Lisa Gerrard ihastutti minua jo aikoinaan aivan loistavan Dead Can Dancen riveissä laulamalla tavalla joka kuulosti jotenkin mukavalla tavalla murheelliselta, aivan kuin joku seisoisi rantakalliolla myrskyävän meren äärellä ja kaipaisi jotain kaukaisuuteen katoavaa. Vaikka täti laulaakin usein vailla minkäänlaisia varsinaisia sanoja, niin kutsutulla idioglossialla ("An invented form of dialect, language, or speech used by children, typically twins, and intelligible only to its speakers.") niin silti hän onnistuu kertomaan paljon. Ja kuulostamaan arabialaiselta.
Klaus Schulze tuli itselleni tietenkin alunperin tutuksi Tangerine Dreamin kautta, mutta herran levyjä rupesin ostamaan vasta katsottuani elokuvan Psykopaatin Jäljillä (Manhunter) jossa soi miehen kappale Freeze. Schulzen musiikki on aaltoilevaa, kokeellista ja juuri sellaista jollaisesta Tangerine Dreamin, taikka Brian Enon ystävien on oltava pähkinöinä.
Siispä sekoitus jossa Gerrardin murheellinen laulu yhdistyy Schulzen aaltoilevaan musiikkiin kuulosti sellaiselta, ettei tätä levyä voinut jättää kaupan hyllylle pölyyntymään.
Konsertti koostuu ruhtinaallisista kolmesta biisistä, mutta hei, niiden yhteispituus on hiukan päälle puolitoista tuntia.
Aluksi Schulze astuu yleisön eteen, tervehtii ja jutustelee hieman siitä kuinka mukavaa on olla täällä. Sitten mies istahtaa nojatuoliinsa ja aloittaa. Schulze on kaikenmaailman syntikoiden, sämplerien ja hokkuspokkuselektroniikan ympäröimänä.
Savukoneet puksuttavat ja värivalot vaihtuvat hiljalleen sinisen, punaisen ja lilan välillä. Yleisilme on tummanpuhuva.
Ensimmäisen kappaleen (Shoreless Two) Schulze esittää yksin, mitä nyt välillä kuvan reunaan eksyy kameramies.
Seuraavat kaksi kappaletta (Bazylika NSJ ja Godspell) esitetään Gerrardin kera ja hiukan synkkä, mutta rauhallisen lohduttava fiilis pysyy yllä.
Lopuksi kiitokset ja kukat.
Pitkät raukeat kappaleet, rauhallinen esiintyminen ja yleisön hiljainen keskittyminen tekevät tästä konserttitaltioinnista sellaisen, ettei sillä ole oikein väliksi jaksaako ruutua tuijottaa tauotta, mutta ajatus ei pääse rikkoutumaan sillä musiikki on niin hypnoottista että sitä vain rupeaa vajoamaan johonkin oman mielensä Mariaanien hautaan. Silmät puoliksi kiinni, keho kuin nestettä ja the tree of life syntyy rinnasta.
Tämä. On. Aivan. Helvetin. Hienoa.
Konserttitaltioinnin nimi viittaa Schulzen 25 vuotta aiemmin suorittamaan konserttikiertueeseen Puolassa, joten ymmärtääkseni siinä suhteen sillä ei ole suurempaa merkitystä Gerrardin kohdalla. Mikä ei tietenkään tarkoita etteikö tämäkin taltioinnissa mukana oleva konsertti olisi ollut Gerrardille merkittävä, mutta nimen suhteen se viittaa vain toiseen tästä duosta.
Lisänä on dokumentti In The Moog For Love joka on päätähtien osalta pitkälti keskinäistä kehumista, mutta oli mielenkiintoista nähdä, että kuinka paljon työtä ja apuvoimia vaaditaan kokoamaan konsertti jossa esiintyjinä on vain kaksi ihmistä.
Erityismainintana täytyy kertoa, että noin 25 minuutin kohdalla Schulze soittaa sellaisen kiertävän ulinaosuuden joka sai kissani aivan sekaisin ja hän näki ilmeisesti jotain pikku-ukkoja.
Tähdet: *****
Klaus Schulze and Lisa Gerrard: Dziękuję Bardzo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti