Konsertti alkaa.
Isot sinivalaistut verhot peittävät lavaa, keinotekoinen ukkonen jyrisee, henki salpautuu ja kirjoitukseni saa pateettisen sävyn kaikessa lyhyen maalailevassa mahtipontisuudessaan. Higher Love lähtee soimaan ja sitä esitetään siluetteina verhojen lävitse, kunnes pitkät hiukset ja parran kasvattanut David Gahan astuu lavan etusosaan villitsemään kansaa. Peppu heiluu ja rokkikukkoelkeet ovat edelleen hallussa.
Verhot nousevat ja taustalla muuta lavaa korkeammalla tasolla oleva syntikkatrio paljastuu. Värit välkkyvät syntisen punaisina, yleisö kuulostaa kiimaiselta mursulaumalta ja Gahan huutaa "oh yeah!" Walking In My Shoes-videoltakin tutut linnunpäiset hahmot kulkevat pitkin lavan jättimäisiä kuvaruutuja ja visuaalisesti paikka alkaa muistuttamaan Hieronymus Boschin maalauksia ja kaikki kuvastaa mainiosti Moden tuolloin uutta hyvin spirituaalishenkistä musiikkia, kuten myös tuoretta imagoa.
Kauaa ei kestä ennen kuin Gahan erittää hikeä kuin Spongebob.
Yleisöä on kuin pipoa. Pipoa? Mitä hittoa se on tarkoittavinaan?
Mukana olevia vanhempia kappaleita, kuten Strippedia ei ole sovituksellisesti muuteltu, mutta eipä se ole ollut tarpeenkaan kun kokonaistunnelma antaa tilaa Songs Of Faithiakin erilaisemmille kappaleille ja kappaleet eivät kuulosta "pelkiltä" syntikkabiiseiltä.
Arktisen kylmää sinivaloa.
Gospelkuoro ääneen (no, kaksi naista) ja uskonnollisia visioita taustakuvissa.
Kynttilämeri, sydämentykytyksiä ja Martin Gore astuu eteen tulkitsemaan sielunmessua.
Alan Wilder on edelleen se vakavahenkinen ammattimuusikko ja Andrew Fletcher taputtaa käsiään.
Jeesusposeerausta, I Feel You.
On pakko yhtyä lauluun ja näin kuljetaan aina konsertin loppuun asti.
Ja lopussa Everything Counts todellakin osoittaa että näin on asian laita.
Kun on myöhemmin lukenut ja kuullut haastatteluja joissa sekä Depeche Moden jäsenet itse, että myöskin kiertuekumppanit ja muut yhteistyöhenkilöt ovat kertoneet ongelmista Songs Of Faith And Devotionin aikoihin, niin on lähes sääli että Devotional on vain konserttitaltiointi eikä sisällä 101:n tavoin dokumenttia kiertueesta. Ehkä he eivät vain ole olleet vielä Devotionalin aikana valmiita puhumaan asiasta, mutta tämähän on sitä aikaa kun Gore alkoi hakemaan turvaa uskonnosta (minkä kuulee biiseistäkin), Wilder rupesi haikailemaan enemmän vakavahenkistä musisointia popittelun sijaan (jota hän toteuttaa loistavan Recoil-projektinsa kera) ja Gahan veti yliannostuksia harva se päivä. Joten on aivan uskomatonta että mitään näistä ongelmista ei huomaa Devotional-konserttitaltioinnista, mutta kun sen kuitenkin tietää niin Devotional melkein kerjää uusintajulkaisua jonka yhteydessä puhuttaisiin enemmän taustoista.
Mutta se siitä, sillä nämä ongelmat on kuitenkin aika seikkaperäisesti sittemmin dokumentoitu monessakin eri yhteydessä.
Konserttivideona Devotional on parasta koskaan. Yhtye on aiemmin mainituista ongelmista huolimatta niin kovassa terässä, että uppoutuminen esityksen syövereihin tapahtuu luonnollisena osana henkistä matkaa nirvanaan. Lavavisualisointi on harkittua, tyylikästä ja kaikesta huomaa että Anton Corbijn on ollut mukana kokonaisvaltaisessa yhteistyössä yhtyeen kanssa. Osa taustakuvista muun muassa hyödyntää totuttua Corbijnin rakeista kuvaustapaa ja jos Songs Of Faithin aikaiset Depeche Mode-videot ovat tuttuja, niin Devotional näyttää suuresti siltä kuin olisi astunut sen aikaisen musiikkivideon sisään.
Siispä äkkiseltään ajateltuna paras konserttitaltiointi koskaan.
Enemmälläkin harkinnalla kaikkien aikojen parhaimpiin kuuluvia konserttifilmatisointeja. Yleisön ja yhtyeen välinen kemia toimii, oli yleisö sitten ruudulla näkyvä taikka sitä ruudulta katsova. Biisit ovat loistavia ja niiden esitys samoin.
Jos on pakko hakea jotain miinusta, niin Goren ihme hopeapaljettiasu on hupsu ja Fletcher on puolestaan liiankin arkisesti pukeutunut. Tämä kun oli kaivannut munkkikaapuja ja kurkkulaulua.
Ensimmäisellä levyllä on myös pääkonsertin ohella kaksi bonuslivebiisiä Halon ja Policy Of Truthin muodossa.
Kakkoslevyllä on suht' kattava osuus jossa näytetään konsertissa esitettyjen kappaleiden taustavisualisointeja erillään muusta. Näiden kautta näemme aiemmin mainitun harkitsevaisuuden olleen suuresti toteuttajien mielissä, sillä sen verran hyvin kulloiseenkin musiikkikappaleeseen istuvia ne ovat.
Lauma musiikkivideoita, MTV:n tekemä ihan kiva Rockumentary yhtyeestä, Anton Corbijnin haastattelu ja kuvagalleriat.
Tähdet: *****
Depeche Mode: Devotional
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti