Ei se mitään, sillä tapaahan hän strippari Florencen (Molly Parker), joka ei olekaan vain pelkkä strippari, vaan myös älykäs, pohdiskeleva, kyyninen asennerockyhtyeen rumpali.
Sitten mennään muutamaksi päiväksi hotelliin, koska Richard haluaa maksullista seksiä. Ollaan koko ajan epätoivon tilassa, aivan oltaisiin itkuun puhkeamassa ja sitten naiskennellaan suurin piirtein lopputeksteihin saakka.
Ja siellä välissä strippari työntää tikkarin vaginaan.
Onko se maailman keskipiste sitten jäätynyt helvetti, koska se selittäisi sen miten Wayne Wang ja Paul Auster saattoivat yhdessä puristaa pakaroittensa välistä tälläistä ilmeisesti eroottiseksi suhdedraamaksi tarkoitettua jäykkää jöötiä. Sarsgaard ja Parker ovat rooleissa luontevia ja eroottisesti latautuneita kuin kuolinkankeuden kokevat mutaan uponneet tukit joita Swamp Man kaivelee ylös.
Kaikki vaikuttavat masentuneilta ja siltä kuin haluaisivat vain pois, kauas pois, jopa silloin kun kohtauksessa esitetään iloisia.
Elokuva kertoo epätoivoisesta yksipuolisesta ihastuksesta, jossa Sarsgaardin hahmo luulee Parkerin maksullisen naisen rakastavan häntä, eikä vain esittävän sellaista rahan vuoksi, ja toki se ilmenee tarinasta, mutta jatkuva murjotus, toistuva muualle katsominen, mustavalkoiset hassunkuriset leikkaukset ja triphopilla ryyditetyt tarpeettomat, oletettavasti shokeeraavaksi tarkoitetut kylmän hien paneskelukohtaukset tekevät elokuvasta vain sellaisen josta ei haluaisi, mutta joutuu käyttämään termiä tekotaiteellinen. Näin ollen Sarsgaardin puolinen rakkaus, jonka tulisi olla sitä oikeaa lempeä jää kylmäksi kalaksi, kun taas Parkerin aiheeseen kuuluva kalsa tunteettomuus näyttäytyy pelkkänä kyllästymisenä, niin ainoa epätoivon onnistuneisuus ilmenee katsojassa joka alkaa siirtymään itsetuhoisiin ajatuksiin vain päästäkseen eroon tästä kakasta. Vähään aikaan en olekaan suuttunut yhtä pahasti kuin tätä elokuvaa katsoessa, että onhan sekin jo jonkinlainen saavutus elokuvantekijöiltä.
Wang ja Auster ovat parempia kuin mitä tämä elokuva on, joka koostuu sarjasta kohtauksia joissa katsellaan masentuneesti poispäin, sitten näytetään persettä, siirrytään rumasti tyyliteltyyn taiteelliseksi (mitä se sitten onkaan) tarkoitettuun hassuun löysään mustavalkokuvaan ja sitten sama toistetaan. Onneksi kohtalo rankaisi Wangia siten, että hänen seuraava elokuvansa oli Unelmien Manhattan. Siitäs sait.
Tommy Wiseau olisi ylpeä, jos hänellä olisi yhtään mitään ylpeilemisen aihetta.
Tähdet: ~
Maailman keskipiste
2 kommenttia:
Kiitos varoituksesta. Pahastuin pikkiriikkisen Wiseaun dissaamisesta.
Ymmärrän.
Lähetä kommentti