The Screaming Skull (1958)

Säännöllisen epäsäännöllisesti ilmestyvä ja taatun luotettavan epäluotettava yhteisarvosteluprojekti Double Featuren kanssa saa jatkoa, kun vuoroon astuu kiljuva kallo, joka ihme kyllä ei ole nimestään huolimatta seksiasento.
Aiemminhan tässä suuruudenhullussa missiossa on tuplapenetraation kokeneet elokuvat Apinoiden planeetta, Galaxy Quest ja Vanishing Point. Ei kai niitä muita sitten ollutkaan.
No kuitenkin, tästä voi mennä lukaisemaan Double Featuresta sellaista verbaaliakrobatiaa, että siihen ei taivu edes Cirque du Soleil.

Ja sitten itse asiaan.

Elokuva alkaa kuvalla ruumisarkusta ja ennen kuin vedestä ehtii ilmaantumaan ensimmäinen säikyttelytilanne pinnalle pongahtavan kallon muodossa, niin meitä varoitetaan että
"The Screaming Skull is a motion picture that reaches its climax in shocking horror. It's impact is so terrifying that it may have an unforeseen effect. It may kill you!"
HItto ja kun tietää, että tuotantoyhtiö oli alunperin luvannut ilmaisen hautauksen kaikille katsojille jotka kuolevat elokuvaa kokiessaan, niin oli loppuosa elokuvasta mitä tahansa, niin se on jo nyt ensimmäisten muutaman minuutin aikana todistanut olevansa katsomisen arvoinen.
Vast'ikään naimisiin menneet onnelliset Eric (John Hudson) ja Jenni (Peggy Webber) päättävät asuttaa edellisen aiemman vaimon kuolemaan päättyneen avioliiton aikana hankkimaa taloa, joka on tietenkin ollut sittemmin tyhjänä, yksinkertaisen ja epäilyttävän puutarhuri Mickeyn (Alex Nicol) huollettavana. Naapurit ja Eric itse osoittavat pian joko vahingossa taikka tarkoituksella, että edesmennyt aiempi vaimo on ollut miehen todellinen rakkaus ja Jenni ei voisi yrityksistä huolimatta koskaan yltää aivan samalle tasolle. Tieto siitä, että Mickey palvoo edelleenkin talon entistä emäntää, joka kuoli vähintäänkin hämärissä olosuhteissa, ei ainakaan paranna omista perhetragedioistaan toipuvan Jennin oloa. Yössä kuuluvat valittavat äänet, itsekseen avautuvat ovet, kuolleen vaimon kaikkialle näkevä muotokuva ja Mickeyn puheet siitä, että kuollut täti itkee edelleen öisin pelottavat ymmärrettävästi Jennia, mutta kuvitteleeko hän vain kaiken omien traumojensa ja itselleen uuden tilanteen vuoksi? No, kaapissa oleva pääkallo ei ainakaan anna rakentavia neuvoja ja sen poistaminen vain tuntuu kasvattavan mieleen vaikuttavia häiriöitä.
Ei huolta, vääryydellä kuollut ei ehkä olekaan ole viattoman perässä.

Kiljuva kallohan on uskomus, että on olemassa kalloja jotka elämöivät, koska ne ovat siirretty pois omalta paikaltaan. Kyllä jos minultakin irroitettaisiin kalloa, pyrkisin huutamaan mahdollisimman pitkään. Ja sitä myyttiä hyödyntäväksi kummitteluelokuvaksi The Screaming Skull on huomattavasti onnistuneempi kuin mitä ensi alkuun oletin. Erinomaisen, mutta selvästi liioittelevan kansikuvan ja alun itsevarman koomisen varoituksen perusteella uskoin kyseessä olevan tyypillistä fiftarihalpiskauhua jossa näkee toistuvasti luurankoja liikuttelevia naruja ja kuulee maailman surkeimpien eläytymisen mestarien laukovat ällistyttävän typerää dialogia. Mitä vielä, tunnelmallisen herkkä ja ajoittain kolkko musiikki, enimmäkseen asiallisen tyynesti vedetyt roolisuoritukset ja suurelta osin suoranaisten mörökölliefektien välttely tekevät tästä elokuvasta oikeasti aika miellyttävän hermostuttavan psykologisen kauhistelun. Toki siellä ovat mukana ne tavanomaiset kompuroinnit, kuten lähestyvän kallon heittäminen lattiaa pitkin (joka tekee liike-efektistä hölmön), todella halvan oloiset päällekkäiskuvaukset ja kameralle kiljutaan parhaaseen B-tyyliin. Mutta vaikeroivat ulinat ja kielivän sydämen kaltainen koputus nostattavat oikealla tavalla pulssia ja elokuvan ollessa vain hiukan päälle 60 minuuttinen, ei se pahemmin ehdi missään vaiheessa kyllästyttämään.

Se hieman häiritsee, että kun muut näyttävät perinteisiltä 50-lukuleffojen hahmoilta, niin Mickeysta on tehty sellainen kuin hän olisi joutunut itse kampaamaan hiuksensa ja pitämään päällään omia vaatteita. Varmasti hän sellaisena edustaa aidommin aikansa jenkkiä, mutta tyylillisesti hän on jotenkin liian tylsällä tavalla arkinen.
Lisäksi tuo kehumani musiikki on oo-oo-uu-ulinassaan pariin otteeseen hieman nolostuttava, kuulostaessaan siltä kun joku neito saisi suihkussa yllättäen kylmää vettä alastomalle, kiinteän muodokkaalle varrelleen. Hekuman polttamat silmät sulavat kiihkossa ja... öö... mistä minä nyt puhuinkaan?
Kuitenkin, lopun kalloefektit saavat ajattelemaan, että miksei elokuva voinut tässäkin vaiheessa pysytella alkupuolensa vihjailuissa, kun kerran ei ilmeisesti ollut rahaa taikka lahjakkuutta tehdä efekteistä mielikuvituksessa esiintyneen kaltaisia.

Ajassa 1:01:26 kuollut liikuttelee silmiään. Eivät kuolleet niin tee.

The Screaming Skull ei siis tietenkään ole mikään kaikkien aikojen paras lajityyppinsä edustaja, ei lähellekään, mutta se on ehdottomasti parempi kuin mihin merkit viittaavat. Näin olen uskallan väittää, että esimerkiksi IMDb:n pistemäärä (tällä hetkellä) 3,0 muodostuu pitkälti juuri luulosta elokuvan olevan kansikuvansa kaltainen.

Tässä minun muutaman vuoden takainen näkemykseni mölisevän kallon legendasta.

Pätevämpää kamaa kuin Noidan käsikirja.

Tähdet: ***
The Screaming Skull