Poikabändi puolestaan tuo mieleen New Kids On The Blockin, joka taas on parhaimmillaan viihdyttävä mielikuva, mutta ei millään muotoa kovinkaan arvostettava.
Tyttö- tai poikabändit vaikuttavat jonkinlaisilta ultrakeveiltä laihdutustuotteilta joissa on korea ulkokuori, mutta sisältö on silkkaa riisikakkua. En nyt tarkoita sitä etteivät he itse kirjoita kappaleitaan. Mitä sitten? Ei Engelbert Humperdinckään kirjoita biisejään, mutta äänellään ja esiintymisellään tekee niistä omiaan. Samassa asiassa osa poika- ja tyttöbändeistäkin onnistuu, mutta enimmäkseen ne tuntuvat tehdastuotannoilta. Liukuhihnalta tulee markinoille uusi poikabändi joka esittää kappaleita joita mikä tahansa poikabändi voisi esittää ilman että huomasi laulajien vaihtuneen. Ja sitten heidät on vielä jaettu markkinoita tyydyttäen rooleihin. On se nuorin heistä, se isähahmo, se katujen kuningas, se ujo, nuhanenä, etc.
Spice Girls tuntui olevan ensimmäinen puhtaasti keinotekoinen laululintuyhtye, mutta samalla he vaikuttivat tyttöpoikabändien kirkkaimmalta tähdeltä. Ihan oikeasti.
Spice Girls oli jopa naurettavuuksiin saakka markkinamiesten luomus. Heidät kasattiin esiintymiskokeista, heistä valittiin sopivasti erilaisia vaihtoehtoja, heille luotiin kliseisiin saakka yltyvät imagot, heille kirjoitettiin yksinkertaisuudessaankin uskomattoman tarttuvia ns. takuuhittejä ja mikä parasta, heille annettiin ulostettavaksi vieläpä eräänlainen feministispoliittinen agenda. Girl power! Joten jokainen reikä täytettiin, jokaiseen nurkkaan virtsattiin ja kaikille oli jotain.
Olen pahoillani mutta en oikein koskaan osannut ottaa vakavasti Spice Girlsien puheita vapaudesta, itsenäisyydestä ja vastaavasta kun he pääsivät asemaansa esikuvina jonkun levy-yhtiöhenkilön halusta koota lauluyhtye. Ja Spice Girlsien girl power tuntui muutenkin koostuvan vain jostain tyynysodista ja kikatuksesta. He olivat yhtä uskottavia asiassaan kuin Pink on vaihtoehto massapopille, tai Lady Gaga on shokeeraava. Mutta ehkä kyseessä on sukupuolisidonnainen käsitys siitä mikä on todellinen girl powerin merkitys, sillä jos se sai edes yhden ihmisen uskomaan olevansa vahvaluonteinen yksilö niin hyväksyttäköön se ihan yhtä merkittäväksi asiaksi kuin Berliinin muurin murtaminen.
Mielummin toki otan vastaan L7:n ja riot girl powerin.
Siispä minä keskityin Spice Girlsiin nimenomaan poptuotteena ja sellaisena se oli loistava. Musiikki ja imago olivat kuin täsmäohjattuja ohjuksia ja kun kerran oli nähnyt Spaissareiden kuvat ei niitä saanut enää ravistettua pois päästä ja sama tapahtui kappaleiden kuten Wannabe kohdalla. Se oli kuin olisi kuunnellut iloista hattaraa ja se toimi aina siihen saakka kunnes he päättivät "aikuistua" ja tylsistyä Forever-levyn avulla. Spaissaus olisi kannattanut jättää Spice- ja Spiceworld-levyihin, sillä niiden aikana kaikki tarpeellinen tuli esille.
Spice Girlsien sooloura ei ei ole kiinnostanut minua hevonpätkää, ei edes sen hyvän laulajan, Mel C:n kohdalla. Sillä jos rehellisiä ollaan, niin Mel C oli kiinnostavampaa kuunneltavaa Spaissareissa, jossa hänen äänensä pääsi paremmin erottumaan kun vieressä hoilotti lauma keskitasoisia suihkuartisteja. Soolourallaan Mel C osoittautui vain pelkäksi ihan kivaksi poppariksi jonka musiikkia kyllä kuuntelee jos se soi kaupan kaiuttimissa.
Spice ja Spiceworld ovat ylpeinä levyhyllyssäni Ry Cooderin ja Marvin Gayen vieressä.
Tietenkin Spice Girlseihin liittyen musiikin lisäksi markkinoille tungettiin jos jonkinlaista spaissarikamaa ja pelottavampia Spice Girls-manian ilmentymiä olivat ne kammottavat kengät, joita yllättävää kyllä en muista pahemmin nähneeni kirpputoreilla. Eikö kukaan kehtaa paljastaa ostaneensa sellaisia?
Videomateriaaliakin tuli. Oli virallista dokumenttia, konserttitaltiointia, se kauhistuttava elokuva ja sitten esimerkiksi tämä, Spice Stories joka etu- ja takakannellaan tekee selväksi että nyt ollaan epävirallisissa kengissä.
Ei musiikkia yhtyeeltä, ei varsinaisia haastatteluja yhtyeeltä, ei yhteistyötä tai siunausta levy-yhtiöltä, etc.
Epävirallinen dokumentti voi parhaimmillaan tuoda esille kohteestaan seikkoja joita kohde ei halua itse tuoda esiin, mutta jotka ovat yleisluontoisesti merkittäviä. Tämä ei ole niitä dokumentteja.
Spice Stories muuttuu alkuteksteissä Spice Poweriksi ja sitten voimmekin katsella montaasia johon on leikattu kaikenlaisia iloluonteisia pätkiä useista eri tapahtumista ja kaikista näemme kuinka Spaissarit osaavat nauraa, potkia ilmaan ja nauraa. Sinne tänne ripotellaan muutaman sekunnin pätkiä jostakin haastattelusta? Lehdistötilaisuudesta? Jossa Spice Girlsit selittävät olevansa,,, no,,, Spice Girlsejä.
Joukkoon sekoitellaan eräänlaisia puffikommentteja joissa erikseen otetut haastateltavat kertovat kuinka Spice Girlsit ovat energisiä, voivat saavuttaa vaikka mitä ja muuta sellaista ihanaa. Mutta keitä nämä ihmiset ovat? Ruutuun ei tule nimiä, tai ammatteja, tai muutakaan jonka perusteella ymmärtäisimme miksi kukin ihminen on kuvassa kertomassa jotain Spice Girlseihin liittyvää. Vaikka suurimman osan kohdalla emme saa tietää keitä he ovat, niin joidenkin puheista ymmärtää mikä heidän yhteytensä yhtyeeseen on. Esimerkiksi yksi hyypiö oli ollut opiskelemassa musiikkia samassa paikassa kuin Baby Spice, mutta kuten hän itse mainitsee, niin yhteistyötä he eivät olleet tehneet. Ja tuo yksi henkilö taitaa opettaneen Ginger Spicelle laulua? Ainakin yksi haastateltavista saa oikein nimensä esille, sillä Ian Lee omistaa studion jossa Spice Girls äänitti ensimmäisiä demoja.
Itse Spaissareista saamme tietoomme sellaisia tuikitärkeitä asioita, kuten että Geri värjäsi hiuksensa ensimmäisen kerran 12 vuotiaana.
Oikeaa asiaa tulee edes sen muodossa kun kertoja muistaa mainita Spice Girlseihin kuuluneen alunperin henkilön, joka jäi pois projektista ennen varsinaista kokoonpanoa.
Siinä se melkein oli. Joku tuntemattomaksi jäävä heppu mainitsee kuinka media jahtaa yhtyettä ja skineiltä näyttävät fanit kertovat kuka on seksikkäin Spaissari.
Ja ilmeisesti filmimateriaalia on ollut liian vähän käytettävissä, kun pitää toistaa samoja uutispätkistä leikattuja kohtia.
Spice Stories on vähän niin kuin ne joskus muinoin (ehkä niitä on vieläkin) Suosikissa olleet minipokkarit, joiden sivut leikattiin irti lehdestä ja taiteltiin omaksi lehdekseen. Eli enimmäkseen pelkkiä kuvia ja vähäinen informaatio koostuu pelkästään lempiruokamaininnoista, tai siitä mikä on kunkin lempielokuva. Eli tässä ei tunnu olevan mitään sisältöä. Jota toki olisi voitu tuoda mukaan syvemmillä haastatteluilla joihin ei edes tarvittaisi yhtyeen jäseniä tai vastaavavia, vaan olisivat vaikkapa ottaneet faneja kunnollaa ääneen. Itseasiassa ne pätkät joissa fanit pääsevät sanomaan edes jotain, ovat sisällöltään kiinnostavampia kuin erinäisistä tv-haastatteluista mukaan leikatut pätkät joissa Spaissarit häröilevät.
Jos oikein muistan niin The Prodigyn vastaavassa (uskoakseni) epävirallisessa dokumentissa, Electronic Punksissa oli sentään saatu ääneen jonkin yhtyeen jäsenen entinen opettaja ja jotain sellaista Spice Storieskin olisi kaivannut. Sillä kun tässä pääsee ääneen joku limaisen oloinen hyypiö puhumaan HOROSKOOPEISTA, niin ainakin minua pelotti ihan helvetisti.
No, olisivat edes selventäneet keitä jo nyt ääneen päässeet ovat ja miksi he ovat äänessä.
Spice Stories on olemassa vain rahastaakseen Spice Girls-ilmiöllä ja vaikka tässä "dokumentissa" ei tule esille mitään loukkaavaa, niin ei ole laisinkaan vaikea ymmärtää miksi niin yhtye kuin levy-yhtiökään eivät ole antaneet tälle siunaustaan. Se on hieman kuin myisi styroksia sanoen sen olevan kiveä Jeesuksen hautakammiosta ja vielä haluaisi Mooseksen kirjoittavan sille aitoustodistuksen.
Roskaa. Häpeäisivät.
Tähdet: ~
Spice Stories
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti