DRESSED TO KILL (1946)
Huutokaupassa myydään kolme keskenään samanlaista musiikkirasiaa, jotka tuhma Hilda Courtney (Patricia Morison) ilkeine apulaisineen haluaa itselleen. Yksi rasioiden ostajista sattuu olemaan tohtori Watsonin (Nigel Bruce) ystävä Stinky... jep, Stinky (Edmund Breon) ja kun kahden ryöstöyrityksen jälkeen pahikset saavat musiikkirasian sekä Stinkyn hengiltä, kiinnostuu Sherlock Holmes (Basil Rathbone) tapauksesta. Siis musiikkirasia on edelleen hengissä.
Holmes ymmärtää, että kaikkien kolmen rasioiden sävelet yhdessä paljastavat jotain salaisuuksia, mutta mitä. Vastaukset kaikkeen mikä johtaa pahiksien jäljille, pidätykseen ja salaisuuden selviämiseen tulevat muilta, kun he vahingossa möläyttävät jotain ja Holmes esittää sitten kuin hän olisi keksinyt ne alusta alkaen. Paskiainen.
Michael Cainea ei mailla eikä halmeilla.
Sujuvasti mutta rutiininomaisesti kasattu Sherlock Holmes-elokuva, jonka jännitys kärsii siitä että kaikki hahmot ja tilanteet esitellään liian paljastavasti, aivan kuin ruudulla lukisi aina kuka on mitä ja miksi on.
Rathbone on tyly Holmes, joka tuntuu usein sanovan ennen kuin ajattelee ja hänestä tulee mieleen ne ihmiset jotka toistuvasti loukkaavat muita ja sanovat perään vain muka olevansa rehellisiä. Rehellisyys ei tarkoita pelkästään negatiivisten asioiden julkituontia.
Erittäin hyvä Holmes Rathbone on ja syystäkin toimi mallina Basil Hiirelle.
SHERLOCK HOLMES AND THE SECRET WEAPON (1942)
Tästä olenkin jo aiemmin kirjoittanut. Tästä sinne.
TERROR BY NIGHT (1946)
Holmes (Basil Rathbone) ja Watson (Nigel Bruce) junailevat ja se ei ole viittaus seksuaaliseen kanssakäymiseen. Holmes on valheellisesti lomailemassa, mutta oikeasti turvaamassa kirottuna pidetyn jalokiven matkaa. Arvatkaa vaan varastetaanko jalokivi? No ei tietenkään, vaan junamatka sujuu rauhallisesti ja Holmes pääsee nauttimaan oopiumia.
Tai sitten ei. Joten murhia ja niiden yrityksiä seuraa.
Perinteinen kuka teki sen-jännäri, jossa tuttuun tapaan kaikilla vaikuttaa olevan motiivi pahuuden töihin. Sujuvaa sanailua, mysteerisiä hahmoja ja erityisen hauskaa on se, että joka ainoa junan matkustaja tietää heti kuka Holmes on ja miksi hän on mukana, joten se peitetarina lomailusta meni pipariksi jo ennen ääneen sanomista.
THE WOMAN IN GREEN (1945)
Lontoossa liikkuu sarjamurhaaja joka pistää naisia hengiltä, mutta kyseessä ei ole Jack the Ripper, mutta toki murhaajaa verrataan häneen.
Muistikatkoista kärsivä kaupungin kermaan kuuluva herra Fenwick (Paul Cavanagh) alkaa epäilemään olevansa etsitty murhaaja. Sitten poistetaan Fenwick elokuvasta ja siirrytään miettimään, että kuka yrittää tappaa Holmesin jos se ei ole professori Moriarty (Henry Daniell). No on se.
Hitto, joku goottibändi on sämplännyt tämän elokuvan dialogia, mutta en saa millään päähäni että mikä. Mieleni tekisi sanoa sen olevan London After Midnight. Pitääkö sitä nyt sen vuoksi kaivaa levyt esille?
Daniell on erittäin hyvä Moriarty. Älykäs, charmikas ja kylmäverinen. Joten pelkästään Moriartyn ja Holmesin taka-ajatuksia täynnä oleva keskustelukohtaus jälkimmäisen asunnossa tekee tästä elokuvasta katselun arvoisen.
Juoni on hieman hämmentävä, sillä se alkaa Jack the Ripperinä jossa mahdollinen sarjamurhaaja ei edes itse tiedä tekosistaan, mutta kun Moriarty astuu mukaan, niin karismaattisesta esiintyjästä huolimatta on hieman vaikea tajuta että miksi hän on mukana. Etenkin kun tässä vaiheessa se Fenwick tapetaan pois ja elokuvassa unohdetaan ne naismurhat ja loppupuoli on sitä, että joku koettaa saada Holmesia hengiltä. Joten aivan kun elokuva vaihtuisi kesken kaiken toiseen. Hypnoosijuoni ei selitä kaikkea aukottomasti.
THE SIGN OF FOUR (1932)
Vankilasta paennut tuhma Jonathan Small (Graham Soutten) saapuu kaupunkiin etsimään entistä vanginvartijaa Sholtoa (Herbert Lomas), jolle aikoinaan paljasti ryöstösaaliinsa sijainnin vastineeksi vapaudestaan. Tietenkin Sholto petti Smallin ja nyt on aika maksaa potut pottuina.
Petollisia vartijoita oli alunperin kaksi ja ahne Sholto tappoi aikoinaan toisen saadakseen rikkaudet itselleen, mutta ennen kuin Small ehtii paikalle, oli Sholto jo piilottanut kalleudet ja mennyt itse kuolemaan luonnollisesti. Siispä Small kohdistaa kiusaamisensa tapetun vartijan asiasta tietämättömään tyttäreen Maryyn (Isla Bevan), joka pyytää apua Sherlock Holmesilta (Arthur Wontner) ja tohtori Watsonilta (Ian Hunter) ja elementary dear Watson, sankarit voittavat.
Boksin ensimmäinen elokuva jossa ei esiinny Basil Rathbone Holmesia ja vaikka onkin mukava nähdä muitakin näkemyksiä tutusta hahmosta, niin Arthur Wontner mussuttavine puheäänineen ja honteloine olemuksineen on aika tahattoman koominen näky vertailussa. Hauskasti tässä tohtori Watson ei ole samanlainen koominen sivuhahmo kuin mitä NIgel Bruce oli samaisessa roolissa, vaan Ian Hunterin versio hahmosta vaikuttaa pätevämmältä ja uskottavammalta kuin Holmes. Joten tarjolla on edellisiin elokuviin verrattaessa mukavaa vaihtelua ja kunhan ensivaikutelmasta pääsee eroon, niin kyllä Wontner ihan hyvä Holmes on ja itse elokuva on kelvollinen perusjännäri, joka tosin kärsii tarpeettoman oloisesta vitkuttelusta, mikä ironisesti alkaa siinä vaiheessa kun Holmes ja Watson astuvat mukaan kuvioihin.
Ja nopeutetut tappelut ovat aina hölmön näköisiä.
MURDER AT THE BASKERVILLES (1937)
Sherlock Holmes (Arthur Wontner) saa lomakutsun sir Baskervillen (Lawrence Grossmith) kartanolle ja sitten muistellaan kuinka vuosia aiemmin Holmes selvitti Baskervillen koiran tapauksen. Mukanaan uskollinen apulaisensa tohtori Watson (Ian Fleming [ei, ei hän]) Holmes voikin ruveta selvittämään tällä kertaa vaikkapa hevoseen liittyvää murhaa ja Histamiinin itsensä katoamista. Tottakai professori Moriartylla (Lyn Harding) on kavionsa pelissä.
Ajoittain erittäin huonolaatuinen kuva, jossa valkoinen valo hukuttaa melkein kaiken.
Hmm, mitä hittoa ehti viidessä vuodessa tapahtua, kun Wontner puhuu kuin olisi pyrkimässä Christopher Nolanin Batmaniin ja näyttää vanhentuneen ainakin 38 vuotta ja muuntuneen Nosferatuksi. Osan muutoksista voinee pistää luonnollisen kehittymisen syyksi, osan vanhojen filmimateriaalinen laadun kontolle, mutta silti Wontner on kuin eri ihminen tässä elokuvassa. Mikä on oikeastaan hyvä asia, sillä nyt hänessä on sellaista Jeremy Brettmäistä dramaattisuutta, joka pyyhkii aiemmin kokemani koomisuuden lähes kokonaan pois.
