The Crow 2 - Enkelten kaupunki (The Crow 2 - City of Angels, 1996)

Kaupunki on mätä ja haisee, enimmäkseen kiitos dekadentin huumeparoni Judahin (Richard Brooks). Apunaan hänellä on ilmeisesti Harkonnejen sukuun kuuluvia limaisia apulaisia (mm. Iggy Pop ja Thomas Jane), mutta onneksi kuolleista nousee Ashe (Vincent Perez) joka saapuu kostamaan kuolleen poikansa puolesta ja henkisenä tukena Ashella on Sarah (Mia Kirshner), joka on jo kertaalleen aiemmin tavannut tälläisen niin sanotun the Crown, koska hän on se ensimmäisen elokuvan tytteli joka kaveerasi Brandon Leen kanssa. Edessä siintää väkivalta ja päihdeongelma ja ainakin sadomasoklubilla bileet jatkuvat. 

Ensimmäinen The Crow oli ja on edelleenkin mielestäni yksi parhaimpia sarjakuvan elokuvasovituksia, on ylipäätään erittäin hieno elokuva ilman sarjakuvaakin ja mikä itselleni tärkeintä, se tuntui omalta ensikosketuksesta saakka (kuten oli sarjakuvakin tehnyt ennen sitä). Joten luonnollisesti olin aikoinaan varautuneen innoissani kun elokuva sai jatko-osan, mutta kuten alhaalla olevasta kuvasta voikin päätellä, niin varautunut-osasta huolimatta haalin heti ensitöikseni haltuuni elokuvan ohella sen soundtrackit, joten kyllä tämä jatko-osa jonkinasteista halun tunteita herätti.
Elokuvasta on olemassa myös sarjakuvaversio, mutta se ei koskaan niin paljon innostusta nostattanut, ettäkö olisin senkin itselleni ostanut.

Alunperin nähtyäni tämän kakkososan en ollut pettynyt, mutta en myöskään riemunkiljahduksiin revennyt. Sillä vaikka miten päin kääntelin ja vääntelin näkemääni ja kuulemaani, en saanut ajatuksiini muuta mielipidettä kuin että se on ihan hyvä, tavanomainen jatko-osa. Suurelta osin Enkelten Kaupunki tuntuu vain toistavan ensimmäistä osaa ja muutokset ovat enemmänkin väkinäisen pinnallisia, kuin tarpeellisia ja edistyksellisiä. Siispä pauketta ja meteliä tuntuu olevan hieman enemmän, kreisit hahmot ovat hieman kreisimpiä, hassut lempinimet hassumpia ja meikit hieman aiempaa värikkäämpiä. Joten mieleen tulee seikat kuten Cradle of Filthin imagomuutokset mustista bändipaidoista mitä eriskummallisimpiin nahka- ja kumihärpäkkeisiin ja samaisen yhtyeen meikkimuutokset yksinkertaisuudesta ylilyönteihin, jolloin mielikuvitus päätyy evoluution sijaan devoluutioon (katso myös Marilyn Manson, Dimmu Borgir, Lady Gaga ja tv-sarja Klaani). Aivan noiden sulkeissa ja niiden ulkopuolella olevien esimerkkien tasolle ei vielä Enkelten Kaupunki yllä, mutta on jo askel sinne päin, joka sitten tulevien osien kohdalla päätyy juuri esimerkkien matalalle korkeudelle.

Enkelten Kaupungin ohjaaja Tim Pope oli elokuvan ilmestyessä itselleni tutuin ehkäpä ainostaan joistakin The Curelle tekemistään videoista, joissa hellyyttävä kömpelyys yhdistyi ajatukselliseen rikkauteen ja sitä odotin näkeväni myös tässä The Crow-elokuvassa. Osaltaan se onnistuukin, sillä etenkin hahmoissa on mukana tuota kömpelyyttä, mutta valitettavasti se hellyyttävyys jää pois laskukaavasta, kun sen sijaan Iggy Pop ja muut pahishahmot muistuttavat enemmänkin Speden ja kumppaneiden Pikkupoikia, kuin laisinkaan vakavasti otettavia kauhistuksia.

Sitä melkein voisi luulla juuri Popin ja ystäviensä olevan ne elokuvan naurettavimmat pahikset, mutta ei, se kunnia menee tuolloin vielä Kova Laki-sarjasta parhaiten tunnetulle Richard Brooksille ja hänen esittämälleen pahispomo Judahille, joka jo pelkän mörinänsä vuoksi vaikuttaa laimealta kopiolta edellisosan Michael Wincottin Top Dollarista (etenkin kun Brooks puhuu kuin kuuma peruna suussa), mutta etenkin Judahin sadomaso-new age-hokkuspokkus-puheet ovat niin nolostuttavia, että välillä itsetuho kuulostaa ilolta. Onneksi sentään hänen hahmeensa on hassu ja hän katselee ajoittain kaukaisuuteen.

Jos pahikset ovat naurettavuuteen saakka hölmöileviä, niin plussaa on annettava Vincent Perezille, joka ei tietenkään Brandon Leen kulttistatusta pysty vastustamaan, mutta on varsin hyvä surumielisenä Ashena (okei, se aksentti kompuroi välillä pahasti, mutta mitäpä tuosta). Etenkin Ashen kesken tappelun kokema hermoromahdus jonka aikana hän hysteerisenä hakkaa päällään pöydän halki ja armottomasti katkoo pahiksen selkäragan on erittäin tehokkaasti esitetty kohtaus kaikessa arvaamattomuudessaan ja tuo mukaan vahvaa antisankaruutta joka sopii kostoteemaan.
Sitä paitsi Perez on aika fuckin' coolin näköinen tässä elokuvassa ja onkin mielestäni elokuvallista The Crow-hahmoista se toiseksi onnistunein heti Leen jälkeen. Itse asiassa, tässä hieman Demi- ja Suosikkihenkisesti vasemmalta oikealle suosikkini tuon elävän kuolleen päähenkilön visuaalisista onnistumisista.

Vaikka esiintyjä on tärkeämpi kuin meikkinsä, niin näistä esimerkeissä näkee kuinka houkutteleva voi olla oikeanlaisella meikillä. Esimerkiksi Mark Dacascos näyttää liian nätiltä, kuin jonkin Japanpop-yhtyeen jäsen.
Tosin jos rehellisiä ollaan, niin Lee ja Perez ovat ainoita jotka oikeasti näyttävät hyviltä tuossa meikissä, loput ovat aika nolostuttavia ja heidän järjestykseen pistäminen on kuin valitsi potkusta kelleille, lyönnistä kelleille ja Channing Tatumin väillä. Ei hyvä.
Leen ja Perezin jälkeen itse hahmona onnistui Dacascos parhaiten tv-sarjassaan, mikä varmasti johtui sarjan tarkoituksellisesta kevyemmästä otteesta ja sen vuoksi saamastaan anteeksiannosta. Vaikka myönnettäkään, että niin typerältä kuin Eric Mabius meikissään näyttääkin, niin sen elokuvallinen syntytarina sentään on jatko-osien kaavaa ajatellen hieman muita mielenkiintoisempi.

Huomasinpa muuten, että vuonna 2000 on näköjään tehty naispuolinen remake Alex Proyasin The Crowsta, mutta koska en edes tiennyt sen olemassa olosta ennen tätä, niin en laske sitä mukaan edes tuohon edelliseen suosikkilistaan. Mutta mitä hittoa, Erika Drake? Miksei sitten suoraan Erika Draven?
Ja remakesta puheen ollen, sellainen näyttäisi olevan taas tekeillä.

Enkelten Kaupungin mädän vihreys ja ruosteinen oranssisuus ovat mainiosti tunnelmaan sopivia (vaikkakin välillä elokuvan värivalinnoista ja jatkuvasta savuisuudesta tulee mieleen vain keinot peitellä virheitä) ja Graeme Revellin alkukantainen musiikki on edelleen nannaa korville, mutta ensimmäisen elokuvan innovatiivisuuteen ei ylletä, minkä kuulee etenkin soundtrackilta jonka bändivalinnoista löytyy kyllä mainioita pumppuja ja veikeitä isojen poikien ralleja, mutta kokonaisuutena se vaikuttaa vain kakkoskastin tuotannolta.

No, ehkei Enkelten Kaupunki ole yhtä onnistunut elokuva kuin ensimmäinen The Crow, niin se on kuitenkin tarinaltaan, ulkoasultaan ja jopa niiltä hassuuksiltaan ihan sujuvaa puoliyliluonnollista toimintaelokuvaa, jossa on hieman enemmänkin sisältöä kuin pelkkä kaduille virtaava veri. Kosto tapetun pojan vuoksi on hyvä vaihtoehto ja takaumissa näytetty isän ja pojan suhde on ihan hyvin (joskin ehkä liian vähäisenä) esitetty, että sen perusteella Ashen epätoivon ja vihan pystyy ymmärtämään. Sitominen edelliseen osaan sieltä lapsesta tämän elokuvan aikuiseksi kasvaneeseen Sarahiin on ihan kiva, joskin ei ehkä niin kovin tarpeellinen kuin vain toimiakseen muistuttajana/kertojana pohjatarinasta.
Tosin tämä on myös jatko-osa joka ei tunnu tuovan mitään uutta mukanaan, vaikka yrittääkin olla välistä niin kovin erilainen ja erikoinen, joten ilman vertailukohteita se on hyvä elokuva, mutta vertailukohteidensa vuoksi ei niin hyvä kuin toivoisi. Eikä ole oikeasti vaikea ymmärtää miksi tämä jäi TIm Popen toistaiseksi ainoaksi pitkäksi elokuvaksi, sillä niissä The Curen musiikkivideoissa hänen osumatarkkuutensa oli enemmän kohdillaan.  Nokkelin veto mitä Pope Crow kakkoseen toi, on elokuvan alkupuolella näkyvä pieni mellakointikohtaus, jonka pohjana on selvästikin ollut valokuva joka hyödynnettiin myös Killing Joken levyn kannessa.

Efekti jossa linnut vievät Judahin on häpeällisen kehno.

Tähdet: ***
The Crow 2 - Enkelten Kaupunki