Princen musiikki kuulostaa aina Princeltä, ei keneltäkään muulta. Hän on luonut niin suuren määrän uniikkia musiikkia, että innovataattorina hänen veroisiaan ihmisiä löytää vain menneisyydestä ei enää jälkeen ensimmäisen Prince-levytyksen. Musiikin kehitys loppui Princeen. Edes Prince itse ei enää tee yhtä hyvää musiikkia kuin Prince.
Ja jos luulette jonkun Dimmu Borgirin poseerausärjymisen olevan paheellista, niin kukas muu kuin Prince on yksi suurimmista syistä riemastuttavaan Parental Advisory-merkintään.
Prince saa Jehovan todistamisenkin kuulostamaan ilotalon pyörittämiseltä.
Tottakai, kuten niin monet muut muusikot, myös Prince on kokeillut elokuvauraa. Mutta kuten niin monet muut muusikot, myös Prince on muusikko jonka ei kannattaisi näytellä. Prince on näyttelijänä vain häivähdyksen parempi kuin Britney Spears, tai Mariah Carey, mutta toisin kuin muiden kohdalla, sai Prince heikoista näyttelijänlahjoistaan huolimatta aikaiseksi aivan helvatun hyvän elokuvan.
Purple Rainin pitäisi olla fiktiivinen tarina nuoren muusikon tiestä pohjalta korkeimmalle huipulle, mutta se ei kerro vuorikiipeämisestä.
Se että kuinka fiktiivinen tarina Purple Rain on, lienee täysin katsojan arvioitavissa. Sillä tämä tuntuu enemmän Princen siihen asti elätyn elämän elämänkerralta, kuin siltä että Prince esittäisi muuta kuin itseään. Tämä ei siis ole mikään Britneyn Crossroads, jossa kuvataan päällisin puolin samankaltaista tarinaa, mutta valheellisen oloisesti. Purple Rainissa kun on vaikea olla ajattelematta että kuvassa on nimenomaan Prince, eikä Princemainen olento.
Princen esittämä Kid kun näyttää ja kuulostaa Princelta. Hitto! Jopa Kidin bändinä toimii Princen silloinen bändi, joka näyttää ja kuulostaa samalta kuin todellisuuden Princen bändi. Jopa yksi elokuvan kolmesta päätarinasta on identtinen todellisuuden kanssa, mutta se tulkoon pikapuoliin esille.
Yhtä hyvin Puple Rainin hahmot olisivat voineet olla kaikki omilla nimillään, kuin mukafiktiivisinä roolihahmoina.
Prince on The Kid, nuori (funk)rock-muusikko joka esiintyy päällisin puolin jokseekin egoistisena ja ankarana bändijohtajana. Todellisuudessa Kid on tähteyttä halajava, huonoista kotioloista lähtenyt, itsensä erilaiseksi tunteva nuori muusikko.
Kid tuntee turhautumista kun hän ei ole bändeineen vieläkään päässyt tähtitaivalle, vaan esiintyy edelleen samassa pienessä, vaikkakin suositussa klubissa. Osasyy Kidin menestyksen tiellä on se, ettei hän osaa luottaa ihmisiin ja täten ei hyväksy muiden bändinsä muusikoiden ideoita hyödynnettäväksi. Tämä johtaa yhteen elokuvan kolmesta päätarinasta, jossa Kidin bändin muusikot Wendy ja Lisa (todellisuudessakin Princen yhtyeessä olleet Wendy Melvoin ja Lisa Coleman) tarjoavat Kidille biisiä, jonka tämä hylkää samantien. (Tämä on se aiemmin mainitsemani identtinen tarina todellisuuden kanssa. Wendy ja Lisa aikoinaan julkisesti valittivat etteivät saa ideoitaan läpi Princen yhtyeessä.) Siispä Kidin bändi alkaa olla hajoamispisteessä
Toinen tärkeä juonikuvio elokuvassa kertoo nuoresta laulajattaren alusta, Apolloniasta (ihan julmetun huono Apollonia Kotero) joka ihastuu Kidiin, mutta on oikeastaan valmis tekemään mitä vain saavuttaakseen itse mainetta. Ja kun Kid ei luota ihmisiin, niin orastava rakkaus Apolloniaan alkaa saada väkivaltaisia piirteitä ja mustasukkaisuutta.
Väkivalta ja mustasukkaisuus ovat ne seikat jotka vievät siihen kolmanteen tärkeään juoniosioon, joka kertoo Kidista lavan ulkopuolella.
Lavalla Kid on rooliasuun pukeutuva muusikko, mutta kotona Kid kokee todellisen elämän ja se ei ole kaunista. Väkivaltainen ja mustasukkainen isä hakkaa vaimoaan, Kidin äitiä siis ja Kid vihaa täten isäänsä ja elämäänsä todellisuudessa. Kid tarvitsee pakotien musiikkiin ja muusikon fiktiiviseen rooliasuun.
Kaikki kolme osuutta (bändiongelmat, rakkaushuolet ja kotielämä) nivoutuvat yhteen ja Kid kasvaa ihmisenä huomaamaan, että jos on vain valmis luottamaan, niin siihen ollaan valmiita vastaamaan. Joten elokuva ei niinkään kerro siitä kuinka köyhistä oloista tulevasta muusikosta tulee tähti, vaan siitä kuinka elämää ei saa paeta jonkin roolin taakse.
Hienoa elokuvan tarinassa on se, kuinka Kidin ongelmat osoitetaan pitkälti hänen itsensä luomiksi ja kuinka nekin ratkeavat juuri niiden itse ongelmien ansiosta.
-Kid pakenee todellisuutta väkivaltaisen isänsä vuoksi. Samasta syystä hän ei osaa luottaa ihmisiin ja näkee kaikkialla vain negatiivisuutta. Mutta huomatessaan että isä onkin itse aikoinaan unelmistaan luopunut ja siksi turhautumistaan väärällä tavoin purkava ihminen, näkee Kid että syyttää luottamuspulastaan syyttä isäänsä.
-Kun Kid epäilee statustaan bändin johtajana, purkaa hän kiukkuaan Wendyyn ja Lisaan, ja siksi evää näiden mahdollisuuden saada krediittiä biiseillään. Tajutessaan bändin olevan enemmän kuin yksilö, osaa Kid myös arvostaa bändin yhteensulavuutta.
-Huomattuaan että Apollonia tekee yhteistyötä Morrisin (Morris Day) kanssa, syyttää hän tätä selkäänpuukottajaksi. Morris kun on vokalisti klubin suosituimmassa bändissä Timessa, niin hän on Kidin silmissä vihollinen. Morris ei auta asiaa pitäessään itseään parempana kuin Kidia ja Morris haluaa vaikka väkisin pitää oman bändinsä klubin ykköstapauksena. Mutta kun Kid on ymmärtänyt omien ongelmiensa olleen pääosin itse luotuja, niin hän ei enää välitä Morrisista ja osaa kannustaa Apolloniaa, sen sijaan että estäisi tämän urakehitystä.
Eli Purple Rain osoittaa että tähteydestä haaveilevan ihmisen ei tarvitse yltää tähdeksi saakka, saavuttaakseen jotain yhtä tärkeäksi luokiteltavaa. Purple Rainin tapauksessa tähteys on löytää usko itseensä ja muihin ihmisiin.
Prince ei ole Purple Rainin ainoa huono näyttelijä, vaan elokuvassa esiintyvät henkilöt tekevät kaikki heikkoja suorituksia. On kuin jokaisella elokuvan hahmolla olisi vain kaksi tapaa esiintyä:
A) Ole pökkelö.
B) Matki Tasmanian tuholaista.
Morrisin kohdalla vain jälkimmäinen pitää paikkaansa.
Mutta huono näytteleminen ei pilaa suht' hyvää tarinaa ja elokuvan funky tunnelma on kohdallaan. Itseasiassa elokuva onkin parhaimmillaan niissä klubilla tapahtuvissa kohtauksissa, sillä niihin on saatu energiaa muita osia enemmän.
Hyvä tarina, heikosti näytelty.
Ja jos et ole Princen fani, niin tämä elokuva tuskin muuttaa mieltäsi. Muille kuin Princen ystäville Purple Rain todennäköisesti näyttäytyy vain elokuvana jossa hassusti pukeutuva pikkumies käyttäytyy hassusti ja ajoittain laulaa korkealla äänellä. Visuaalisestikin elokuva on liian usein hölmön näköinen ja ajan syömä.
Joten fanius vaikuttaa selkeästikin pisteytykseeni, sillä Purple Rain rokkaa ihan sikana. Vaikka se on hassun näköinen ja Prince ei osaisi näytellä itseään edes tullista läpi, niin siltikin Purple Rain on ihan julmetun viihdyttävä musiikkidraama.
Tähdet: ****
Purple Rain
...NOIR
2 kommenttia:
puhut aivan asiaa, eipä tätä parempia musiikkielokuvia ole juuurikaan tehty.
Toisaalta kuinka hyviä musaelokuvat keskimääräisesti ovat?
Purple rain ei toisaalta musiikin puolesta ole princen mestariteos, parempia ovat parade, sign of the times ja 1999-levyt.
Totta. Purple Rain on kyllä levynä sitä tasoa, että se ylittää monen muun artistin parhaimmatkin levyt, mutta Sign O on se levy jota minä suosittelisin kaikille. Nämä pari (muutama) viimeisintä levyä on jäänyt aika vähälle kuuntelulle, mutta Musicology oli varsin mainio.
Yleisesti ottaen moni musiikkielokuva melkeinpä kärsii siinä olevasta musiikista. Kun on välttämättä saatava aina ne tutuimmat biisit mukaan, vaikk aeivät aina sopisikaan tarinakaareen. Mutta jos yksi musiikkielokuva on valittava, niin olkoon se Oliver Stonen Doors.
Lähetä kommentti