101 jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäisellä levyllä on 101-kiertuedokumentti ja toiselta levyltä löytyy tuo Rose Bowlin konsertti.
101.
Valokuvasessioita, konsertteja, nukkumista lentokoneessa, kortinpeluuta ja lehdistötilaisuuksia. Hiukan huvittelua, mutta myös huolta lipunmyynnistä, hermoilua laitteiston toimivuudesta ja Martin Gore nahkaremmeissä.
Dokumentissa kuvataan sekä itse yhtyettä taustajoukkoineen, että myös perässä kulkevaa fanijoukkoa jotka olivat voittaneet vapaapääsyn konsertteihin ja samalla päätyivät osallisiksi dokumenttiin. Hauskaa on nähdä kuinka erilaista porukkaa Depeche Moden fanikanta edusti visuaalisesti. On punkkareita, nahkafetisisteja, hevareita sun muita. Jos ajatus on että ihmisen musiikkimaun voi päätellä ulkonäöstä, niin tämä porukka osoittaa sen sekä todeksi ja puhtaaksi pötypuheeksi.
David Gahan laulaa Roxy Musicin Love Is The Drugin mukana.
Aina välillä näemme pätkiä konserteista, mutta näissäkin painopiste on yhtyeen sijaan tapahtuman yleisessä kuvauksessa.
Alan Wilder pitää pientä opetusosuutta jossa näyttää miten musiikkikappale rakentuu ja miten sitä esitetään. Toisaalla seuraavaa fanijoukkoa näytetään muotoilemassa hiuksia, innostumassa olutostoksista ja muuta sellaista tosi tv-meininkiä, kuitenkaan ilman että huudettaisiin huoraa ja oksennettaisiin toistensa päälle.
Gore ja Andrew Fletcher vierailevat ostelemassa kitaroita ja kantrimusiikkia.
Osansa kauhuvisioista 101 tarjoaa esittelemällä Gorea liiankin usein nahkashortseissa, jotka eivät imartelisi edes Tirolilaisia ja tulevaa Depeche Moden historiaa ajatelleen silmä tarttuu liiankin helposti katselemaan kuinka usein David Gahan kulkee lasi kourassa ja se saa miettimään että mitäköhän sekin sisältää.
Välillä Gahan on huolissaan äänensä kestävyydestä ja muistelee kuinka stressitöntä oli olla töissä kaupassa täyttämässä hyllyjä. Muualla fanit kinastelevat siitä mitä on oikea taide ja sitten peitellään finnejä ja nautitaan olutta naureskellen Guns 'n Rosesille.
Maisemat vaihtuvat ja lopulta kiertue saavuttaa loppumetrit. Lehdistötilaisuutta jossa spekuloidaan voiko Depeche Mode täyttää Rose Bowlin, soundcheckia ja yleistä hermostuneisuutta jota koetetaan peitellä vitsailulla.
Ei huolta, Rose Bowl on ääriään myöten täynnä ja keikkakin sujuu mainiosti. Faneilla, heillä jotka olivat dokumentin esiintyjinä ja muilla on hauskaa kuten asiaan kuuluukin.
Yhtyeen taustajoukot iloitsevat konsertin menestyksestä ja dollarin kuvat kiiluvat silmissä.
Dokumentissa esiintyvät fanit hyvästelevät toisensa, on aika palata kotiin.
Dokumentti jättää mielenkiintoisesti Depeche Moden erilleen kiertueen mukana kulkevista faneista, eli tarkoitan tietenkin näitä dokumenttiin kelpuutettuja faneja. Ratkaisu saattaa tuntua siltä että yhtye vaikuttaisi kaukaiselta näille faneille, mutta samalla se pitää fanien reaktiot luonnollisina ja jättää heidät nimenomaan faneiksi, jota yhtyeen kanssa hengailu saattaisi vesittää.
Tämä ratkaisu jakaa dokumentti kahteen rinnakkain kulkevaa puoliskoon, Depeche Modeen ja faneihin on ajan myötä aiheuttanut sen, että olen alkanut pitämään faniosuutta bändiä mielenkiintoisempana. Tähän varmasti vaikuttaa osaltaan se seikka että yhtyeestä on saanut informaatiota muutoinkin, kun taas nämä fanit ovat jääneet vain tähän ja ainoastaan tähän, mutta he kuitenkin edustavat tavallaan minuakin ollessani yhtyeen fani. Siispä nyttemmin sitä katselee dokumentin faneja sillä tavoin, että missä kohdin sitä näkee itseään. Olinko minä noin lapsellisen innostunut Depeche Modesta? Koetinko minä esittää noin coolia?
Fanit tulevat dokumentissa esille myös yhtyettä vapautuneempina henkilöinä. Ei niin etteivätkö Depeche Moden jäsenet olisi omia itsejään, mutta lievää varautuneisuutta on ajoittain havaittavissa, sillä ovathan he kuitenkin julkkiksia ja esikuvia joista media uutisoi. Kun taas fanit ovat vain faneja, eivät muuta.
Depeche Mode-osuuksissa esiintyvät myös monet kiertuetta järjestävistä henkilöistä, mikä osaltaan tuntuu vähentävän itse yhtyeen osuutta dokumentissa kun puolestaan fanipuolella ei pahemmin muita ihmisiä sotketa sekaan.
