Kuitenkin siellä siis on runsaasti dokumentteja filmografiassa ja ei niin yllättäen moni niistä liittyy jollakin tavoin elokuva-alaan, taikka oman maan lähihistoriaan. Lisäksi moni tuotoksista keskittyy musiikkiin ja kun Scorsesen elokuvia kuuntelee, niin tuo kiinnostuksen kohde tuskin tulee myöskään varsinaisena yllätyksenä.
Shine a Lightia mainostetaan Rolling Stones-dokumenttina, jossa musiikin ohella valotetaan yhtyeen historiaa. Se on puppua. Sillä jos Shine a Lightista ei ole eri leikkausta levityksessä kuin mikä minulla on, niin tämä dokumentoi yhtyeen historiaa yhtä tehokkaasti kuin mitä joku juustomainos kertoo Kiira Korven elämästä. Kyseessä on konserttitaltointi jonka oheen on leikattu mainosmaisia pätkiä vanhoista haastatteluista, joissa esitetään kysymyksiä kuten "kuinka vanha olet?", että kannattaa suoraan katsella tätä nimenomaan kuullakseen musiikkia, ei käyttääkseen kouluesitelmän tekoon.
Hieman alla vartin ajan näemme kuinka yhtye valmistautuu esitykseen, mikä siis tarkoittaa vip-vieraiden tapaamista, jutustelua lavasuunnitelmista ja jopa hetkittäin soittimiin koskemista. Toisaalla taas Scorsese rupattelee apulaistensa kanssa kamerakulmista, valaistuksesta ja sen sellaisesta, tuoden mukanaan aika kivan kuvitelman siitä, että tämä olisikin dokumentti dokumentin teosta. Lisäksi Scorsesen kuiva toteamus valaistuksen suhteen on aivan loistava:
"Me emme voi polttaa Mick Jaggeria. Sen pitää vain näyttää siltä."
Kuva vaihtelee mustavalkoisuuden ja värillisen kesken ja en oikein ymmärrä miksi, sillä tehokeinona sillä ei tunnu olevan logiikkaa. Se ei esimerkiksi erottele yhtyettä Scorsesen porukasta, kuvaa mennyttä ja nykyhetkeä, tms. Se vain vaihtelee kesken kaiken, aivan kuin joku erehdyksessä kääntäisi värit pois ja toteaisi "no, ei sitä kukaan varmaan huomaa." Sävyissä ei ole sinällään mitään vikaa, mutta eipä siitä ole mitään hyötyäkään. Mieleen tulee liiaksi vasta kameran saanut juniori, jonka tekee mieli kokeilla kaikkia nappuloita. Sillä erotuksella, ettei tässä nyt sentään enempää kokeilua ole kuin mustavalko ja väri, ja kuvaus itsessään on tasaisen varmaa, ilman mitään hysteeristä huojumista taikka vinksahtaneita leikkauksia.
Väreihin siirrytään kokonaan kun alkaa konserttiosuus ja vain osa sekaan ripotelluista vanhoista haastettelupätkistä eri maiden televisio-ohjelmissa on värittömiä.
Itse konsertti on turvallisen varmalla otteella tehtyä ammattimiesten esiintymistä, jossa pukuihmisistä (mm. Bill Clinton) ja liiankin hillityistä ns. taviksista koostuva yleisö eläytyy kuten yhtyekin: pitäen jalkaa koko ajan jonkinlaisen jarrun päällä.
Sinänsä kappalevalinnoissa ei ole valittamista ja yhtye soittaa ne läpi vuosien rautaisella kokemuksella, mutta siinä se vika onkin. Kun ikä ei selkeästikään ole yhtyettä rauhoittanut, niin tämän ei pitäisi olla näin aikuisrokkia jollaista voisi kuvitella kuulevansa isän soittamana autostereoista matkalla Puuhamaahan. Missä on paheellisuus ja vaaran tunne? Hienoa on, että bändi tuntee itsensä ja kappaleensa, yleisönsä ja askeleensa läpikotaisin, mutta liiallisella kokemuksella ja ammattitaidolla on välillä paha tapa siloitella kulmia liiaksi, jolloin kaikesta tulee vain mukavaa, eikä laisinkaan muistuta siitä miksi tästäkin yhtyeestä alun perin rupesi pitämään.
Vierailevat tähdet kuten Buddy Guy, Christina Aguilera ja Jack White muuttuvat osaksi metronomin tarkkuudella tikittävää koneistoa ja vapauden tunne kauaksi taakse, Metropolisin duunareiden unohdettuihin haaveisiin.
Ei siis sex and drugs and rock and roll, vaan onko kello jo puoli yhdeksän, siellä alkavat uutiset.
Pahinta siis on, että vaikka aikuisrokki jota kuuntelee piippu suussa ja puputohvelit jalassa on välillä tarpeenkin, niin Rolling Stonesin kaltaisen yhtyeen kohdalla sen tulisi olla vain keino vetää välillä henkeä, ei muodostaa siitä koko elämää ja näin ollen tämäkin konserttitaltiointi on enemmän kuin kuuntelisi levyä hiljaa hiipien, sen sijaan että katselisi yhtyettä elävänä eläväisesti esiintymässä. Scorsesen rauhallisen yllätyksetön kuvaus, arvokkaan oloinen miljöö ja oletettavasti hevosrauhoittavia täyteen pumpattu yleisö vain korostavat raukeutta, joka istuu parhaiten vain kantri- ja blueskappaleiden kohdalla, ei rokin, jota oletin Rolling Stonesin edustavan..
Kuitenkin tämä on lempeän kilttinäkin osoitus ammattinsa mestareista, joiden ei tarvitsekaan enää todistella mitään ja jos ei Juhlamokka-mainoksen tyylinen tunnelma haittaa, niin tarjolla on hyvää musiikkia ja kiva fiilis. Sillä kuten eräässä Mikki Hiiri-tarinassa todetaan, niin "totta kai kiva on kivaa. Mitä muutakaan se voisi olla?"
Niin ja Mick Jagger oli Freejackissa
Tähdet: **
Shine a Light
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti