Silent Scream (The Retreat, 2005)

Ensimmäiset 50 sekuntia ja olen jo nähnyt elokuvahistorian huonointa näyttelemistä, vähiten uskottavimman veriefektin, kehnoimman säikäytyksen ikinä ja noloimman karvahuppumurhaajan koskaan. Loppuelokuva ei voi kuin parantua tästä.

Olin väärässä.

Joukko jou dude-psykologiaopiskelijoita lähtee opettajansa kera keskelle talvista metsää, mökille joka sijaitsee umpikujalla ja sitten psykomurhaaja pilkkoo heidät. Ja arvatkaa mitä, sitten se toistetaan. Oh joy!
Lopputwisti on...

Joku lienee joskus sanonut, että jokainen elokuva joka on valmistunut ansaitsee jonkinlaista arvostusta osakseen. Hän ei ole nähnyt Silent Screamia.
Lesbokohtaukset eivät auta hetkeäkään jos edes näin yksinkertaisella juonella varustetusta elokuvasta ei saada aikaiseksi muuta kuin jotain joka saa arvostamaan Ulli Lommelia (ei oikeasti), sillä yksistään jo suolesta olevat näyttelijät Tommy Wiseau-kyvyillään pitävät huolen, että katsojan kipu muuttuu psyykkisestä fyysiseksi. Kun seuralaiseksi annetaan dialogi joka saa uskomaan, että ainoat psykologian opiskelijat jotka tähän elokuvaan liittyvät ovat he jotka haluaisivat toimittaa elokuvan kaikki kolme kirjoittajaa lopulliseen pakkohoitoon, niin onneksi sentään visuaalinen toteutus noudattaa kehnoa ala-asteen videoprojekti jota ei koskaan onneksi tehty-linjaa.
Jotain elokuvan onnistumisesta kertonee se, että yhdessä vaiheessa yksi oletetuista päähenkilöistä keskeyttää löysän tappamisen mennäkseen p*skalle.

Yksinkertaisesti vain huono elokuva, eikä missään nimessä niin huono että hyvä.
Vain huono.
Ja jos saan olla hybriksen valloissa, niin edellä oleva kirjoitukseni on viihdyttävintä mitä Silent Screamiin on liitettävissä. Aina siihen saakka kunnes seuraava ihminen tästä elokuvasta kirjoittaa sen oleellisimman.

Tähdet: EI!
Silent Scream

Ps. Aion heittää tämän elokuvan roskikseen, ellei joku sitä satu haluamaan?