THE TRIUMPH OF SHERLOCK HOLMES (1935)
Eläköitynyt Sherlock Holmes (Arthur Wontner) chillaa piippua poltellen, kun professori Moriarty (Lyn Harding) tulee kramppaamaan tyyliä ja valittaa kuin homie koko ajan pilaa hänen suunnitelmansa.
Moriarty ottaa toimeksiannon saattaa erään rikollisjärjestön luopiojäsen hengiltä, mutta tottakai kun menee virtsaamaan sähköpaimeneen saa säkärin ja näin Holmes palaa takaisin töihin pilaamaan pahiksen suunnitelmat.
Myös tässä elokuvassa Wontner on jykevä ja varmaotteinen Holmes, joten liekö niin että Sign of Fourissa oli rooli vielä hiukan hakusessa ja tässä vaiheessa tyyli oli jo löydetty. Taikka sitten siirtyminen Basil Rathbonesta Wontneriin vaikutti minuun enemmän kuin luulinkaan.
Samapa tuo, tämä kulkee sähäkän alkutilanteen jälkeen niin laiskasti, että luulin jo kulkevani ajassa taaksepäin.
THE SPECKLED BAND (1931)
Kuolema ja Sherlock Holmes (Raymond Massey) saapuu tohtori Holmesin (Athole Stewart) kanssa selvittämään asiaa. Paha isäpuoli oli asialla.
Tuttua tasavahvaa Holmesia, jossa kiinnostavinta on Holmesin asunto, joka aiemmista elokuvista ja ylipäätään Holmes-kuvauksista poiketen on kuin jokin tavallinen toimisto, jonka yhteydessä on herrainkerhon kirjasto.
En ole tainnutkaan aiemmin nähdä Raymond Masseyn versiota Holmesista ja hänestä tuleekin mieleen enemmänkin Hugh Hefner kuin tuttu yksityisetsivä.
Mukana niin lavasteiden näköisiä lavasteita, että tulee mieleen teatteriesityksen katsominen.
Ne sekä joidenkin kovaan ääneen puhuvien näyttelijöiden ahkera käsillä esiintyminen tekevät elokuvasta mukavan erilaisen muihin verrattuna. Joskin siksi myös hiukan koomisen.
A STUDY IN SCARLET (1933)
Isorikkaiden salaseura viestittelee kokouksistaan salakielisen lehti-ilmoituksen avustuksella, jonka Sherlock Holmes (Reginald Owen) bongaa samantien. Yksi salaseuran jäsenistä tapetaan ja hänen leskirouvansa rikkoo Fight Club-sääntöjä pyytämällä Holmesilta apua. Syytä onkin, sillä salaseuran tapoihin kuuluu jakaa kuolleen jäsenen omaisuus elossa olevien kesken, joka ymmärrettävästi johtaa siihen, että joku joukosta haluaa kaikkien rahat itselleen. Helppoahan se tosin on Holmesin päätellä syyllinen, kun pahis on suurinpiirtein ainoa siinä vaiheessa hengissä oleva.
On mielenkiintoista, että Holmesia esittävä Reginald Owen oli kuulemma esittänyt tohtori Watsonia aiemmin ja tämä oli hänen ensimmäinen ja viimeinen elokuvaesiintymisensä Holmesina. Sinänsä mies on ihan hyvä, joskin aika jäykkä roolissaan, mutta jo ennen kuin tiesin tuosta Watson-historiasta, ajattelin koko ajan Owenin olevan Watson. Jolloin elokuvassa tuntui olevan kaksi Watsonia yhden sijaan. Eli hiukan enemmän kuin 1.21 gigawattsons. Joten syy siihen miksi Owen ei enempiä Holmes-rooleja leffoissa tehnyt lienee ollut siinä, että hän esitti Watsonia.
Tässä on kenties tämän boksin elokuvista kiinnostavin juoni, vaikk'ei muistini mukaan mitenkään liitykään samannimiseen alkuperäistarinaan.
SHERLOCK HOLES AND THE DEADLY NECKLACE (1962)
Sherlock Holmesin (Christopher Lee) luokse saapuu puukotettu mies, joka tietenkin kuolla kupsahtaa ja Holmes epäilee professori Moriartylla (Hans Söhnker) olevan sormensa pelissä. Poliisi ei ole lainkaan halukas avustamaan Holmesia, vaan päinvastoin, sillä Moriarty on arvostettu kansalainen joka on jopa saamassa ritarin arvon.
Moriarty varastaa Kleopatran kaulakorun, mutta Holmes ei olisi Holmes jos ei olisi Holmes.
Christopher Leesta ja Terence Fisherista huolimatta kyseessä ei ole mikään hammerhorrorversio Sherlock Holmesista, vaan ihan tuttua etsivädekkaria, jossa turhan vahvasti tekoaikaansa sidottu jatsahtava musiikki on kenties häiritsevin seikka (vaikka musiikki itsessään onkin hyvää). Ajoittain sen vuoksi tämä tuntuukin samankaltaisesti vanhentuneelta kuin esimerkiksi jokin Draculan kosto. Ymmärtääkseni alunperin tarkoitus olikin tehdä nykyaikaan siirretty Sherlock Holmes-tarina, mutta kiistat Doylen perikunnan kanssa elokuvan suunnasta johtivat valitettaviin uudelleenkuvauksiin ja siinä samalla ilmeisesti lopputuloksesta tuli sitten silloista nykyajaikaa ja jonkinlaista menneisyyttä dubbauksen tavoin epäsynkassa sekoittava elokuva. Leikkauksen suhteen elokuva ei kuitenkaan tunnu liian sekavalta, vaikka välillä saakin hieman pohtia, että kuka tuo on ja miksi tuo on. Mutta eivät ne uudelleenkuvaukset näköjään liiaksi pakkaa sekoittaneet, vaan ne häiriötekijät jäivät yksittäisiin suht' helposti ohitettaviin seikkoihin.
Yllättäen se mainitsemani epäsynkassa oleva dubbaus ei suuremmin kiusaa, sillä ääninäyttelijät ovat sävyiltään onnistuneesti pestinsä suorittaneita. Joskin tuntuu todella oudolta katsella Leeta ja kuulla eri äänen tulevan hänen suunsa vierestä, sillä tunnetusti herralla on hyvinkin tunnistettava puheääni.
Pidän kovasti siitä, että tässä versiossa Holmesin ja poliisin välit ovat hyvinkin arat ja Holmes toimii enemmän oman käden oikeuden lähettiläänä.
En kuitenkaan ymmärrä, että miksi Moriartyn nimi lausutaan toistuvasti moriarity.
Kellon suuntaisesti vasemmalta ylhäältä alkaen: Basil Rathbone, Raymond Massey, Christopher Lee ja Arthur Wontner. Keskellä oleva Reginald Owen erottuu jopa pelkässä kuvassa kollegoistaan.
Kaikki mukana olevat Holmes-filmatisoinnit ovat ihan kelvollista katseltavaa, eikä yhtäkään tee mieli jättää kesken. Kuitenkin ne ovat myös niin rutiininomaisia, ettei yksikään oikein tee kunnolla vaikutusta ja vaikkakin ovat keskenään tasalaatuisen hyviä, niin ne ovat myös kokonaisuudessaan tasapaksuja ja tasapäisiä, että putkeen katsoessa loppupuoli alkaa kärsimään yllätyksettömyytensä johdosta.
Tätä Holmes-boksia on myynnissä parissakin nettikaupassa, vaikkakaan tosin ei näemmä kotoisissa sellaisissa. Ainakin Amazonilla todetaan näiden olevan ykkösalueen levyjä, mutta ainakin minun boksini on aluevapaa, vaikka sekin oli merkitty region 1:ksi. Joten on mahdollista, että ne ovat aluevapaita muista merkinnöistä huolimatta, tai sitten eivät. Oman kokemukseni mukaisesti public domain-boksit harvemmin ovat aluekoodattuja. Ja vaikka tämä näyttääkin siltä, niin kyseessä ei ole mikään tyypillinen public domain-halpisjulkaisu. Siis boksi on halpa ja elokuvat itse ovat tavanomaista halpislaatua, mutta ne ovat aivan yhtä hyviä kuin ne suomessakin julkaistut soololevyt, kuten vaikkapa se Sherlock Holmes and the Secret Weapon. Tosin se ei nyt mikään suuri kehu ole, sillä roskia ja suttuääntä esiintyy suht' usein. No hei, ottaen huomioon elokuvien ikä, se ei ole myöskään varsinainen kiukuttelun syykään, sillä ihan kelvollisia nämä leffat ovat kuvan- ja äänenlaadultaan. Jopa siitä vuoden 1931-elokuvasta saa vaivatta selvää, vaikka kuvanvärinää ja muuta ajoittain esiintyykin. Laadullisesti heikoin on Murder at the Baskervilles, siinä olevan valkoisen valoroskan vuoksi, mutta sitäkään ei esiinnyt ärsyttävyyteen asti. Varmasti sieltä löytyy huomattavasti laadukkaampiakin versioita markkinoilta, mutta minä en valita tästäkään. Ehkä olen vain niin tottunut näihin halpisjulkaisuihin.
Kuitenkin erona tavanomaiseen mukana on public domain-elokuvia sisältäville, tai ylipäätään halpatuotantona tehdyille kokoelmille harvinaisesti ekstroja ja vieläpä varsin hyviä sellaisia.
Ykköslevyllä on lyhyt dokumentaari Sherlock Holmes Biography jossa esitellään Holmesin ohella Watsonia, heidän näyttelijöitään ja sen sellaista. Opinpa tästä senkin, että Larry Hagman on yksi Sherlock Holmesia näytelleistä henkilöistä tv-elokuvassa The Return of the World's Greatest Detective (1976), jossa nimi on hauskasti muodossa Sherman Holmes. Kyseessä täytyy olla mestariteos, sillä sen ohjaajakirjoittaja on Matlockistakin tuttu Dean Hargrove.
Kakkoslevyllä puolestaan on se ehdottomasti kiinnostavin ekstraosuus, kun mukana on Basil Rathbonen ja Nigel Brucen tähdittämä radiokuunnelma The Bruce-Partington Plans vuodelta 1939. Mielenkiintoisesti radiossa Rathbone esittää Holmesia jotenkin moottoriturpaisempana, sillä aika nopeasti mies jutustelee.
Kolmoslevyllä oleva Arthur Conan Doyle Bio puolestaan on pelkkää skrollaavaa tekstiä, jonka taustalla soi musiikki joka ärsyttää jo jonottaessa jonkun Soneran puhelinpalvelussa.
Lukemistani kommenteista iso osa tuntuu olevan negatiivisia, johtuen kuvitelmasta tämän olevan Basil Rathbone-kokoelma. Erhe josta katsojat saavat kyllä pitkälti syyttää itseään, sillä vaikka kannessa onkin Rathbone, niin hänen nimellään ei boksia mainosteta ja takakannen sisältöluettelosta selviää samantien kuka näyttelee Holmesia missäkin elokuvassa. Rathbonen Holmes-leffat ovat saatavilla niin monessa eri muodossa, että pelkästään niiden saaminen ei ole työn ja tuskan takana, mutta tyhmyys saattaa tulla esteeksi.
Tähdet:
Dressed to Kill ***
Sherlock Holmes and the Secret Weapon ***
Terror by Night ***
The Woman in Green ***
The Sign of Four **
Murder at the Baskervilles **
The Thriumph of Sherlock Holmes **
The Speckleld Band **
A Study in Scarlet ***
Sherlock Holmes and the Deadly Necklace ***
2 kommenttia:
SHERLOCK HOLES AND THE DEADLY NECKLACE kuulostaa aiheen aikuisviihdetulkinnalta.
Sherlock Holmes and the Pearly Necklace lienee vitsi johon viittaat
Lähetä kommentti