Galaxy Quest (1999)

Maya-kalenteri heitti hieman, sillä nythän se maailmanloppu vasta tulee, kun sekä Double Featuressa että täällä on arvostelu yhdestä ja samasta elokuvasta (aiemmat bakkanaalithan toteutuivat Vanishing Pointin ja Apinoiden Planeetan muodossa ja jos niitä oli enemmän, niin en muista). Kuitenkin, tästä lukemaan Double Featuren Galaxy Quest-kirjoitus.

Se lienee tullut jo täällä selväksi, että minusta Star Trek on ihan okei, joten kun Galaxy Quest ilmaantui ei minulla ollut vaikeuksia haalia sitä haltuuni sen enempiä miettimättä. Eikä katua tarvinnut, sillä tämä on aivan loistava parodia- kautta fanielokuva. Mikä myös tarkoittaa, että saadakseen parhaimman mahdollisen ilon irti, on tunnettava Star Trekiä edes hieman. Mitään syvällistä tietämystä ei vaadita, mutta jotkut yksittäiset kohdat, kuten elokuvan kivihirviön yhdistäminen Star Trek: The Final Frontieriin ja "punapaidan" merkitys jäänevät huomaamatta jos ei hieman tarkemmin ole Star Trekia seurannut. Tärkeintä kuitenkin on että ymmärtää fanikulttuuria, sillä oli sitten kyseessä Star Trek, Tähtien Sota, Sormusten Herra, tai jokin muu, niin ympärillä on ihailijoita joihon on helppo samaistua.

Itse elokuvahan menee näin:

Televisiossa aikoinaan pyörineen tieteissarjan Galaxy Questin näyttelijät eivät ole vuosiin saaneet enää kunnon rooleja ja ovat näin ollen vahvasti maineensa vankeja. Muille näyttelijöille kaikenmaailman fanitapahtumissa vierailut ovat pakkopullaa, mutta sarjassa kapteenia esittänyt Jason Nesmith (Tim Allen) rakastaa edelleen mainettaan ja rypee siinä onnellisena kuin sika mudassaan. Kuitenkin eräänä päivänä Nesmith menettää uskonsa kuullessaan sivullisten pilkkaavan häntä ja laukovan muita väitettyjä totuuksia. Tässä vaiheessa onkin sopivaa, että oikeat avaruusolennot saapuvat pyytämään Nesmithia avukseen, sillä toinen rotu uhkaa lopettaa heidät sukupuuttoon. Nesmith olettaa kyseessä olevan pelkkiä intohimoisia faneja ja aivan väärässä hän ei olekaan, sillä nämä avunpyytäjät ovat seuranneet innokkaasti Galaxy Questia, tosin luulleen sitä dokumentaariksi oikeista sankareista ja tapahtumista. Siispä avaruussota johon Nesmith näyttelijäkollegoineen päätyy onkin jotain paljon kauhistuttavampaa kuin Finncon.

Galaxy Quest on hieman Tropic Thunderin kaltainen elokuva, sillä samoin tästä tunnistaa mikä on parodian, mutta sen voi katsoa olematta suoranaisesti komiikan lähteen fani, sillä yhtä hyvin sitä voisi tässä tapauksessa ajatella tilalla olevan Battlestar Galactican, Avaruusasema Alphan, tms.
Etenkin juonensa ansiosta Galaxy Quest ja Tropic Thunder sijoittuvat samaan ulottuvuuteen, sillä molemmissa päähenkilöt erehtyvät luulemaan olevansa muualla kuin mikä on varsinaisen totuus ja molemmissa näyttelijät esittävät näyttelijöitä näyttelemässä, tai tavallaan oikeita fiktiivisiä hahmoja  (katso myös Nimeni on Bruce ja JCVD).
Vaikea on kuitenkaan sanoa kuinka hauska tämä elokuva on muiden kuin tieteiselokuvien ja -sarjojen faneille, sillä vaikka ei tarvitse välttämättä tuntea Star Trekia, niin suurin osa ainakin itseäni naurattaneista ideoista liittyy jollakin tavalla scifistisiin kliseisiin: 
- Shakespearelainen arvostettu näyttelijä joka on jumiutunut omasta mielestään tyhmään tieteissarjaan on tieteissarjojen peruskalustoa ja muistuttaa siitä kuinka joitakin ns. laatuelokuvien ystäviä kiusaa jonkun Salierin vierailu Star Trekissa, etc.
- Kliseiset hahmot sankareista (seksikäs nainen, tyhmä mutta itserakas kapteeni, nörtti apulainen, edellä mainittu arvostettu näyttelijä) pahiksiin (hemmetin rumat olennot) ja uhreihin (lapsekkaan näköiset olennot) ovat niin kovin tuttuja, ja piikki faneihin (Justin Long) jotka eivät osaa erottaa totuutta fiktiosta on riemastuttava osoitus trekkeydestä.
- Aluksen epälooginen pohjapiirrustus huoneineen ja laitteineen joilla ei ole mitään muuta virkaa kuin se, että ne saattavat näyttää hienoilta ovat mainion hämmentäviä ja siihen liitetään elokuvassa erinomainen vitsi huoneesta joka on täynnä murskaimia ilman mitään syytä.
Ja kun siirryttään enemmän yksittäisiin vitseihin tuollaisten universaaleiden ajatusten sijaan, niin minua nauratti suuresti vitsit kuten se kuinka Alan Rickmanin esittämälle hahmolle oltiin luotu hänen avaruusoliomuodolleen sopivat asuintilat ja ruokavalio, jotka eivät ymmärrettävästi sovellu ihmiseloon. Kuten myös se, että aluksen itsetuho on suunniteltu pysähtymään yhden sekunnin päähän, koska siihen laskuri aina tv-sarjassakin pysähtyi.

