The Kid Stays In The Picture (2002)

Nykyään näyttelijät ja ohjaajat ovat ne nimet joilla elokuvaa mainostetaan, mutta joskus muinoin näyttelijät ja ohjaajat olivat vain jotain jollaisia oli pakko olla mukana, kun tuottajat olivat elokuvan tärkein osanen. Hollywoodin alkuaikoinahan studiot omistivat kaiken kuin parhaimpina orjakaupan kultavuosina ja siten tuottajien nimet olivat isompana kuin Stephen Kingin nimi kirjansa kannessa. Sitten jossain vaiheessa tuottajat muuttuivat pelkistä despooteista rock 'n roll-tuottajiksi. Mukaan kuvioihin tulivat dekadenssin ultimaattiset vuorenhuiput, Joel Silver, Jerry Bruckheimer ja Don Simpson. Heistä jälkimmäinen sitten meni ja eskaloi rokkituottajat seinään. Hän siis kuoli. Siihen oikeastaan loppui tuottajien suurin esilläolo ja he jäivät enemmän taka-alalle. Bruckheimer joka on edelleen yksi vaikutusvaltaisimpia, ellei jopa vaikutusvaltaisin tuottaja rupesi chillaamaan ja nykyään hän esiintyy julkisuudessa töidensä kautta, ei uusien Ferrarien, kokaiinin ja pikaveneiden kautta. Suomen vastaava tapaus on tietenkin Markus Selin, joka itseasiassa muistuttaa jo ulkonäöltäänkin Joel Silveriä.

Tuottajien glamourin rokkimaineen loi kuitenkin pitkälti yksi ihminen, Robert Evans.

Robert Evans on täydellinen elämänkertaelokuvan kohde. Hänen elämässään on ollut beibejä, huumeongelmia, rahaa niin helvetisti, rahaa ei laisinkaan, valtaa, ylämäkiä, alamäkiä, riitoja ja lähes maailmanherruus. Ja kaiken kruunaa Evansin persoona joka on egoistinen jopa siinä määrin että välillä tekisi mieli läimäistä kasvoille, mutta samalla hän on jotenkin äärimmäisen kiehtovaa seurattavaa. Hän on nimenomaan persoona, eikä mikään seinäruusu.

The Kid Stays In The Picture pohjautuu Evansin omaelämäkertaan ja hän itse toimii dokumentin kertojana, mikä tietenkin saa epäilemään kaikkien dokumentin faktojen olevan faktoja. Etenkin kun Evans kuulostaa välillä puhuvan asioista siten että se oli ne muut, en minä. Mutta hän kertoo myös selkeästi vaikeista hetkistä elämässään, joten ainakin hän itseriittoisuudestaan huolimatta kuulostaa rehelliseltä ja täten tarina on todenmukaisen oloinen.

Evans kertoo kuinka hänet löydettiin uima-altaalta elokuvatähdeksi.
B-näyttelijästä tuottajaksi ja studiopomoksi, ja kaiken aikaa kukaan ei uskonut Evansista olevan mihinkään. Evans saa siis kiittää että on ollut aina joku yksittäinen henkilö joka oli häneen uskonut, kun koko muu Hollywood tuntui suurinpiirtein epäilevän Evansin kykyä edes hengittää.
Sopivasti heti tuottajan uransa alkupuolella Evansin käsiin sattui tulemaan käsikirjoitus elokuvasta nimeltä Rosemaryn Painajainen. Mitä? Tekotaiteellista paskaa jonka ohjaisi tekotaiteellista paskaa tekevä ohjaaja (Roman Polanski.) Tämä tuntui olevan kaikkien näkemys Evansin valinnasta elokuvan ja ohjaajan suhteen. No, kaikki elokuvia vähääkään seuraavat tietävätkin kuinka marginaalielokuvaksi Rosemaryn Painajainen jäi.
Seuraavaksi materialisoituivat Love Story, Chinatown ja Kummisetä, ja Robert Evans tuntui voittaneen kaikki epäilyt itseään kohti, sekä nousseen isoimmaksi nimeksi koko Hollywoodissa.
Luonnollisesti tätä menestystä saattoi seurata vain alamäki.
Siispä mukaan tulivat kokaiini, metsästä löytynyt ruumis, mielisairaala, huumeoikeudenkäynti, rahojen menetys, etc. Ja tietenkin,,, comeback aikana kun tuottajat eivät enää olleet supertähtiä. Tosin eivät Evansin paluun aikana tuottamat elokuvatkaan olleet enää kovin mainittavia. Taivaansilpoja, Mustanaamio ja esimerkiksi (hyi yök!) Kuinka Hukata Kundi 10 Päivässä. Noista Mustanaamio sentään on hauskaa katsottavaa.
Kyllähän siellä joukossa tulevat esille myös kaikki Evansin suhdeongelmat, mutta mielenkiintoisinta Evansissa eivät ole hänen avioliittonsa, vaan hänen matkansa elokuvamaailmassa.
Ja parasta on, että vaikka Evansin elämässä on tapahtunut paljon asioita jotka olisi voinut tehdä toisin, niin hän ei jää surkuttelemaan menneitä vaan on edelleen jokseekin tyytyväinen tähän hetkeen.

Dokumentti siis toimii muuten aika perinteisenä henkilökuvauksena jossa itse päähenkilö kertoo elämästään, mutta siinä on kaksi normaalista poikkeavaa toteustustapaa:
-Ensinnäkin tämä dokumentti tuntuu välillä joltain audiokirjalta, sillä sitä ei ole tehty normaaliin haastattelutapaan, vaan Evans tavallaan lukee kirjaansa kuvien tahtiin.
-Toiseksi tässä ei näytetä juurikaan ihmisiä. Onhan siellä muutamia arkistopätkiä televisiosta ja elokuvista, mutta suurelta osin dokumentti koostuu valokuvista. Mikään clipshow tämä ei kuitenkaan ole. Valokuvat on muokattu kaksiuloitteisen ja kolmiulotteisen välimuodoiksi, mikä saa kuvat elämään kuin ne olivat jonkinlaisia stop motion-animaatioita. Tämä on erittäin kiehtovan näköistä ja istuu dokumentin tyyliin kuin nyrkki silmään.

Vaikka sisältö on aika tyypillinen ryysyistä rikkauksiin, alas ja ylös-tarinointia, niin sekä dokumentin toteutustapa että Evansin persoona tekevät perinteisen kuuloisestakin tuoreen oloista. Ja kiitos toteutustavan, Evansista ei kaipaa fiktiivistä elokuvaa, vaan The Kid Stays In The Picture on tavallaan sekä pelkkä dokumentti, että tavallinen elokuva.

Koska dokumentti on Evansin näkökulmasta kerrottu niin tietyissä seikoissa saattaisi muilla asiaankuuluvilla henkilöillä olla oma sanansa sanottavana. Kuten esimerkiksi monista Kummisetä-aiheisista dokumenteista ilmenee, niin Coppola näki elokuvan teon eri tavalla kuin mitä Evans teki, mutta on hauskaa ajatella että ensimmäinen syy Coppolan palkkaamiseen elokuvan ohjaajaksi on se että kyseessä on italialaistaustainen ohjaaja. Hiiteen meriitit, koska niitä Coppolalla ei tuolloin vielä oikeastaan ollut, mutta se riittää että kyseessä oli ainoa tiedetty amerikanitalialainen ohjaaja. Kun lopputulos oli mitä oli, niin hitonko väliä sillä on miksi Coppola ohjaajaksi palkattiin.

The Kid Stays In The Picture on hyvin kiehtova dokumentti tuottajamogulista jonka elämä itsessään on elokuvaa.
Suosittelen tämän dokumentin rinnalle katsottavaksi Robert Altmanin elokuvaa The Player, joka aiheensa vuoksi istuu Evansin maailmaan erinomaisesti.

Nyttemmin niin sekä Evans, ja mainitsemani Joel Silver ja Jerry Bruckheimer eivät enää ole samalla tavalla lehtien etusivujuttuja ja vaikka Bruckheimer vielä porskuttaa hiteillä niin tuottajissa on tapahtunut sukupolven vaihtuminen. Nyt tuottajat ovat usein sekä tuottajia että ohjaajia/näyttelijöitä, eivät vain pelkkiä tuottajia. Trendihän tuntuu olevan että näyttelijä perustaa oman tuotantoyhtiönsä.
Robert Evans oli myös erään tuottajien vaihdoksen uusi ilmentymä, mutta toisin kuin nykyisillä, hänellä tuntuu olevan kerrottavaa enemmän kuin tarpeeksi.

Tähdet: ****
The Kid Stays In The Picture
...NOIR