Vapaalla ollessaan Plata vikittelee tyttöjä ja Salud harrastaa kapakkatappeluita... Tiedättehän, vähän niin kuin Fight Club josta saa puhua.
Plata saa mielestään mainion idean ansaita rahaa nopeasti. Vakuutetaan lentokone kalliisti ja tehdää syöksylasku viidakkoon, annetaan juonessa mukana olevan pomon kerätä vakuutusrahat ja saaliin jaon jälkeen eletään kuin kroisokset ikään. Tuumasta toimeen ja crash boom bang.
Kuukauden viidakossa olon jälkeen miehet kohtaavat malminetsijän ja tällä kohtauksella ei ole mitään muuta virkaa kuin että kyseinen herra kertoo missä suunnassa lähin kylä on, ja pian sieltä löydämmekin ystävyksemme. Kohta selviää että kaverusten vakuutushuijauksessa mukana ollut pomo viettää aikaansa vankilassa, joten he ovat jälleen rahattomia.
Jostain syystä joku tyyppi ajaa mopolla jokeen.
Uuden romukoneen avulla Plata ja Salud lähtevät myymään olutta ja muuta tärkeää malminetsijöille. Miesten uusi bisnes käy paikallisen rosvoparonin, Hra. Earsin (René Kolldehoff) hermoille, sillä hän haluaa paikallisten ostavan vain omia ylihinnoiteltuja tuotteitaan. Ears pistää gorillansa muksimaan Platan ja kohta muksitaan takaisin. Sitten viedään eräs höpsö vanhus El Salvadoriin, mutta hän kuolee juuri kun kone laskeutuu ja hän jätti pojille kultakaivoksen jossa on smaragdeja. Öö, okei.
Pojat ovat rikkaita joten he päätyvät vankilaan. Vielä enemmän öö, okei.
Paetaan, lyödään Earsia ja sankarimme ovat iloisia tappelupukareita.
Siitä Vaan Pojat on tuttua Hill et Spencer-laatua ja laaduttomuutta, eli kermakakkukomediaa nyrkeillä. Joten vaikka elokuva on halvan näköinen, juoneen on panostettu yhtä paljon kuin tekstiä mahtuu tulitikkuaskin kylkeen, kohtaukset ovat kyllä peräkkäin aseteltuja, mutta ne eivät tunnu kuuluvan yhteen ja näyttelijät saavat naapuritkin nolostumaan. Mutta kaiken pelastaa happy happy joy joy-tunnelma ja Hillin ja Spencerin erittäin hyvin toimiva yhteinen kemia. Vaikka kumpikaan pääosaesittäjistä ei herätä intoa kehua heitä kovinkaan hyviksi näyttelijöiksi, niin Hillin reipas energia ja Spencerin muriseva kiukkuisuus on tässäkin tapauksessa niin veikeän hymyn nostattava ettei heitä voi haukkuakaan.
Kaiken kruunaa Oliver Onionsin (Guido ja Maurizio De Angelis) erittäin ilostuttava Flying Through The Air-laulu.
Tosin, jopa Hill/Spencer-elokuvaksi tämä on aika sekavan oloinen, mikä johtunee siitä että tämä on 90 minuuttinen versio (vaikka takakansi väittääkin pituudeksi 1 t 49 min) ja alkuperäinen on 120 minuuttinen. Joten hyvin paljon on päätynyt leikkauspöydän lattialle. Kyseessä ei ole leikkauksia väkivallan vuoksi, vaan elokuvasta on haluttu tehdä vähemmän jaaritteleva, tms. Samalla juoni kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta on kokenut pahempia aikahyppyjä kuin Scott Bakula ja se vie mukanaan yhden tähden.
Hölmöä, mutta aika kivaa.
Tähdet: **
Siitä Vaan Pojat!
1 kommentti:
Tämä elokuva on Saksassa 100 minuuttia pitkä, joitakin pieniä leikkauksia tehty verrattuna tähän versioon, ja joitain lisäyksiä laitettu mukaan.
Lähetä kommentti