Star Trek-fanina ymmärrettävästi pidän seikoista jotka eivät ehkä  muille aukea samalla lailla ja vaikka pariinkiin otteeseen sanoin elokuvan soveltuvan muillekin kuin Star Trekin ystäville, niin tottakai tässä on paljon juttuja jotka ovat niin selkeästi suunnattu faneille että suuri osa omasta kiintymyksestäni tähän elokuvaan johtuu nimenomaan rakkaudestani Star Trekiin. Siispä kun aiheena on vanha tieteissarja joka näyttää nyttemmin suht' ikääntyneeltä, saa se sydämeni sulamaan. Viittaukset Final Frontierin kivihirviöön, Christopher Plummerin silmälappuun, William Shatnerin get a life-kommenttiin (jonka sittemmin on todettu olevan asiayhteydestä irroitettu urbaanilegenda), ex-kollegoiden vihanpitoon ja faninörtteyteen ovat kaikki sellaisia joiden kohdalla luulen olevani ainoa joka ne huomaa, mutta tietenkäään en ole siinä mitenkään oikeasssa. Mutta monesti tulee olo tämän elokuvan olevan juuri minulle ja sielunsisarilleni suunnattu.
Sitten on se jo aiemmin mainitsemani punapaita-viittaus joka nyt tuntuu entistä hauskemmalta, kun se huomioitiin jopa Star Trek remakessa.

Galaxy Questin kaikki vitsit eivät siis ehkä osu maaliinsa, jos se maali ei ole oikeanlainen, mutta elokuvan idean luulisi olevan muidenkin kuin fanien mielestä varsin nokkela. Vanha tieteissarja jonka maine leimaa tekijöitään vuosien jälkeenkin ja jota muualla universumissa luullaan dokumentiksi oikeista sankareista, jolloin sen vuoksi tv-sarjan näyttelijät viedään taistelemaan oikeita avaruushirivöitä vastaan, heidän itsensä luullessaan kyseessä olevan jonkin fanitapahtuman. Eikö muka ole hyvä?

Näyttelijät ovat erinomaisesti roolitettuja.
Allenissa on jotain hyvin samaa kuin Shatnerissa, ylimielisyyden, B-imagon ja tavissankaruuden yhdistelmänä.
Alan Rickman on juuri sopivan liian hyvä tähän rooliin-näyttelijä, että istuu liian hyvä tähän rooliin-hahmoonsa kuin valettu.
Päähenkilöiden roolituksissa eniten itseäni arvellutti Sigourney Weaver esittämässä ns. seksipommia, sillä Weaveriin yhdistää eniten sellaiset älykkäät vahvat naishahmot, eikä Carmen Electraa ja jos rehellisiä ollaan, niin useista komediarooleistaan huolimatta en ole koskaan pitänyt Weaveria kovinkaan hauskana. Hyvin Weaver kuitenkin istuu seksikkääseen rooliinsa, ollen hauska mutta olematta kuitenkaan bimbo ja sitäkin enemmän seksikäs. Oikeasti, muistaako kukaan Weaveria muualla niin hottina kuin tässä elokuvassa. Hrrr-hrrr-hrrr!

Daryl Mitchell elokuvan Will Wheatonina on yhtä tarpeellinen kuin Wheaton itse, mutta idea tv-sarjassa lapsihahmoa näytelleestä ja nyt aikuisena edelleenkin tuosta roolista muistetusta näyttelijästä on mainio ja koska Mitchell esitetään selvänä sivuhahmona, niin kyseessä on ehkä enemmänkin parempi idea kuin näyttelijävalinta. Ei Mitchell huono ole, vaan pikemminkin kuka tahansa voisi olla tässä roolissa-esiintyjä.
Sama pätee Sam Rockwellin esittämään hahmoon joka aikoinaan oli päässyt Galaxy Quest-sarjaan esittämään punapaitaroolin ja nyt joutuu toistamaan saman ns. oikeassa elämässä. Mitchellin tavoin Rockwell on ihan ok tuossa roolissa, mutta jälleen hahmon idea on sitäkin parempi ja nyt kun Rockwellista on tullut aika tuttu näyttelijä, niin on hauskaa ajatella tämän elokuvan roolin olevan se uran alkupuolen nimetön hahmo jossain puhelinkopissa ennen menestystä ja hän esittää hahmoa joka teki saman.

Avaruusolentoja näyttelevistä ei hirveästi voi ylisanoja suoltaa, sillä vaikka pelastettavaa kansaa esittävistä näyttelijöitä löytyy hyviäkin esiintyjiä (mm. Enrico Colantoni), niin he näyttävät typeriltä, kuulostavat ärsyttäviltä ja jopa liikkuvat kuin pökäleet housuissa, että hyvätkin esiintyjät jäävät ärsyttävien hahmojensa varjoon. He ovat kuin epäonnistuneet versiot niistä Toy Storyjen kollektiivisesti toimivista avaruusolennoista (vaikka ilmeisesti tarkoitus on ollut tehdä heistä Vulcaneita) ja koska Galaxy Quest oli alunperin Disneyn projekti, niin mietinpä vain...

Onneksi muutoin avaruusolennot ovat hyvin toteutettuja ja etenkin pahikset ovat pirun makeita ja Sarrista esittävä Robin Sachs on perinteitä kunnioittavan ilkeä tuhmuri.
Sachs onkin esiintynyt sarjoissa kuten Babylon 5 ja Star Trek Voyager, joten kuminaamarit ovat hänelle tuttuja ja eikös vain etenkin Galaxy Questin ja B5:n maskeissa olekin keskenään jotain samaa.

Elokuvan visuaalisuus on toteutettu pääosin erinomaisesti ja vaikka siellä on mielestäni joitakin designpuoleltaan olevia epäonnistumisia (Toy Storyn avaruusolennot) ja osa tietokone-efekteistä kärsii siitä tyypillisestä ilmavasta muovimaisuudesta, niin avaruusvisiot, alukset, planeetat ja univormut näyttävät siltä, että stillkuvien perusteella voisi luulla kyseessä olevan vakavissaan tehdyn tieteisseikkailun. Lisäksi elokuvassa esitettyjen vanhan Galaxy Quest-sarjan pätkien ikääntynyt ilme on sopivan kömpelöä.

Lopputuloksena on mielestäni yksi parhaimmista parodiaelokuvista tähänastisessa elokuvahistoriassa ja vaikka mukana on seikkoja joita voisi korjata (esimerkiksi sitä miettii, että mitä kuten tarina kertoo on koekatselun jälkeen elokuvasta kevyempään suuntaan muutettu), niin mukana on nokkelia vitsejä ja tilanteita ja hienoisesta Disneymaisuudestaan huolimatta se ei kuitenkaan aivan liikaa jarruttele. Etenkin elokuvan rakastava kunnioitus kohdettaan kohti on hyvin tuotu esille, sillä seikoista joista herkkänahkaisempi fani saattaisi normaalisti suuttua, tuskin tekee niin tässä tapauksessa huomatessaan tekijöiden tietävän mistä puhuvat. Eli Galaxy Quest ei pilkkaa parodiansa kohdetta, mutta ei myöskään nyhveröi.

Näyttävää ja hauskaa avaruusseikkailua, jonka arvostusta värittää omat Roddenberryn väriset lasini.

Ai niin, sarjakuvafaneille tiedoksi että Galaxy Questin tekijäporukkaan kuuluivat muun muassa Simon Bisley ja Berni Wrightson.

Tähdet: ****
Galaxy Quest