Unissakävelijät (Sleepwalkers, 1992)

Monien muiden tavoin myös minä olin ennen kova Stephen King-fani. Sanon olin siksi, että vaikka vieläkin pidän Kingin kirjoista niin olin selkeästi innostuneempi hänen tekosistaan silloin muinoin päälle 15 vuotta sitten. Sitä oli niin täpinöissä Kingin kirjoista ja niihin liittyvistä elokuvista, että mies olisi voinut julkaista vaikkapa ostoslistansa ja sekin olisi tullut ilolla luetuksi/katsotuksi.
Sitä tuli välillä naureskeltua sille, että Kingin kirjoissa puolet kannesta peittyi hänen nimensä alle ja sitten siellä oli jossain pienellä kirjankin nimi, mutta niinhän se oli että ei sitä kirjaa tullut ostettua sen takia että siinä luki jotain kuten Castle Rockin Hirviö Puree, vaan siksi että siinä luki KING.

Kingin teokset ovat aina olleet prosentuaalisesti onnistuneempia kirjamuodossa kuin elokuvina joissa harhalyöntejä esiintyy huomattavan usein. Draamaelokuvien puolella Kingilla on enemmän osumia lähemmäs napakymppiä kuin kauhussa, joka on kuitenkin se jonka kautta alunperin miehestä innostui. Tokihan siellä on kauhuleffoissakin loistoteoksia, mutta suurin osa on aika heikkoa elokuvaa ja siihen valitettavaan sarjaan kuuluu myös Unissakävelijät jota aikoinaan jaksettiin hehkuttaa sillä, että se oli ensimmäinen Kingin suoraan elokuvaksi kirjoittama tarina.

Aloitamme sanakirjakuvauksella siitä mikä unissakävelijä on ja sehän on tietenkin kissamainen tarujen olento jota luullaan vampyyriksi. Öö, okei.
Mark Hamill (ihan oikeasti, Mark Hamill) tutkii kaliforniassa kissojen joukkohirttoa ja sitten voimmekin siirtyä indianaan (paikkakunta, ei Jones) jonne ovat juuri muuttaneet Charles (Brian Krause) ja äitinsä Mary (Alice Krige.) Äidin ja pojan suhdetta kuvataan insestisenä, mutta koska kyseessä ei ole Larry Clarkin elokuva niin emme näe mitä suljettujen ovien takana tapahtuu, mutta ikkunasta paistaa välkkyvä valo. Suhteen laadun vuoksi Mary on hiukan huolissaan ja mustasukkainen kun Charles haluaa treffailla yhtä paikkakunnan tyttöä, Tanyaa (Mädchen Amick) ja samalla Mary koettaa saada alueen kissoja hengiltä. Charles ja Mary ovat näitä alussa mainittuja unissakävelijöitä, eli kissaihmisiä.
Yksi koulun opettajista, ureapäinen herra Fallows (Glenn Shadix) huomaa Charlesin väärentäneen siirtopaperinsa ja nyt opettaja aikoo kiristää poikaa, mutta niin vain Charles muuttuu kissaihmiseksi ja puree herra Fallowsin hengiltä. Seuraavaksi Charles ajaa kilpaa jonkun kytän kanssa ja säikähtää poliisin kumppanina olevaa kissaa. Okei, tätä en todellakaan tajua. Miksi nämä kissaihmiset pelkäävät kissoja ja kaiken lisäksi he pelkäävät niitä jopa henkensä edestä. Minulla on ollut elämäni aikana kolme kissaa ja voin vakuuttaa, etteivät kissat pelkää toisia kissoja vaikka saattavatkin reagoida sellaisten läsnäoloon vihamielisesti. Toki kissani saivat/saavat välillä sellaisen hullun kiillon silmiinsä, että silloin on turvallista pitää kädet taskuissa, mutta siltikin.
Muuten, silloin kun nämä kissaihmiset näkyvät kokonaan oikeassa ilmentymässään, he näyttävät ihan joltain juomukondomeilta.
Marylla on nälkä ja ruuaksi kelpaa näköjään vain Tanyan sielu tai jotain. Charles ei oikein haluaisi pistää Tanyaa hengiltä, mutta kaipa se pitää äitiä totella.
Charles ja Tanya lähtevät piknikille hautausmaalle ja siellä Charles koettaa sitten imeä Tanyan sielun, mutta onneksi se kyttä jonka kanssa Charles ajoi aiemmin kilpaa saapuu paikalle ja kuulemme maailman parhaimman vitsin. Charles lyö poliisia kynällä ja sanoo "copkebab" ja oi kuinka meitä naurattaa. No onneksi sentään kissa puree Charlesia ja pakottaa tämän pakoon.
Haavoittunut Charles pääsee äitinsä luokse ja kohta saapuvat poliisit. Mary muuttaa itsensä ja poikansa näkymättömiksi. Öö, okei.
Pian Mary hakkaa poliisien päitä yhteen, lyö maljakolla Tanyan isää ja heittää tämän äidin ikkunasta ulos. Yksi poliisi tapetaan LYÖMÄLLÄ TÄTÄ MAISSINTÄHKÄLLÄ!
Mary raahaa Tanyan Charlesin luokse, mutta onneksi yksi kissa rikkoo ikkunan ja estää Tanyaa menettämästä sieluaan. Sitten kaikki paikkakunnan kissat hyökkäävät ja sytyttävät Maryn palamaan.
Charles? Kaipa hän kuoli siihen kun silmät kaivettiin ulos päästä.

Ensin elokuvan plussat:
- Mädchen Amick oli niin suloinen, että teki oikein mieli laittaa hänet pulloon ja tökkiä tikulla.
- Charlesin ja Maryn insestisuhde oli kieltämättä rohkea ratkaisu muuten niin liukuhihnatuotannolta tuntuvassa elokuvassa.
- Musiikki toimi ainakin kahdesti hyvin.
- Ron Perlman.

Sitten ne miinukset:
- Tosiaan, elokuva tuntui niin liukuhihnatuotannolta, että voin oikein nähdä silmissäni tilanteen kun tuottajat ovat soittaneet Kingille ja kysyneet olisiko tällä jotain tarinaa filmattavaksi ja kesken pöntöllä istumisen puhelimeen vastannut Stevie vastaa "emmä tiiä. Kissaihmisiä?" Ja puhelimen toisessa päässä oleva tuottaja on sanonut "paras idea ikinä!", mutta on oikeasti ajatellut "paras idea ikinä!"
Unissakävelijät on juuri sellainen tarina jossa King ei ole rasittanut päätään laisinkaan, kunhan otti esille jonkin mytologiakirjan ja sokkona valitsi jonkin hahmon sieltä hyväksikäytettäväksi.
- Tarinaan liittyen tunsin suunnatonta myötähäpeää aina kun joku elokuvassa rupesi puhumaan näistä myyttisistä unissakävelijöistä, sillä kyseessä oli kyllä sellaista tuubaa että Dean Koontziakin naurattaa.
- Eikä asiaa auta yhtään se, että vaikka Alice Krige pystyi esiintymään repeämättä nauruun ja Amick oli suloinen kuin mikä, niin esimerkiksi Brian Krause olisi ollut enemmän kotonaan jossain Grease kakkosessa. Muutoinkin näyttelijät tuntuivat esiintyneen kuin Phil Spector olisi ollut kameran vieressä pistoolinsa kanssa.
- Elokuva on aivan liian laiska rytmitykseltään ja kissa hyppää-säikäytykset menivät muodista jo 20 vuotta ennen ajanlaskua, että ehkä niitä ei olisi kannattanut pistää mukaan.
- Suurin ongelma ei kuitenkaan ole elokuvan näyttelijöissä, tai sen keskinkertaisessa toteutuksessa, vaan niissä pirun kissaihmisissä. Ei ole mitään tolkkua siinä, että nämä petomaiset kissaihmiset pelkäävät kissoja ja miten he muka ovat unissakävelijöitä. Jos he olisivat jotain kissakävelijöitä, niin sen tajuaisin, mutta nämä eivät ole mitään Cesareja vaan ihan normaalisti hereillä olevia henkilöitä. Olen jotenkin päätynyt siihen uskomukseen, että unissakävelijä olisi jotenkin unissa-kävelijä, eikä hereillä-kävelijä.
- Ron Perlman.

Tässä elokuvassa on runsaasti cameoita ja vaikka oli ihan hauskaa nähdä Clive Barker, John Landis ja Mark Hamill, niin kaikille vieraille ei todellakaan tule antaa repliikkejä sanottavaksi ja Stephen Kingin cameo todistaa tämän paikkaansapitävyyden.

On hyvin ikävää katsoa elokuvaa jonka aikana tuntuu tyhmenevän, mutta valitettavasti sellainen olo tästä elokuvasta tulee. Ja suurena kissaihmisenä pidän Unissakävelijöitä loukkauksena kissoja kohtaan.
Btw. Minut on nimetty kissan mukaan.

Tähdet: *
Unissakävelijät