No jaa, kyllä Spiceworldista voi jotenkin aistia tuon Beatles-elokuvan olleen etäisesti tekijöiden mielessä, mutta suuri ero on siinä että muistaakseni A Hard Day's Night oli ihan hauskaa katseltavaa, kun taas Spiceworld on rikos ihmiskuntaa vastaan.
Spice Girlsit esittävät Spice Girlsejä, mutta mikään historiikki ei Spiceworld ole vaan yhtye on elokuvassa sen valmistumisen ajan todellisuutta vastaavassa suosion ajankohdassa. Eli tämähän on siis todellisuutta. Vau!
Ginger (Geri Halliwell), Posh (Victoria Adams), Baby (Emma Bunton), Sporty (Melanie Chisholm) ja Scary (Melanie Brown) ovat siis suosionsa huipulla oleva lauluyhtye jota kaikki rakastavat, jonka kaikki haluavat ja muuta sellaista.
Elokuva alkaa kun Spaissarit ovat esiintymässä yleisölle neitseellisen valkoisissa vaatteissa, taustalla esiintyy jousisektio ja kohtaus on tahattoman hauska sillä tämä antaa tytöistä kuvan playbackesiintyjinä, eikä tuo mieleen sitä tarkoitettua livefiilistä. Ensinnäkin jos taustaorkesteri koostuu pelkistä viuluista, niin miksi musiikissa ei juuri jousia kuule? Tai miksi huulisynkka tuo mieleen vanhat italowesternit?
Spaissarit kohtaavat ensimmäisen cameon kun Elton John kävelee vastaan ja samalla saamme tietää että designpartainen Clifford (Richard E. Grant) on tyttöjen manageri ja että toisaalla näytettävä toimittaja Piers (Alan Cumming) aikoo seurata tyttöjä seuraavat viisi päivää tehdäkseen heistä reportaasia. Kumpikaan heistä ei tunnu oikein pitävän tytöistä. Piersistä emme juuri välitä, koska elokuva melkein unohtaa hänen olemassaolonsa.
Olemme Spaissareiden bussissa jonka sisustus on kuin bordellin ja päiväkodin välimaastoa. Tytöt esitetään imagoonsa kuuluvasti, joten esimerkiksi Baby istuu keinussa imutellen tikkaria ja Posh miettii minkä Guccin vaatekappaleen laittaisi päällensä. Tytöt ovat ihan huisin villejä ja aloittavat tyynysodan.
Jonathan Rossin cameo.
Muualla, Amerikassa elokuvakuvatuottaja Producer (George Wendt) saa päähänsä tehdä Spaissareista elokuvan ja taas jossain muualla muka ironisen Bond-elokuvamainen rikollisuutta huokuva levy-yhtiöpomo Chief (Roger Moore) suunnittelee tyttöjen uran tuhoamista? Miksi on kysymys joka istuu molempien, Wendtin ja Mooren suunnitelmiin, mutta hei, elokuvaa on kulunut vasta jotain viisi minuuttia ja jos joku enää on kärryillä juonesta tai edes välittää siitä niin taitaa katsoa eri elokuvaa. Tai hitto, en minä tiedä suunnitteleeko Moore pahoja Spaissareille, sillä hänen repliikkinsä ovat kaikki, siis KAIKKI tälläisiä: "kun levottomuuden hilleri ajaa kaaoksen kania takaa anarkian mailla, kalsongit pitää ripustaa pimeyden nurkkaan." Öö, okei.
Tytöt treenaavat laulua Jools Hollandin cameon voimin, kun paikalla saapuu paksuna oleva Nicola (Naoko Mori) joka on tyttöjen ystävä, mutta tuntuu myös viitattaukselta alkuperäiseen Spaissari-kokoonpanoon kuuluneeseen Michelle Stephensoniin. Nicola pyytää Spaissareita tulevan lapsensa kummeiksi, vaikka mitä sillä on väliä kun tätäkään juonikuviota ei juuri käytetä.
Soppaan sekoitetaan brittiläisen tabloidlehden omistaja Kevin McMaxworth (Barry Humphries) joka tietenkin sylkee koko ajan ja haluaa tuhota Spaissarit keltaisilla voimillaan. Miksi? No, kaipa vain siksi että on Sun-tyylisen lehden omistaja. McMaxworth lähettää mystisen paparazzin Damienin (Richard O'Brien) hankkimaan Spaissareista nolostuttavia kuvia.
Välillä näemme tytöjen fantasioita ja valokuvaussessioita joiden avulla tytöt pääsevät pukeutumaan kaikenlaisiin rooliasuihin osoittaakseen olevansa muuntautumiskykyisiä. He eivät ole muuntautumiskykyisiä.
Hugh Laurien, Jennifer Saundersin ja Bob Geldofin cameot. Näitä cameoita tulee vielä lisää ja paljon, joten turha niitä on enää erikseen mainita.
Avaruusolennot saapuvat maahan tapaamaan Spaissareita ja pyytämään nimmarit.
Spaissarit valmistautuvat tulevaan suureen konserttiin, mutta McMaxworthin juorulehden uutisointi aiheuttaa riidan Cliffordin kanssa ja yhtye hajoaa juuri ennen keikkaa.
Nicola puksauttaa vauvan maailmaan ja Spaissarit innostuvat kokoontumaan yhteen ja lähtemään keikalle. Sitten tässä vaiheessa elokuva muuttuu lähes mielenkiintoiseksi kun mukaan otetaan elokuvan todellisuuden manipulointia kun George Wendt saapuu käsikirjoittajakollegansa kera kertomaan Cliffordille ehdotelmaa Spice Girls-elokuvan juoneksi, joka on siis tähän asti nähty Spiceworld-elokuva. Sääli että tämä idea unohdetaan pian, jotta päästään siihen että tytöt ehtivät lavalle ajoissa ja keikka on menestys.
Lopputeksteissä näyttelijöitä kuvataan omina itseinään pohtimassa kannattaako elokuva tehdä, kehuskelemassa toisiaan ja Spaissarit tuijottavat kameraan puhumassa katsojille puutaheinää.
Ollakseen elokuva jonka tarkoitus on selkeästikin olla iloinen, niin tämä on todella masentava. Esiintyjät, olivat sitten kyseessä Spaissarit itse tai mukaan jotenkin houkutellut oikeat näyttelijät ovat kaikki vaivaantuneen oloisia.
Spaissarit itse ovat aivan uskomattoman huonoja näyttelijöitä ja he eivät todellakaan vaikuta osaavat esittää itseään, vaan vaikuttavat enemmänkin eräänlaiselta coverbändiltä. Tämä aiheuttaa sen että tyttöjen ilonpito vaikuttaa teeskenneltyltä ja väkinäiseltä. Ja elokuva antaa heistä kuvan kurittomina kakaroina jotka pitäisi laittaa jäähylle.
Elokuvan aidot näyttelijät, kuten eniten ruutuaikaa saava Richard E. Grant näyttävät kaikki siltä, että he ovat mukana vain rahan takia ja kukaan ei tunnu uskovat elokuvan menestykseen muutoin kuin osana Spicehysteriaa. Siispä vaikka monet elokuvan näyttelijöistä ovat saaneet toteutettavakseen hassuja tilanteita ja hupsuja repliikkejä, niin jokaisen kasvoilta paistaa ajatus että "voi helvetti mitä sontaa!"
Jopa cameorooleja elokuvassa tekevät vakuttavat siltä etteivät halua olla mukana. Joku lienee Phil Spectormaisesti osoittaneen pistoolilla Elton Johnia kuvausten aikana, jotta saatiin sekin kohtaus purkkiin.
Hauskaa oli esimerkiksi että kohtaus jossa Jools Holland johtaa tyttöjen laulutreenejä, niin hänen ilmeensä on puhdasta vastenmielisyyttä huokuva. En tiedä pitikö Holland Spaissareista tai heidän musiikistaan, mutta ainakaan tuo kohtaus ei siihen viitannut ja mieleen nouseekin ajatus että kyseessä oli virheotto jossa näkyy Hollandin todellinen ajatusmaailma koskien Spaissareita. Ja koska niin suuri osa Spiceworldista vaikuttaa olevan yhden oton-materiaalia, niin lienee mahdollista että ollaan vain tyydytty siihen mitä ollaan saatu eikä olla vaivauduttu ottamaan uutta otosta edellisen korjaamiseksi.
Jos näyttelijät eivät tunnu edes yrittävän, niin käsikirjoittajat ovat yrittäneet liiaksikin.
Tai hei, muutetaan tuota kommenttia hieman.
Kyse ei ole niinkään siitä että käsikirjoittajat olisivat yrittäneet saada elokuvasta jotain hyvää aikaiseksi, vaan että mukaan on yritetty saada joka ainoa idea jonka uskotaan olevan juuri sitä muka halutaan nähdä ruudulla. Lopputulos on kuitenkin aivan liian monen kokin soppa, jossa ei ole enää päätä eikä häntää ja kylkipalatkin loistavat poissaolollaan.
Elokuvan varsinainen tarina on se suureen konserttiin valmistautuminen ja sinne pääseminen. Tokihan mukaan pitää laittaa esteitä, mutta niiden tulisi edes jotenkin liittyä tarinaan. Fantasiakohtaus siellä täällä ei vielä vie fokusta pois pääjuonesta, mutta kun elokuva on täytetty cameoilla vain sen vuoksi että on saatu paljon nimiä mukaan, tai irrallisilla kohtauksilla vain koska joku on saanut idean eikä kukaan ole tohtinut estää sen toteuttamista, niin lopputulos on pelkkää sotkua. Millään ei tunnu olevan merkitystä ja sillä millä voisi olla merkitystä niin siitä ei välitetä. Kunhan ollaan vain saatu kasaan puolentoistatunnin edestä filmimateriaalia jonka voi myydä elokuvana.
Vitsit eivät ole hauskoja, juonestä ei välitä, eivätkä näyttelijät koeta edes osoittaa kiinnostustaan elokuvaansa kohtaan.
Tässä olisi aineksia sellaiseksi kalkkunaksi joka voisi olla hauskakin kulttielokuva, mutta juuri näyttelijöiden puuduttavuus aiheuttaa sen ettei tätä ole laisinkaan hauska katsoa. Joten Spiceworldin pariin ei ole kiva palata.
Plussaa elokuvalle on sen lopussa esille otettava idea, jossa nämä amerikkalaiset elokuvatuottajat kertovat mitä elokuvassa oli tapahtunut ja tulee tapahtumaan. Hieman kuin mitään edeltävää ei olisi tapahtunutkaan, vaan kyseessä olisi ollut käsikirjoittajan kertoma ehdotelma mitä Spice Girls-elokuva voisi sisältää.
Huvittavaa on se, että tämä osuus vaikuttaa siltä että näin varmasti oikea elokuvakin oli esitetty tuottajille ja samalla se on surullinen osoitus siitä millaista sontaa voidaan saada tuotantoon vain koska halutaan siirtää jokin julkisuudessa suosittu ilmiö elokuvaksi (vrt. räppäreiden ja showpainijoiden elokuvat.)
Toivottavaa olisi että edes joku vaivautuisi ajattelemaan elokuvalle edes jonkinlaista sisältöä ennen kuin sen kuvaaminen aloitetaan.
Ideana tämä elokuvan muuttaminen käsikirjoittajan kertomukseksi on kuitenkin ihan hauska, vaikka se unohdetaankin aivan liian nopeasti.
Roger Moore, Richard E. Grant, Stephen Fry, Hugh Laurie, Bob Hoskins, Richard O'Brien, Alan Cumming ja niin monet muut elokuvan esiintyjistä eivät varmastikaan muistele Spiceworldin tekoa uransa tähtihetkiin kuuluvana.
Spiceworld The Movie on värikäs oksennus karkkipussissa.
Tähdet: ~
Spiceworld The Movie
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti