The Secret Agent Club (1996)

Raymond Chase (Hulk Hogan) on salainen agentti joka toisaalla pelastaa maailmoja vasemmalla kädellään ja toisaalla on leluliikettä pitävä nörttimäinen, kömpelö yksinhuoltajaisä, jonka poika Jeremy (Matthew McCurley) häpeää häntä. Kun Raymond viime keikallaan nappasi ilkeän superroisto Even (Lesley-Anne Down) nenän edestä aivan naurettavan typerän näköisen laserpyssyn,
saa Jeremy huomata isänsä olevan muutakin kuin kompuroiva tylsimys. Parasta on, että Raymondin agenttilookkiin kuuluvat olennaisena osana tekoviikset, jotka toimivat kuten Clark Kentin silmälasit.
Even ilkeät apulaiset (Richard Moll ja Barry Bostwick) saavat Raymondin vangittua, joten Jeremyn pitää kavereidensa (tumma poika joka on hakkerinero, aasialaispoika joka osaa tietenkin kung fua, pakollinen tyttö tuomassa pusun mukanaan ja pelkurimainen pulska poika) avustuksella estää pahiksia saamasta laserpyssyä ja pelastaa vangittu isä. Joten kerätään lelut mukaan ja siirrytään ultraväkivaltaan.

Ennen Dwayne "The Rock" Johnsonin siirtymistä showpainiareenoilta elokuva-alalle oli hyvin vaikea ottaa tosissaan hänen lajitovereidensa elokuvallisia ansioita, sillä ne olivat enemmän tai vähemmän ansiottomia vitsejä jo syntyessään. Ei niin, ettäkö John Cenat ja vastaavat nykyäänkään juuri mitään ns. laatuelokuvaa tekisivät, mutta ajasta jolloin wrestlingstara elokuvassa tarkoitti melkein pelkästään Hulk Hogania lastenvahtina ollaan tultu aika pitkälle. Tosin aina kyse ei ollut pekästään siitä, ettäkö esiintyjä itse olisi ollut huono, vaan kun katsoo millaisia elokuvia esimerkiksi juuri Hulk Hogan on tehnyt, niin eipä niissä juuri annettukaan mahdollisuutta todistaa olevansa muuta kuin lihaksia aivojen tilalla. Äkkiseltään ajateltuna Robby Piper taisi saada sen ainoan hyvän elokuvan (Pahan kehä) jossa päätähden ei tarvinnut olla vain koominen lihaskasa huonossa elokuvaympäristössä, sillä esimerkiksi David ja Peter Paulin mukanaolo Natural Born Killerissä jäi syystäkin poistettuihin kohtauksiin. No, sai Hulk Hogan sitten jo alkujaankin huonoja elokuvia alleen, taikka teki niistä itse huonoja, ovat hänen elokuvansa ainakin olleet toistuvasti sen verran onnistuneesti huonoja, että niiden suurin ilo syntyy juuri siitä syystä.

The Secret Agent Clubissa Hogan on enemmänkin sivuosassa ja elokuva on pikemminkin sankarillisen lapsilauman toimintaa, joten kyseessä on Spy Kidsin kaltainen elokuva, jonka saattaa ostaa Antonio Banderaksen vuoksi, mutta vähintäänkin arvaa/tietää jo nimestä joutuvansa katsomaan kaikkia muita enemmän. Eikä se nyt mikään huono asia ole, sillä kyllä tässä elokuvassa Hogan saa tarpeeksi peliaikaa jotta ei tunnu olevan valheellisesti mukana ja kun kyseessä on muutamaa tarpeettoman väkivaltaista kohtausta lukuunottamatta aika perheystävällinen seikkailuelokuva, niin suurimman tilan antaminen lapsinäyttelijöille tuntuukin luontevalta. Mitä ne lapsinäyttelijät itse eivät ole, sillä sen verran jäykkiä pökäleitä he ovat, että Hoganin pallosilmäily vaikuttaa Daniel Day-Lewisilta heidän rinnallaan.
Eli näyttelijät ovat aivan kauheita ja olen aika varma, että ohjaaja onkin opastanut esiintyjiään sanomalla, että kun tämä kerran on lapsille suunnattu komediallinen toimintaseikkailu, niin teidän tulee olla hassuja. Joka sitten on johtanut siihen, että ollaan reagoitu ohjeistukseen joko jäykistymllä kun ei olla tiedetty mitä luonteva koomisuus on, taikka sitten jojoillaan naamanilmeillä niin, että lopputulos on oksennusta ajon aikanan auton ikkunasta.
MUTTA!
Kehnot näyttelijäsuoritukset ovatkin oikeasti hyvästä, sillä kun muu osa elokuvasta on aivan yhtä tökerösti toteutettua, olisivat De Nirot raivoisina härkinä olleet vain silmiinpistävämpiä erheitä. Kun ollaan huonosti tehdyssä elokuvassa, sitä tarvitaankin enemmän Harrison Fordia Tapaus Henryssa ja Sean Pennia I Am Samissa, kuin Ellen Burstynia Unelmien sielunmessussa. Tropic Thunderin "full retard" on joskus paikoillaan.

True Lies kohtaa Spy Kidsin Charles Bandin liian kehnona hylkäämässä tekeleessä on asiaankuuluvan huolimattomasti toteutettu ja rupesin jo sekoamaan laskuissa bongatessani autonikkunoista peilautuvia kuvausryhmän jäseniä (mm. ajassa 25:01), mikrofonin varjoja (mm. ajassa 41:27), koko kuvaajan päähenkilöitä seuraavaa siluettia (01:01:39), lavasteiden yläreunan näkymistä (29:29) ja tietenkin suosikkiani, eli takaa-ajokohtausta jossa takaa-ajavan auton sisällä oli välillä kaksi ja välillä vain yksi ihminen kiitos leikkausvirheiden. Lisäksi tuossa takaa-ajokohtauksessa on loistavaa se, että auto näköjään pystyi korjaamaan itseään Christinen tavoin, sillä miksi muuten esimerkiksi äskettäin irronnut etusäleikkö ilmaantui takaisin ja vieläpä räjähdyksen jälkeen. Aivan loistavaa.
Joten todella suuri ilo The Secret Agent Clubissa syntyy sen toistuvien virheiden bongauksesta ja niitä ei tarvitse edes mitenkään erikseeen etsiä, sillä ne ovat jatkuvasti niin näkyviä, että vain Stewie Wonder ei niitä huomaisi.
Tuo mokista nauttiminen edellyttää kuitenkin, että osaa nauttia huonosti tehdystä elokuvasta, sillä muutoin vaaditaan joko paksuja silmälappuja taikka hyvin nuorta ikää jotta ei silmille tulevat kompuroinnit eivät häiritse (edes positiivisesti) ja pystyy katsomaan elokuvaa vain pelkkänä kivana viihteenä. Nykyisille noin viisivuotiaille The Secret Agent Club on varmastikin aivan liian ruma, hidas ja tylsä elokuva, sillä se on auttamatta vanhentuneen näköinen 90-kuvun puolivälin halpaelokuva, mutta muksuiässä ei onneksi yleensä pahemmin välitä jos jossain näkyykin kameramies, tms.

Roskaelokuvana tämä on aivan loistava. Se näyttää aivan hemmetin halvalta, esiintyjät ovat pääosin nolostuttavia, enkä laisinkaan ihmettele etteivät esimerkiksi lapsinäyttelijät saaneet juurikaan uraansa aukeamaan ja dialogi sekä juoni itse ovat niin täynnä puupäämäisyyksiä, että sitä miettii sen vessapaperin laatua jolle käsikirjoitus oli laadittu.

Vilkaistaanpa sitä asetta vielä kerran.

Se Jeremyn majassa ollut Virtual Boykin olisi toiminut uskottavampana laserpyssynä.

Lesley-Anne Down on nautinnollinen elokuvan seksikkäänä ilkimyksenä ja Jack Nance on hullu tohtori.
Kaiken lisäksi elokuvassa on itsensä Jan Hammerin musiikki. Joka tosin kuulostaa Right Said Fredilta.

Tähdet: ~ tai *****
The Secret Agent Club