Depeche Moden kohdalla on kuitenkin hauska huomata kuinka hermostuneita he selkeästi ovat tästä Rose Bowl-ideasta, sillä he eivät todellakaan ole varmoja siitä että saisivat koko paikan täyteen. Ja silloin kun yhtyeen jäsenet ovat hieman hermona, eivät he ole niin kameratietoisia, mutta tietenkään mihinkään tappeluihin ei tässä dokumentissa sorruta.
Kommenttiraidalla kuulemme yhtyeen jäseniä (miinus sittemmin eronnut Alan Wilder) ja dokumentin tekijöitä. Pientä mukavaa lisäinformaatio on siis tarjolla.
Kakkoslevyllä on sitten sitten tuo kiertueen päätös, eli Live At The Pasadena Rose Bowl June 18th 1988.
Pasadenan jalkapallostadion on niin julmetun täynnä yleisöä, että hiukankin kauempaa kuvattuna he puuroutuvat yhdeksi ja samaksi kasvottomaksi mössöksi. Valot välkkyvät, savukoneet puksuttavat, syntkkakolmikko Wilder, Gore ja Fletcher antavat soundin kolista ja pulputtaa kun Gahan huutaa "hey!" ja keimailee tutussa valkoisessa univormussaan.
Jokainen yhtyeen jäsenistä on omassa roolissaan.
Gore on se hauras bondagepoika joka soittamisen lisäksi käy laulamassa yhtyeen herkimpiä tuntoja.
Wilder on se Motorcycle Boy sähköisine perkussioineen ja syntikoineen.
Gahan heiluu ja juoksee kuin heikkopäinen, ollen täydellinen rokkikukko edustamalleen yhtyeelle.
Ja Fletcher,,, heiluttaa käsiään. Hahaha! Ihan oikeasti, katsoi minkä tahansa Depeche Moden konserttivideon tai käy vaikka näkemässä yhtyeen livenä, niin huomaa kuinka Fletcher tuntuu soittamisen sijaan kuluttavan suurimman osan ajasta heiluttamalla käsiään ilmassa.
Aina välillä näytetään lähikuvissa yleisöä ja taas palataan yhtyeen pariin. Tietenkin usein näissä yleisön tarkemmissa huomioinneissa esiintyvät dokumentin tähtinä olleet fanit.
Tästä Rose Bowlin konsertista näytetään sen verran paljon pätkiä 101:n puolella, että usein keikkaosuutta katsoessa kokee uusinnantunnetta. Mutta itse konserttitaltiointina tämä on mainio. Kaikkea näytetään sopivassa suhteessa, oli kyseessä sitten yhtye läheltä tai kaukaa, eriteltyjä faneja taikka koko massaa.
Koska tämä dvd on vuodelta 2003, niin siihen on lisätty uudempaakin dokumentaarista materiaalia ja valtaosa siitä löytyy kakkoslevyltä liven seurasta. Poislukien tietenkin se tuolloin tuore ensimmäisen levyn kommenttiraita.
Kakkoslevyllä on erittäin mukavana lisänä silloisia tuoreita haastatteluita joissa kolme dokumentissa esiintynyttä fania pääsee muistelemaan menneitä ja samalla näkee miten nämä ihmiset ovat muuttuneet ajan saatossa. Muutokset ovat olleet hyvinkin suuria ajatellen sitä millaisina nämä henkilöt ehtivät tehdä itseään tutuiksi. Tosin hauskasti yksi faneista ei ollut muuttunut laisinkaan.
Muissa haastatteluissa esiintyvät Gore, Fletcher ja Gahan jotka muisteluiden ohessa promotoivat silloisia sooloprojektejaan.
Äänen pääsevät myös levy-yhtiö Muten perustaja ja tuottaja Daniel Miller joka kertoo historiastaan Depeche Moden luottohenkilönä, sekä Depeche Moden kiertuepromoottori Jonathan Kessler joka puhuu myöskin yhteistyöstään yhtyeen kanssa.
Mukana on myös Everything Counts-musiikkivideo, jonka sisältö rakentuu 101:sta.
Konserttipuolestaan huolimatta 101 menee painotuksessaan selkeästi dokumentin puolelle, joten siihen kannattaa suhtautua enemmän musiikin ulkopuolisten seikkojan kuvaajana kuin matkasoittimeen sopivana kävelyn siivittäjänä. 101 on eritoten kiinnostava dokumentointi yksittäisistä faneista, vaikkakaan ei niinkään koko fanikulttuurista. On mielenkiintoista katsella näitä faneja seuraamassa yhtyettä ja heidän elämäänsä muiden fanien seurassa, joten lopulta se että minkä yhtyeen matkassa kuljetaan ei olekaan niin tärkeää. Toki 101 on myös juuri nimenomaan Depeche Mode-faneille suunnattu, joten parhaimman nautinnon siitä saa tietenkin irti pitäessään myös kuvattavan yhtyeen musiikista, mutta fanikuvauksen kannalta yhtye ja sen edustama musiikin lajityyppi eivät ole elintärkeitä.
101 antaa kaiken tarvittavan Depeche Modea katsomaan tulleille, joten ei siitä pääse pahemmin kiukuttelemaan ja kokonaisuutena 101 on hieno esimerkki muille vastaaville musiikkidokkareille. On vanhaa ja uutta, on ekstraa sun muuta ja pakkauskin on hieno.
Tähdet: ****
Depeche Mode: 101
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti