Hassua tässä on se, että toisin kuin esimerkiksi edellä mainittu Chris Columbus, Soderbergh tekee yleensä enemmän hyviä elokuvia kuin huonoja. Columbus, tai vaikkapa Jonathan Mostow puolestaan ovat heitä ohjaajia joilla ei tunnu olevan omaa tapaa tehdä elokuvaa ja täten vaikka he ovat tehneet useita ihan viihdyttäviä elokuvia, niin täysosumat ovat harvassa ja heidän elokuvistaan ei tule keskusteltua ohjaajan vuoksi.
No jaa, mitä väliä.
Tarkoitan vain että vaikka esimerkiksi Soderberghin elokuvat The Limey ja Mieletön Juttu vaikuttavat päällisin puolin samankaltaisilta, niin ne ovat aivan erilaisia ja en elokuvia vertaillessa osaisi ilman suurempia ponnistelua ajatella niiden olevan samalta ohjaajalta. Ja molemmat ovat mielestäni erinomaisia elokuvia.
Tai että jos ajattelen Kafkaa ja Solarista, niin en näitäkään keskenään vertaillen tunnista ohjaajaa samaksi ja silti niputan molemmat elokuvat helposti samalle kohdeyleisölle sopiviksi.
Hmm, kenties Soderbergh ei olekaan oikea ihminen, vaan eräänlainen Alan Smithee jota kautta muut ohjaajat voivat julkaista elokuviaan.
Tämä edellinen tuli mieleeni vain koska katselin Ilmiantajan kantta ja sen värikkyys, iloisuus ja maininta elokuvan olevan Ocean's 11,12,13-ohjaalta sai minut uskomaan sen olevan Ocean's-henkinen hyväntuulen veijarielokuva, kun taas toisaalta halusin sen olevan ennemminkin Seksiä, Valheita Ja Videonauhaa. Kumpikaan ajatus ei osu oikein kohdilleen.
Mark Whitacre (Matt Damon) työskentelee pikkupomona yrityksessä joka kehittelee maissista tehtyjä lisäaineita. Kun yritys joutuu sabotoinnin ja tätä kautta kiristyksen kohteeksi, päätyy Mark avustamaan FBI-agentti Brian Shepardia (Scott Bakula) sabotöörin kiinniotossa. Asian takana on kuitenkin isompia asioita ja Mark haluaa paljastaa kaiken tietonsa Brianille, ilman että oman työnantajan asianajajat ja pr-miehet pääsevät väliin värittämään ja ohjastamaan totuuden kulkua. Siispä Mark kertoo Brianille yritysten välisestä hintakartellisopimuksesta.
Brian vie Markin tiedot esimiehilleen ja tutkimus hintavääristelystä lähtee kunnolla vauhtiin.
Nyt Mark joutuu esittämään työpaikallaan lojaalia laput silmillä kulkevaa ihmistä ja samalla toisaalla vuotaa firman salaisuuksia FBI:lle. Kun Mark haluaa keskeyttää koko jutun, on jo liian myöhäistä.
Mark kiertää kokouksissa, nauhoittaa tapahtumat ja FBI seuraa kameroineen kaikkialle. Ei kestä kauaakaan kun Mark innostuu salakuunteluista sun muusta ja alkaa uskomaan olevansa salainen agentti, mutta hän ei ole mikään Donnie Brasco vaan meinaa koko ajan vahingossa paljastaa salakuuntelun kohteilleen.
Alkaa kuitenkin heräämään epäilys siitä, että miksi useampi satatuhatta dollaria vuodessa tienaava johtajistoon kuuluva Mark on lähtenyt ilmiantajaksi, vaarantaen näin uransa ja perheensä hyvinvoinnin. Vaikuttaakin siltä että sen lisäksi että Mark pääsee leikkimään agenttia, uskoo hän pääsevänsä yrityksensä ykköspallille muiden päädyttyä lukemaan tiilenpäitä.
Mark on kuitenkin innokas keksimään tarinoita, siispä alkaa olla vaikeaa tietää kuinka moni Markin kertomuksista pitää paikkaansa ja kuinka monelle hän paljastaa tietojaan.
Kun Markia kielletään puhumasta lehdistölle, hän hyödyntää vanhaa kunnon en kommentoi, mutta...-tapaa kertoa kuitenkin asiansa eteenpäin.
Mitä julkisemmaksi koko vyyhti kasvaa, sitä enemmän alkaa taustoja ryömimään esiin. Aluksi isoa jättiläistä vastaan taistelevalta tavalliselta mieheltä vaikuttava Mark paljastuukin yritykseltään miljoonia dollareita kavaltaneeksi patologiseksi valehtelijaksi, joka koettaa toistuvasti korjata edellisen valheen uudella. Mark yrittää vierittää syitä työntantajansa niskoille ja kun se ei toimi, onkin syy Brianin ja FBI:n, ja kun se ei toimi keksitään jotain muuta.
Mark puhui totta hintakartellista ja se johti lopulta kahden henkilön kolmen vuoden vankilatuomioon, kun taas itseään sankarina pitänyt valehteleva varas, Mark sai omista toimistaan yhdeksän vuoden tuomion.
Tämäpä oli mielenkiintoinen elokuva, sillä tarinaltaan Ilmiantaja! muistuttaa kovasti mm. Michael Mannin The Insiderissa kerrottua vastaavaa, mutta on toteutukseltaan kuin Woody Allenin ohjaama. Jos tästä elokuvasta karsisi Markin joka suuntaan rönsyilevät veikeät sisäiset monologit ja erityisen hilpeän musiikkiraidan, niin elokuva on lopun absurdeihin mittoihin nousevaa valheiden purkua lukuunottamatta aika selkeä jännitysdraama,, kuten juuri The Insider.
Näyttelijätkin esiintyvät vakavasti, eivätkä täten tuo esimerkiksi eleillään esille komiikkaa, mutta juuri nuo edellämainitut sisäiset monologit ja hilpeä musiikki tuovat draamaan mukaan mukavaa keveyttä ja Allenmaisuutta.
Ratkaisu on mielestäni mainio, sillä tällä tarinalla tästä olisi saanut liian helposti tehtyä täysin vakava elokuva, mutta Mark Whitacren hahmo pääsee uskoakseni paremmin esille koomisemmassa ilmapiirissä.
Välillä mieleen tulee myös Coen-veljesten tapa käsitellä komiikkaa taiteillen vakavuuden ja sekopäisyyden välillä.
Kova halu tuli etsiä käsiin se kirja johon tämä elokuva pohjautuu.
Whitacre on mielenkiintoinen sekoitus säälittävää reppanaa ja rikollisneroa. Hän osaa toisaalta olla täysin huomaamaton ja kyvyilllään saa varastettua julmetusti rahaa, mutta on samalla liiankin halukas kertomaan kaikille miten sen teki ja sen avuksi kehitellyt valheet valkoisista mustiin johtavat lopulliseen paljastumiseen.
Hahmon luonnetta tuodaan hyvin esille parin mainion viittauksen avulla (Michael Crichton ja John Grisham) ja ne kertovat lähes kaiken tarvittavan siitä minkälainen ihminen Whitacre on.
Matt Damon on erittäin sopiva rooliinsa, mutta tosin myönnettäköön että elokuvan alussa sitä melkein toivoi rooliin jonkun vanhemman näyttelijän. Elokuvan aikana Damon kuitenkin osoittaa olevansa juuri oikea henkilö esittämään Whitacrea. Hän osaa olla tarpeeksi tavallinen ollakseen huomaamaton, mutta pitäen samalla katsojan mielessä että hänellä on muutakin kerrottavanaan. Vaikkakaan en ymmärrä että mitä varten Damonin piti lihottaa itseään tätä roolia varten, kun roolihahmon vaatetuksen vuoksi sitä ei oikein pääse näkemään, joten ainakin visuaaliselta kannalta se on tarpeeton. Hieman kuin värjäisi roolia varten hiuksensa, mutta pitäisi elokuvassa pipoa päässään. Se lihotus tuo lisäksi aivan turhaan mieleen jo edellä mainitun The Insiderin.
Scott Bakula on myöskin mainio hiukan sinisilmäinen ja jäykkäniskaisena FBI-agenttina joka koettaa aluksi auttaa Whitacrea, mutta päätyy lopulta Whitacren valheiden verkkoon.
Lisäksi oli todella mukava nähdä Clancy Brown ja Thomas Wilson, ja erityisen hauskaa jälkimmäisen kohdalla oli se etten aluksi tunnistanut näyttelijää, mutta sitten kun se välähti mieleen niin ilo oli mitä suurin.
Ainoa asia mikä minua kunnolla ärsytti tässä elokuvassa oli kuvan värityksenä toistuvasti käytetty oranssi, sillä sen sävy oli aivan liian peittävä ja sai aikaan suttuisen tunnelman.
Lisäksi elokuva on toteutustapansa vuoksi sen verran kevyen oloinen, että vaikka katsellessa se tuntuu virkistävältä, niin lähes heti elokuvan päättymisen jälkeen se aiheuttaa ajatuksen ettei se kestä toista katselukertaa ja alkaa jo valumaan pois päästä. Mutta lopullisesta tähtimäärästään huolimatta kiikutaan hyvin lähellä neljää.
Tähdet: ***
Ilmiantaja!
...NOIR
4 kommenttia:
Aika samoilla linjoilla olin tästä elokuvasta. Tosin alkupuoli oli selkeästi loppupuolta parempi, kun minä menen näissä talousjutuissa aina ihan sekaisin. Muuten elokuva oli kyllä ihan mainio, vaikka ei ihan niin terävä kuin olin vähäsen odottanut, mutta ihan hyvä kuitenkin.
Minä pidin kanssa alkupuolesta enemmän, johtuen pitkälti siitä että silloin elokuva oli koomisimmallaan. Whitacren ajatelmat liikkuivat ihan kaikkialla, kun taas lopussa nämä monologit alkoivat keskittymään enemmän itse hahmon tarinaan. Samoin ensimmäisellä puoliskolla oli hauska katsella kuinka innoissaan Whitacre oli salakuunteluprojektista ja oli vähän väliä mokata koko jutun mm. tarkistamalla nauhoituslaittoiston toimivuutta kesken kokouksen jota hän nauhoitti.
Sitten elokuva elokuva otti hieman vakavamman vaihteen ja toki ymmärrän sen, koska en oikein keksi parempaakaan ratkaisua käsitellä totuuden esilletuloa. Ja ei elokuva mielestäni oikeasti huonone loppua kohden ja olenkin uskaltanut suositella sitä jo parillekin potentiaaliselle Ilmiantajasta nauttijalle.
Tämä oli jännä elokuva. Minä kun olen noista Soderberghin elokuvista pitänyt niin mielenkiinnolla menin tätäkin katsomaan. Odotin kuitenkin jotain hieman erilaista, ja olin positiivisesti yllättynyt leffan nähtyäni. MUTTA kuitenkaan jälkeenpäin minulle ei jäänyt sellaista vautsivau-fiilistä, että olisin halunnut katsoa leffa uusiksi, tai että se pitäisi hankkia omaan hyllyyn.
Juuri tänään suosittelin tätä elokuvaa ystävälleni, mutta annoin ymmärtää ettei sitä kannata kuitenkaan ostaa omaksi, kun ei sitä varmaan kuitenkaan tule toistamiseen katseltua. Ehkä sitä on vain niin tottunut tämänkaltaisten aiheiden synkempään toteutukseen, ettei osaa pitää muistissa Ilmiantajan kaltaista elokuvaa, vaikka pitikin siitä katseluhetkellä.
Lähetä kommentti