On vuosi 1965 ja These Boots Are Made For Walking soi kun Lucille (Melanie Griffith) menee ja leikkaa miehensä pään irti. Pää hattulaatikkoon ja mukaan kun tuore leski lähtee Alabamasta kohti Hollywoodia tavoittelemaan elokuvatähteyttä, johon voi antaa vain neuvoksi, että älä ainakaan ota roolia Alabamalaisena henkilönä, sillä aksenttisi on todella kehno.
Elokuvan kertoja, pikkupoika PeeJoe (suom. VirtsaJuha [Lucas Black]) on Lucillen sukulaispoika ja hän pohtii ihmisoikeuksia huomatessaan kuinka mustia ei kaivata uima-altaalle, taikka muualla vain valkoisille tarkoitetuille alueille. Siispä kun PeeJoe on kotona Alabamassa näkemässä kuinka rotuasenteet ovat muuttumassa, on Lucille Kaliforniassa tavoittelemassa menestystä, mutta liittyvätkö nämä tarinat oikein toisiinsa ja sopivatko ne yhteen? Vastaus molempiin on ei. Nyt nämä kaksi tarinaa ovat yhdessä kuin tv-sarjasta poistunut hahmo jonka sanotaan vain lähteneen opiskelemaan, tms. ja sitten muka yhteyttä pidetään puhelimitse.
Kenties Antonio Banderaksen oma kielimuuri aiheutti sen, mutta ainakaan hän ei saanut esikoisohjauksessaan vaimoaan käyttämään ääntään, saati sitten muita näyttelijänkykyjään onnistuneesti. Sillä sen verran pihalla rouva tuntuu olevan sekä aksentillaan, että esiintymisellään.
Niin ja miksei muuten melkein kenelläkään muulla elokuvan näyttelijällä ole minkäänlaista etelän aksenttia (poislukien Lucas Black, joka sentään oikeasti on paikallisia), kun kerran suurin osa elovasta syvään etelään sijoittuu?
Toisaalta Griffithin kömpelö esiintyminen on linjassa elokuvassa käytettyjen puuduttavan pinnallisten muka-dramaattisten hidastusten ja kamera-ajojen kanssa, sekä kliseisessä musiikin käytössä, että ainakin Banderas on parempi näyttelijä kuin ohjaaja. Tosin ei hän kuitenkaan mikään onneton elokuvantekijä ole, vaan pikemminkin kokemattoman oloinen. Siispä dialogi ei kulje toivotunlaisesti, rytmitys on kankeaa ja kaikkiaan tuntuu kuin Banderas olisi pyrkinyt mahduttamaan kaikki muistamansa kliseet yhteen elokuvaan. Hiukan sääli, sillä Lucillen tarina on samalla mustan huumorin tavalla mainio kuin Nurse Bettyn ja synkemmällä otteella siitä oltaisiin voitu saada vaikka mitä irti (mitä tosin ei saatu Nurse Bettyssäkään). Etenkin mainioita ovat kohtaukset joissa sivulliset jutustelevat Lucillen kanssa niitä näitä, eivätkä ole moksiskaan kun hän kertoo tappaneen miehensä, aivan kuin se olisi jokapäiväistä leipää. Tällöin elokuvasta olisi kannattanut leikata kokonaan pois Lucas Blackin esittämä hahmo kasvutarinoineen rasistisessa ilmapiirissä.
Hyvä idea, toteutus ei.
Tähdet: **
Crazy in Alabama
2 kommenttia:
Viittaako tuo viimeinen lause sekä elokuvaan että artikkeliin? Yleensä vältän viimeiseen asti kielipoliisin virkaa, mutta...mitä tässä tapahtui? Kiire? Alabamalainen on kirjoitettu isolla, sekä että -yhdistelmässä on käytetty pilkkua ja olet katsonut "elovan". No, sivuseikat sivuseikkoina, olen monesti tuumannut ottaa CiA:n katseluun, mutta perustelusi olivat niin vakuuttavia, että tuhlaanpa aikaani johonkin muuhun. Ehkä The Merry Gentlemaniin.
Ei niin etteiväkö muutkin kirjoitukseni olisi vasemmalla kädellä tehtyjä, mutta tämän kohdalla keskittyminen oli kieltämättä normaalia vähäisempää.
Jätetään se elova ja muut sinne, jotta muutkin näkevät.
Lähetä kommentti