaa egoilua ja tietoisena siitä, että nyt on kasassa niin hyvä porukka ettei minulla ole oikeus pilata tätä.
Visuaalisesti Near Dark on vähäeleisen näyttävä. Hahmojen jatkuva rähjäisyys kuvastaa mainiosti yössä eläimellisten vaistojen varassa eläviä henkilöitä, jatkuva pimeys korostaa uhkaavuutta ja yksinkertaiset, mutta ääritehokkaat tavat kuvata pelkällä savulla valon vaikutusta vampyyreihin on enemmän kuin tarpeeksi.
Tangerine Dreamin syntikka-aaltoilukin on kuin nyrkki siihen sopivaan silmään.
Niin ja sitten ne negatiiviset seikat.
Hyvä on, se verensiirtoidea oli aika hatusta vetäistyn oloinen tapa parantua vampyrismista. Ideana verensiirto on sopiva nimenomaan veri-aiheiseen sairauteen, mutta silti se on aivan liian helppo tapa tuoda tarinalle onnellinen lopetus, etenkin kun verensiirto saa miettimään että miksi se ei ole tullut vampyyrien mieleen aiemmin. Koska emme tiedä kuinka monta vampyyria Near Darkin maapallolla on ja päädymme täten ajattelemaan elokuvassa esiintyneiden olevan he kaikki, niin poislukien Mae, muut selkeästikin nauttivat vampyyreina mellastamisesta, joten vaikka he tietäisivätkin keinon parantua niin he tuskin tekisivät mitään sen tapahtumiseksi. Siitäkin huolimatta, on se silti hätäisen oloinen idea. Vaikka tosin, lopussa on mainio viite siihen, että pitkään pimeässä elänyt Mae pelkää tottumuksesta aurinkoa ja täten se saa tuumimaan, että neidin sopeutuminen uuteen ihmiselämään tulee olemaan vaikeaa. Niin ja omaatuntoa saattaa painaa ties kuinka monta ihmisuhria.
Mitä muuta negatiivista keksisin?
En mitään.
Helvetin hyvä vampyyrielokuva joka toimii siellä missä pitääkin. Se kutkuttaa vatsaa, saa aivot toimimaan ja henkinen (okei, fyysinen myös) erektio soittaa ovikelloa kuin postinkantaja joka tuo postiluukkuun liian isoa pakettia.
Tähdet: *****
Near Dark
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti