Sitten ovat tietenkin ne bändit jotka yhdistettiin grungeen, mutta joita en oikein osannut nähdä osana samaa lajityyppiä koska olin oppinut kuuntelemaan heitä jo ennen kuin tiesin koko grungesta. Eli esimerkiksi Mudhoney joka toki jälkikäteen tarkasteltuna oli aika vahvasti lajityyppinsä edustaja, vaikka minä luulin sitä punkiksi. Ja tietenkin Sonic Youth jota Neil Youngin ohella pidettiin grungen esikuvina, mutta ihan oikeasti, flanellipaita ja pipo sopivat muillekin kuin grungemuusikoille. Sonic Youth grungea?
Neil Young tosin osoitti merkittävyytensä grungelle tekemälle yhteislevyn Pearl Jamin kanssa ja oi kuinka se onkaan loistava levy.
Jostain syystä Cult teki myös ilmiselvän grungelevyn, joka ei nyt huonokaan ole, mutta aiheutti jonkinasteista hämmennystä.
Mutta niin, The Smashing Pumpkins.
Siamese Dream ja Mellon Collie And The Infinite Sadness, siinä kaikki mitä tarvitsee yhtyeestä tietää.
Toki se oli hauska katsella kun Billy Corgan päätti muuttaa imagonsa nahkahamegootti-THX1138:ksi ja pimputti synaa, mutta uskokaa pois, nuo edellä mainitut levyt ovat se kaikki tarpeellinen.
1991 - 2000 sisältää (oletettavasti) kaikki yhtyeen tuona aikana tekemät musiikkivideot ja kuten niin monet muut kronologiseen järjestykseen kootut videokokoelmat, myös tämä on mainio tapa nähdä kuinka yhtye on muuttunut ajan myötä niin imagollisesti kuin musiikillisestikin. 20 musiikkivideon aikana näemme kuinka videopumpkins kehittyy rupuisesta värimoskasta elokuvallisempaan ilmaisuun, kuinka yhtye itse muuttuu nuorista mauttomuuksista aikuisiksi mauttomuuksiksi, tukkasotkusta kamman käyttöön, autotalliräminästä kevytpoppiin. Jostain syystä yhtye luotti alkupuolen videoissaan ihmeellisen epätarkkaan värioksennukseen ja siihen ettei ketään näytetä kunnolla, aivan kuin he olisivat jotenkin ujoja, tai kameramies sokea. Muutoin videoissa on pitkälti yhdistävänä tekijänä se, että melkein jokaisessa he soittavat jossain metsässä tai muualla, mutta soittavat kuitenkin.
Niin ja yllättävän vähän videoissa esitetään nuorisoa kapinoimassa hallitsevia sääntöjä vastaan näyttämällä keskisormea ja tekemällä kärrynpyöriä. Yllättävää siksi, että Pumpkins miellettiin aika vahvasti alternativehengen samaistettavaksi edustajaksi.
Eivät nämä videot niin kiinnostavia tai hyvin toteutettuja ole, että ne nauliintuisivat mieleen kovinkaan suurina muistikuvina, mutta ovat kuitenkin pitkälti sellaisia joita katselee ihan mielellään. Itselleni parhaiten mieleen jäivät Bullet With Butterfly Wingsin yltiömasentuneisuus, Tonight Tonightin Pikku Prinssi/Nemo-henkinen satumaisuus, Ava Adoren hölmö Nosferatu-imitointi, Stand Inside Your Loven nätti mustavalkoisuus ja etenkin tämän kirjoituksen loppuun asettamani Today.
Kalju Billy Corgan on kyllä ollut mielestäni aina nou nou. Se kaljulook ei ole koskaan näyttänyt kovinkaan istuvalta hänen kanamunakalloonsa.
1991 - 2000 on sisällöltään vielä nyky-pumpkinsinkin huomioiden hyvin kattava kokoelma niin videoiden kuin tarpeellisten biisiensä osalta. Toki suurin piirtein puolet videoista on tasapaksua puuroa ja vähintäänkin kolmasosa kappaleista on suht' turvallisen kuuloista radiopoppia. Mutta se muu on timanttia.
Lisänä on kommenttiraitaa, poistettuja kohtauksia, liveä ja Jonas Åkerlundin ohjaama vartin mittainen lyhytelokuva Try joka on mukana myös tiivistettynä Try Try Try-musiikkivideona. Tässä lyhytelokuvassa kuvataan kahden nuoren kodittoman arkea ja se on tyyliltään tyypillistä Åkerlundin mukashokeeraavaa Spunia.
The Smashing Pumpkins aina piirtynyt mieleeni hiukan takakireänä yhtyeenä joka ottaa itsensä aivan liian vakavasti ja jopa Simpsoneissa vitsailtiin yhtyeen nihilismille, mikä tosin tapahtui yhtyeen itsensä kanssa joten aivan huumorintajuttomia he eivät selvästikään ole. Mutta juuri tuo "kukaan ei ymmärrä meitä, me ollaan outsidereita, generaatio äksää"-seikka on aina saanut yhtyeen näyttämään hieman tahattoman koomiselta silmissäni ja siksi varmaankin juuri Todayn äärionnellisuus ja sen aiheuttama itseironian tunne onkin tehnyt itseeni suurimman vaikutuksen niin sekä musiikkikappaleena että videona.
Tähdet: ***
The Smashing Pumpkins: 1991 - 2000
2 kommenttia:
The Smashing Pumpkins on kyllä minun yksi ehdoton suosikkibändi ja niitä yhtyeitä jotka ovat säilyneet matkassa mukana aina jostain esiteineyden ajoilta saakka. Uutta tuotantoa en edes oo kuunnellut, pitäisi varmaan tutustua, mutta en oo uskaltanut...pelkään että tietä takaisin bändin ihailuun ei ole, jos se "uusi" onkin ihan kräppiä kamaa.
No Machina kakkoselta löytyi pari ihan hyvää biisiä, mutta huteja on huomattavasti enemmän koko Mellon Collien jälkeisessä tuotannossa.
Adoren kohdalla ymmärsin heidän etsivän uutta tyyliä, mutta siinä vaiheessa lienee tullut hieman paniikkireaktioita ja siltä tämänhetkinen loppu-ura kuulostaa.
Levyt on tullut hankittua vanhan maineen perusteella, mutta kyllä ne uudemmat levyt ovat jääneet yhden kuuntelun varaan ja saaneet sittemmin kerätä pölyä.
Lähetä kommentti