Siispä yhteenlaskettuna voimme todeta, ettei Sandler ole hauska, ei osaa näytellä hauskaa ja parasta Sandlerin leffoissa on Rob Schneider ja se hyvät naiset ja herrat on pelottavaa.
Okei, ei Sandler aivan kauhea viihdyttäjä ole, sillä hän voisi olla Kristen Stewart ja Paul W.S. Anderson, ja sitähän me emme halua. Kuitenkin kyllä sokeakin kana aina johonkin hyvään vitsiin joskus sattumalta törmää. Kuitenkin Sandlerin leffojen paras osuus löytyy oikeastaan aina jostain muualta kuin hänestä itsestään, paitsi ei Harvey Keitelista itseään nöyryyttämässä Little Nickyssa.
Ja koska takinkääntö on aina tarpeen, niin totean että Sandlerilla on kaksikin elokuvaa joista pidän hyvin paljon (no, aika paljon) ja molemmat ovat komedioita ja molemmissa Sandler esittää Sandleria, eli juuri sitä kovasti inhoamaani vikisijää joka suuttuu. The Wedding Singerissa minuun tietenkin vetosi elokuvan soundtrack ja lämminhenkinen kasarifantasia, mutta etenkin tämä nyt vuorossa oleva Happy Gilmore on jostain syystä ollut aina mieleeni. Hullulla on hullun huvit.
Happy Gilmore (Adam Sandler) on ei-niiin-yllättäen lyhytpinnainen puoliluuseri ja tässä tapauksessa jääkiekkotähteydestä haaveileva, mies jonka unelmien esteenä ovat muun muassa luistelutaidon osittainen puute. Siispä kiekkomaailma saa odottaa ja kun miehen kasvattina toiminut isoäiti (Frances Bay) on vaarasa menettää talonsa, joutuu Happy hankkimaan pelastavat rahavarat antautumalla golfin iloihin. Happy osallistuu golfkiertueelle jonka pääpalkinnolla voitaisiin mummon talo pelastaa, mutta vaikka miehellä on lyönti joka syöksee pallon lähes ajan halki, niin sillä ei kilpailua voiteta ja ammattilaispelaajat, golfmestari Shooter McGavin (Christopher McDonald) etunenässä eivät todellakaan halua tämän pelaajan irvikuvan voittavan mitään muutta kuin menolipun Helvettiin. Onneksi apuun rientää entinen huippupelaaja Chubbs Peterson (Carl Weathers), joka näkee Happyssa huippugolfarin ainekset, kunhan vain joku työntäisi kiukkupussia oikeaan suuntaan. Sääli vain, että Chubbs kuolee kiitos oppilaansa ja näin ollen hänen apunsa jää odotettua lyhykäisemmäksi. Odotettu tarinakaari tuo mukanaan kanssapelaajien kunnioituksen ja elokuvan naisen, Virginian (Julie Bowen) rakkauden.
Kuten yleensä tälläisissä komedioissa (ei siis vain yksinomaan Sandlerin kohdalla), parasta ovat yksittäisten vitsien ohella yksi tai useampi persoonallinen sivuhahmo. Jotenka Weathersin entinen golfsuuruus joka menetti kätensä alligaattorihyökkäyksessä on aivan loistava ja etenkin tietoisen kömpelö vitsi Chubbsin tekokädestä on edelleenkin elokuvan hauskin osa.Pidän myös kovasti Richard Kielin esittämästä Happyn entisestä pomosta jolla on naula päässään ja Christopher McDonald näyttelee ylimielistä mulkeroa varsin mallikkaasti. McDonald onkin urallaan onnistunut esittämään niin usein ja hyvin ureapäätä, että silloinkin kun hän on elokuvan mukava tyyppi, niin hänelle ei kannattaisi kääntää selkäänsä.
He jotka Sandlerin elokuvista pitävät, voivat hyvillä mielin myös tämän katsoa. Mutta he jotka eivät Sandleria siedä, eivät päädy muuttamaan asennettaan tämän elokuvan ansiosta. Kuitenkin mukana on tarpeeksi monta ja tarpeeksi vinksahtanutta vitsiä jotta yksittäisiä ilonhetkiä löytyy, ja mukana on sen verran onnistuneita sivuhahmoja, että heitä katsoo oikein mielellään.
Tähdet: ***
Happy Gilmore
3 kommenttia:
Saavuttamasi epäloogisuuden haamuraja ansaitsee suorituksena vilpittömät onnittelut! Ei ole epänormaalia inhota Sandleria, mutta näkemystäsi sumentaa pakko nähdä Sandlerin ouvre yhtenäisenä jatkumona. Tästä voimme syyttää ainoastaan Sandleria itseään, joka on tehnyt saman, rajoittuneen perustyypin liian monta kertaa (eikä asiaa auta kuva näyttelijästä arkielämässä aika vastenmielisenä tyyppinä). Kaikki tämä ei kuitenkaan ynnäydy lahjattomuudeksi. Koomikon uran omituinen piirre liittyy muutamaan hyvään elokuvaan, joissa hän on myös näytellyt hyvin. "Häälaulajassa" Sandler onnistuu, koska osaa näytellä vilpittömyyttä. Toisaalta Love Stinks ko. komediassa on mahtavalla palolla vedetty. Reign Over Me on hämmästyttävä, voimakas tragedia, joka toisella katsomisella PARANI, ja paljon, ja jossa Sandler on todella erinomainen. Kiistelty (vaikka en ymmärrä miksi) Punch-Drunk Love on mestariteos rakkauden syntymisestä kahden ihmisen välille. Sandler esittää maailman parhaisiin näyttelijäohjaajiin kuuluvan valvonnassa sosiaalisesti patoutunutta väliinputoajaa samastuttavasti: tarkasti, loogisesti ja lämpimästi ymmärtäen.
En ole Sandler-fani, mutta tarkoitin ylläolevat rivit täydentämään yksiulotteiseksi jätettyä muotokuvaa.
Hienoa työtä mahduttaa noin kaikki ärsyttävät koomikot yhteen tekstinpätkään! Olen hyvin samaa mieltä Sandlerin näyttelemisestä ja pidän miestä hyvin ärsyttävänä, mutta pystyn kuitenkin katselemaan tämän leffoja sen verran, että tämä Happy Gilmorekin vähän kiinnostaisi. Varsinkin jos siitä puuttuu Rob Schneider, joka ei muuten voi olla parasta yhtään missään.
Sitähän se on, että Sandler kuuluu koomikoihin joita rakastaa inhota. Se on helppo työntää sivuun yhteistyö Paul Thomas Andersonin kanssa, kun mieleen tulee niin päällekäyvästi kaikki Big Daddyt.
Itse asiassa ensikosketukseni Sandleriin oli positiivinen. Kyseessä on aika kehno buddyelokuva nimeltä Bulletproof ja siinä hänen ja Damon Wayansin kemiat pelasivat aika hyvin yhteen.
Ja oikeasti se ei edes ollut ensikosketukseni Sandleriin, vaan se oli Airheads, mutta Bulletproofissa Sandler oli näkyvämmin esillä, eikä vain laajennettu statisti kuten Airheadsissa.
Niin ja Happy Gilmoressa Ben Stiller esittää sen Rob Schneider-roolin.
Lähetä kommentti